Sivun näyttöjä yhteensä

31. lokakuuta 2011

Ikitie I


Mietin usein, eikö tuolle Antti Tuurille mikään riitä. Siitä vallitsee yksimielisyys, että hän kirjoittaa ehkä paremmin kuin kukaan. Silti kohta menee 50 kaunokirjallisen teoksen raja rikki, ja kaikki muu siihen päälle.

Löytyi se selitys. Tuurilla on myös kansainvälistä kuuluisuutta, mutta viime vuosina hän tuntuu vängällä menneen aiheisiin, jotka herättävät ulkomailla vain kummastusta ja joista jää jokin olennainen – suomalaisuus – väkisin välittymättä. Ainakin Ranskassa ja englannin kielen alueella romaaneissa kummallisuus ja konstailu on tapana katsoa ansioksi. Tuuri välttää sellaista johdonmukaisesti. Kautta maailman aforistiset kärjistykset ja vitsikkäät heitot ovat suosiossa. Lukijan arvellaan saavan sellaisesta mielensä hyväksi. Niitäkään Tuurilla ei ole. Ei ole sattuma, että hän on suomentanut islantilaisia saagoja. Jo ennen siihen ryhtymistä hänen otteessaan oli paljon samaa, vähällä sanomista. ”Poltetun Njalin saaga” on maailman parasta kirjallisuutta eikä ”Egil Kalju-Grimrinpojan saaga” jää jälkeen. Outoa että ”Snorri” tuntui ja tuntuu edelleen näihin verrattuna pitkästyttävältä.

Nyt ”Ikitiessä” on kirjoitettu luultavasti ensimmäisen kerran romaaniksi suomalaisen miehen todellinen siipiväli, joka on hurjempi kuin kukaan haluaisi uskoa. Tuo piirre saattaa olla pohjalaisissa muita paremmin näkyvissä. Vitsien ja veisujen ja uhon alla on hirvittävää ahdistusta, toisaalla herkkyyttä ja haavoittuvuutta. Nämä kuuluvat yhteen.

Päähenkilö on sama Jussi Ketola Kauhavalta kui ”Taivaanraapijoissa” ja ”Kylmien kyytimiehessä”. Nyt hänellä on kärsittävänään muilutus ja kahdeksan vuottaa Karjalan autonomisessa tasavallassa.

Tarkkaan katsoen Tuurin pohjalaisissa on vahvalti taipumusta mystiikkaan. Kirjoittaja viestittää siitä romaanihenkilöillään, joilla on erikoisia mieltymyksiä, kuten Ketolalla, joka on kuunnellut Matti Kurikat ja Pekka Ervastit eli utopiasosialismia ja teosofiaa ja päätynyt itse onnettomuudekseen pasifistiksi, joka ei suostu ottamaan asetta käteensä. Kirjoissa ei ole pohdintoja olevaisen lähemmästä luonteesta.

Antti Tuuri on nykyajassa poikkeuksellinen kirjailija. Hän ei näytä kirjoittavan lainkaan itsestään, ei edes purkavan toiveitaan tai kaunojaan. Tässä asiassa hän on modernistien, etenkin kaimansa Hyryn kaltainen. Tuon piirteen näkee helposti vertaamalla Ketolaa esimerkiksi ”Surmanpellon” päähenkilöön, joka piirtää kansalaissodan pikkukaupungissa vartiomiehenä kouluvihkoonsa funktioiden kuvaajia, ”jotka ovat tosia”. Ketolaa ei kiinnostaisi, mitä funktio ja kuvaaja tarkoittavat. Pohjanmaa-sikermän monet henkilöt ovat harmillisen tuttuja vouhottajia. Tuokin miestyyppi on sangen kaukana kirjailijasta itsestään; hän oli jo pikkupoikana jotenkin jäyhä ja asiallinen.

Tuurin sävellaji on virsien ja kansanlaulujen lyyrinen molli. Hänen parhaat romaaninsa päättyvät sulkeutumalla. ”Ikitiessä” viimeinen kohtaus on näennäisesti aivan arkinen, mutta kahdeksan vuoden kauheuden jälkeen päähenkilö, jolta on Neuvostoliitossa viety yksin nimikin, on sovinnossa itsensä, läheistensä ja maailman kanssa.

Tuurin tapana on katkaista lause pudottamalla. Tässä hän on toteuttanut tyylinsä myös romaanin rakenteessa. Lopun seesteisyyttä, Petroskoin seudulta karkuun pääsemistä ja Lapuan väkivaltaliikehdinnän rauhoittumista leikkaa vuosiluku: 1938. Se oli monille ikuisen rauhan aikaa.

Nämä suuret romaanit eivät ole sotakirjoja eivätkä siirtolaisromaaneja. Ne ovat perusteltuja kuvauksia ihmisen uskomattomasta hulluudesta ja hyväuskoisuudesta. Sellaista on vaikea kirjoittaa asettamatta itseään toisia viisaammaksi. Romaanitaiteeksi nimitetään juuri sitä, että uskottavasti kuvatut tapahtumat puhuvat puolestaan, eikä kertoja ole aihetta kommentoida.

Sama koskee tyyliä, tässä tapauksessa niukkuutta. ”Hyvä kirjoittaja” heiluu häiritsevästi projektorin ja valkokankaan välissä. Hyvä kirjailija järjestää ikkunan oikeaan paikkaan ja pesee lasin. Lukijan asiana on nähdä.

Koska Tuuri on intohimoinen moralisti tai oikeastaan eetikko, mieleen tulee tietenkin Albert Camus. Camusin suppeassa tuotannossa ei ole yhtään hyvää lausetta, paitsi kaikki. Hän kirjoitti sen, mitä hänellä oli sanottavaa, eikä yhtään enempää. Jos Tuuri saisi Nobelin, mikä ei ole mahdotonta, hän voisi pitää juhlaesitelmän samasta aiheesta kuin Camus, kuolemanrangaistuksesta. Ehkä hän lisäisi, ettei tiedä, onko kuolema rangaistus, vaikka se odottaessa tuntuu siltä.
   [...]

30 kommenttia:

  1. Sivusta kuultuna. Joskus vuosia sitten joku meni ja sanoi Antti Tuurille:

    "Kiitos Talvisodasta."

    Tuuri vastasi siihen:

    "Kiitä vaan Stalinia."

    VastaaPoista
  2. Valitan puutteellisuuttani, mutta Tuuri ei miellytä. Aivan liian yksinkertaista ja yksinkertaistettua. Luin joskus 'Asejuna Pietarista, ja 'Rautatie'. Tapahtumat etenivat histiriallisessa järjestyksessään lyhyesti ja hyppien. Oli kurjaa luettavaa.

    Vertailin 'Tuntemattomaan'. Tuurilla ei yhtään hyvää tyypppiä, kuten Lehto, Vanhala, Lammio jne. Ei yhtään ylimääräistä mutkaa. -- Ei sovi minun sielunmaisemaani-- Onkohan tarkoitettu jossain ala-asteella luettavksi?

    VastaaPoista
  3. Nahkias-juttu oli kyllä parempi...

    VastaaPoista
  4. Kemppinen sanoi Tuurista nyt niin jylhästi, ettei siihen ole paljon lisäämistä. Mutta kiittää voi ja siis kiitän.
    Tuo kansallinen contra kansainvälinen kirjallisuudessa on mielenkiintoinen ilmiö. Meilläkin on kirjailijoita, jotka oikein yrittämällä yrittävät olla niin perusteellisen kansainvälisiä ja naputtavat söpöä small-talkia lukijoille, mutta menestystä ei vain kuulu. Tuuri ei pitäydy pelkästään suomalaisuudessa, hän ottaa voimansa pienestä suomalaisesta maakunnasta, vieläpä eräästä sen tietyn maakunnan pienestä paikkakunnasta ja pärjää sillä missä tahansa seurassa.

    VastaaPoista
  5. Antti Tuurin kirjoittama "Lähikuvassa Erno Paasilinna" oli kyllä valtava pettymys. Sääli muuten niin loisteliaassa tuotannossa. Mutta aina ei voi onnistua, edes tämä pohjanmaan poika..

    http://www.ts.fi/online/kulttuuri/arviot/kirjat/87451.html

    VastaaPoista
  6. Viime aikoina sinun juttujasi on ollut todella hankala kommentoida. Kun tekstiin ei ole mitään sanottavaa, ei viitsi kirjoittaa tyhjästä. Tekstissäsi kun on yleensä aiheesta sanottu kaikki varsin tyhjentävästi.

    VastaaPoista
  7. Jokunen vuosi sitten tuli Tuurista TV:ssa ohjelmaa. Hän hakkasi jotakin mekaanista matkakirjoituskonetta kirjoittaessaan. Minkäänlaisia ATK-vempaimia ei näkynyt siinä huoneessa missään.

    Näinkö on, ettei diplomi-insinööri ja kirjailija Tuuri ole tutustunut ja perehtynyt näihin nykyajan tekstinkäsittelylaitteisiin ollenkaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjassaan "Matkoilla Euroopassa" häneltä varastetaan junassa mm. läppäri. Eli kirjoittanee nykyään tietokoneella.

      Poista
  8. Yhdyn kuoroon, tässä kirjailijassa on hyviä puolia ominaisuuksia niin paljon ettei jaksa edes luetella ..
    mutta en silti ihannoi kritiikittömyyttä, ja en siksikään, että hän itse näemmä karstaa kritiikkiä - oma vaatimaton havaintoni.
    Esimerkiksi romaanissa Wallenberg hän antaa selittää böhmeläis-mystikoiden termiä `häpyrensseli´ niin paljon että sotkee sen.
    Tuurin vähemmän esillä ollut ansio on, että hän on vapaa antroposofisesta dogmatiikasta; sisäistänyt Steinerin ikään kuin niin syvältä että se ainoastaan jossain ja jotenkin vain inspiroi omalla totuusvoimallaan.

    VastaaPoista
  9. Saagojen kääntäminen on jättimäinen suoritus, sivistystekona arvoltaan mittaamaton. Pitiköhän kustantajaa suostutella kauankin?

    Paljon on antiikin tekstejäkin suomentamatta, kuten Ksenofonin Hellenika.

    Theofrastoksen Luonteita, jonka Saarikoski suomensi 60-luvun lopulla, on niin hauska, että ihmettelen, miksei sitä julkaista pokkarina. Luulisi menevän kaupaksi, vaikka "antiikki" on monelle tutumpi esineisiin liittyen.

    VastaaPoista
  10. Ad Omnia: - ei tule mieleen kirjailijaa, jonka kaikki kirjat olisivat hyviä. Monia vain ujostuttaa sanoa sellaista ääneen.

    Tämä koskee myös Waltaria ja Linnaa - "Musta rakkaus" ei ollut ehkä edes keskinkertainen, ja "Päämäärä" oli sitä heikompi.

    Näen ongelman toisinpöin. Minusta on hauska etsiä hienojen kirjailijoiden tuotannosta ne kirjat, joista todella pidän. Dostojevskilla on ylistettyjä mestariteoksia, jotka eivät minua varsinaisesti liikuta.

    Olisiko tässä yksi taiteen ja toisten käden taitojen ero. Luulen että aikuinen, hyvä timpuri tekee aina hyvää jälkeä.

    VastaaPoista
  11. Päämäärä ei minun mielestäni ole lainkaan niin kehno kirja kuin itse Linna ja nyt Kemppinenkin antavat ymmärtää. Itse asiassa se on yllättävän hyvä, parempi kuin 90 % tämän vuosituhannen esikoisista. Ihme että se on unohdettu, sillä siitä saisi hyvän nykynäytelmän.

    Tuurin saagasuomennokset ovat kulttuuriteko.

    Tuurissa kiteytyy suomalaisen (?) sananlaskun viisaus, jossa ihmisen pitää olla jostakin kotoisin ollakseen jotakin.

    VastaaPoista
  12. Naulankantaan,korkeasti kunnioitettu blogi-isäntä,aivan kirjaimellisestikin tällä kertaa.

    Timpurin työstä tulee harvoin sanottua,että tuo eilen naulattu päätykolmio koskettaa minua kyyneliin saakka,tämä tämänpäiväinen taas ei.

    PS. Kunnioitan hyviä timpureita syvästi,ja pidän heidän kykyään ryhtyä tuosta vaan rakentamaan jotain ,jota ei vielä ole,ihmeenomaisena.

    VastaaPoista
  13. Antti Tuurin Kylmien kyytimies ja Surmanpelto ovat olleet vavahduttavaa luettavaa kaikessa tekstijäyhyydessään, mutta niiden kirjojen aiheeseen Tuurin tyyli sopikin erinomaisen hyvin.

    Viimeisin, jonka häneltä luin oli Matkoilla Euroopassa ja sanon vain, että olisi joutanut jäädä minulta lukematta.

    Toisin kuin joku toinen kommentoija, pidin Lähikuvassa Erno Paasilinna-kirjasta.

    VastaaPoista
  14. Kävin katsomassa uuden elokuvan 'Missä kuljimme kerran'. Minuista se oli hyvä. Oikein hyviä olivat minusta Lucie ja 'lahtari' veljensä. Kyllä ne muutkin päätyypit toivat esiin sen, mitä kirjailija kaiketi oli halunnut sanoa ja kertoa. Oli näitä mukaansatempaavia ihmistyyppejä ja teki se tarinakin mieleenjääviä koukeroita historian faktojen välitse. Jos minulle jaluaa kirjan tai elokuvan myydä, näin se pitää tehdä!

    VastaaPoista
  15. "Näinkö on, ettei diplomi-insinööri ja kirjailija Tuuri ole tutustunut ja perehtynyt näihin nykyajan tekstinkäsittelylaitteisiin ollenkaan?"

    Tällainen käsitys minullakin on. Antti kaiketi kirjoittaa yhä kaiken tuotantonsa jollain ikivanhalla kirjoituskoneella eikä edelleenkään omista nettiä. Kuten ei taatusti omistaisi Erno Paasilinnakaan..

    VastaaPoista
  16. Hmmm ....Totta, Lähikuvassa Erno Paasilinna saattoi olla huti, ja joku Matomäki-saaga hutaisu, jossa oli jopa asiavirheitä.

    Tuurin paras kirja: jännitykseltään tihentynyt, kuten sanotaan, Muukalaiset, syntyi ennen tuota manisemaani keskinkertaista Wallenbergia,
    ja siis: on nähtävissä eräänlainen väsyminen aina mestariteoksen synnyttyä, sen jälkeen.
    Kaikilla taiteen aloilla, musiikissa: mitä Led Zeppelin teki II-albumin jälkeen? (kolmosen).
    Mutta sitten Nelosen, jonka oikeaa nimeä ei selainteknologia kykene toistamaan (ne merkit tosin ovat jossain brittifontissa jatkeena).

    Mutta siis simona rakentava timpuri ei ole oikea analogia, vaikka se ns. maanantaikappaleita taloista jokus tuottaisikin. Se luottaa rutiiniin, ja palvelee pragmatismia, ei henkeä, ensisijaisesti.

    VastaaPoista
  17. Kyllä Antti Tuurilla on luultavasti pöytäkone kotona. Läppärin veivät klassisen tempun taitavat varkaat häneltä Italiassa(?) josta hän kertoo Matkoilla Euroopassa kirjassaan.

    Erno Paasilinnakin ehti jo tekstinkäsittelyyn opetella tietokoneella. Häneltä on sellainen satiirikin olemassa kuin Köyhien kotisivut.

    VastaaPoista
  18. Ad Omnia: - kirjoituskokneista - en ole asiaa Tuurilta kysäissyt. Sen tiedän, että monet kirjailijat ovat riippuvuuteen asti kiintyneitä tekniikkaansa.

    Olimme Tuurin kanssa myös samaan akkaan Otavassa, hän kirjapainoinsinöörinä tekniikkapuolella. Uskallan arvata, että kun 70-luvun valoladonta oli ammattina, tuskin häntä kannattaa osaamattomuudesta epäillä. Sähköpostit ainakin kulkevat nopeasti ja ammattimaisesti.

    Itse kirjoitan kaunokirjalliset tekstini kynällä ja olen kynistä tarkka. Täytekynä on käytössä, mutta huokea geelikynä tavallisempi. Muutaman runon ja käännöksen olen kirjoittanut 60 - 70 kertaa käsin, sillä minun kokemukseni mukaan näppäimistö jotenkin lukitesee tekstin.

    Sakari Pälsi - ihanteitani poikajutelmia lukuun ottamatta - kirjoitti puotipaperille puisella lyijykynällä ja siitä aikanaan puhtaaksi. Samuli Paulaharju - toinen ihanne - kirjoitti koko tuotantonsa kahteen kertaan mustekynällä.

    VastaaPoista
  19. "Olimme Tuurin kanssa myös samaan akkaan Otavassa"

    Minä olen aina kuvitellut, että kuitenkin vaan sen Haavikon Paavon kanssa... Kun on tuo kirjakin siitä aiheesta... Prosperoa en ole vielä löytänyt halvalla.

    Kemppinen Jukka Elämän varjo - Muuan yökirja
    Kirjapaja, 1996, 192 s., 1. painos

    VastaaPoista
  20. Mielelläni olisin minäkin Tuurista ja Jussi Ketolasta jotakin kirjoittanut, mutta mitäs kun teksti katosi jonnekin bittiavaruuteen enkä jaksa naputella uudelleen. Olkoon. Ketolan aiemmat vaiheet on täällä mielenkiinnolla ja mielihyvällä luettu.

    VastaaPoista
  21. Ad Anonyymi: - erikoinen väärinkäsitys. Kyllä minä istuin aamusta iltaan Otavassa, joka maksoi minulle palkan 1973-1976. Tehtäviin kuului enimmäkseen jkirja-asioita - lakiasioita oli vähän.

    Paavo Haaikko oli kirjallinen johtaja, eli Otavan palkoissa hänkin, ja lähin esimieheni.

    Tämä ilmenee erilaisista matrikkeleista ja kuka Kukin On -teoksesta. Tuurin varhaisten työpaikkojen vuosilukuja en ole tullut tutkineeksi. Hakuteoksista ne löytyvät. Mielestäni hän toimi kirjapainossa insinöörinä ensin Oulussa ja sitten Otavassa.

    En tunne miestä lähemmin. Hän muutti perheineen Kauhavalta ennen oppikouluun menoaan. Olemme tavanneet satunnaisesti.

    VastaaPoista
  22. Tiedättekö muuten mitä. Kirjoittamiseen ei tarvita mitään erillisiä kirjoitusohjelmia kuten Word, Word Perfect tai Teko. Kirjoituskoneella pärjää oikein hyvin ja ainoa lisä tekstinkäsittelyohjelmassa on sen mahdollistama oikoluku ja mahdollisuus korjata esimerkiksi virheellinen termi toiseksi. Jos on asiaa, niin pärjää vaikka kynällä ja ruutupaperilla. Edistyneemmät voivat käyttää Notepadia.

    Toki on asia niin, että työskentely vaatii hyvät työkalut, mutta oikeasti pärjää vaikka tällä bloggerin editorilla. 15 vuoden atk- ja teh internets -kokemuksella voin sanoa, että keskivertokäyttäjä hallitsee tuhansista wordin ominaisuuksista 5-6. Loput ovat bloatwarea.

    Näin se vaan on

    VastaaPoista
  23. Tällainen käsitys minullakin on. Antti kaiketi kirjoittaa yhä kaiken tuotantonsa jollain ikivanhalla kirjoituskoneella eikä edelleenkään omista nettiä.

    Kyllä se näytti olevan siellä Kallion työhuoneessa, ja mies kirjoitti ihan nykyaikaisilla vermeillä.
    Mutta kyllähän Tuuri kirjoittaa, kertoi ja näytti, joskus myös matkakirjoituskoneella, tällaisella.

    VastaaPoista
  24. Luulen että aikuinen hyvä kirjailija/säveltäjä/kuvataiteilija tekee aina professionaalia ja teknisesti hyvää jälkeä, aivan samoin kuin timpurikin,mutta kuten blogi-isäntä viisaasti totesi kirjailija/säveltäjä/kuvataiteilijan työn vaikuttavuus riippuu ratkaisevasti vastaanottajan henkisestä rakenteesta,poiketen juuri tässä timpurin,ym. työn vastaanottamisesta.

    Kyse on samasta asiasta ,johon muuan aiempi anonyymi kömpelöhköön tapaansa viittasi.

    Blogi-isäntä tuli määritelleeksi,ainakin joltakin osin,taiteen.

    Chapeau,messieurs(et dames)!

    VastaaPoista
  25. /kuvataiteilijan työn vaikuttavuus riippuu ratkaisevasti vastaanottajan henkisestä rakenteesta,
    Se voi olla mutta myös se, jos hän on ammentanut itsensä kuviin, käyttänyt välitettävänä olleen substanssinsa tyhjiin, pelkkä rutiini ei enää auta paljon mitään.
    Henki puuttuu.
    Taas teollis-materiaalinen työ ei kysy kuin jaksamista, useimmiten.

    Tuurin jaksaminen, sehän tässä oli;
    mun mielestä kuulosti siltä, että useimmiten kokonaiset kirjasarjat alkoivat kehittyä pienistä sattumasta. Sellaisista heräävistä kysymyksistä, mitä ja miksi?

    Esimerkki olivat nuo böhmeläiset, joita esittelevään näyttelyyn Tuuri kertoi osuneensa sattumalta: heidän menneisyydessään viitattiin 1700-luvun tabuihin, kirkkoa vastaan nousseisiin mystikko-hahmoihin, ja oli kai viitattu tavalla, joka johti asian purkamiseen -
    ja hienoon, jos saan sanoa.

    VastaaPoista
  26. Anonyymille, joka sanoi: "Tuuri ei miellytä ... aivan liian yksinkertaista ja yksinkertaistettua..."

    Ehkä tämä on vähän sama kuin se, että jollekin eivät aukene Pohjanmaan laajat ja aukeet ja joku toinen taas hurmaantuu niistä.

    VastaaPoista
  27. Kun on kerran Antti Tuurin makuun päässyt, yksioikoisistakin väitelauseista tihkuu lukiessa syvempiä kerroksia. Oli aikoinaan valaisevaa käydä kyröölääsen isäni kanssa, joka oli Tuurinsa lukenut, katsomassa elokuvanakin Pohjanmaa. Säväytti häntä, vaikka murteen käsittely paikoin kiusasi (mm. Esko Salminen).

    Teoksessa on kiinnostanut avauslause, kirjan ainoa dialoginpätkä: "Ja jesus mä pänttään ne kummakkin."

    En ole teonsanaan 'päntätä' törmännyt muualla tuossa merkityksessä, vaan pelkästään loppukirin kaltaista tulosopiskelua kuvaamaan, mutta mahdetaanko sillä pohjanmaalaisten käytössä jonkin asteista nuijimista tarkoittaa? Siis yleisemminkin.

    Vilkaisin netistä, tyrkyttääkö sukkana tietoa, muttei heti löytynyt kuin Rolf Bambergin sipaisu Demarissa.
    http://www.demari.fi/uutispaiva-demari/kulttuuri/kirjallisuus/2343-ulkolukijan-valitut-teokset-410-naisissa-viisaus-miehissa-hulluus

    VastaaPoista
  28. Ad Varapygmi: - "päntätä" on ainakin Kauhavalla aivan jokapäiväinen sana. Taidan käyttää sitä itsekin joskus. "Sillan Tenho pänttäs Keturin poliisia Rytmihallin takana..."

    Siis hakata, mukiloida.

    Muistgan noin sata synonyymia. Ensimmäisenä tulee mieleen "kyllä minä sen pläsitin". Pläsi on pärstä ja tuo lause tarkoittaa hieman kevyempää selkäsaunaa.

    Pläsipää on taas läsipää eli laukki hevonen (tähden mallinen valkoinen läikkä otsassa).

    Hai isäntä, vieläkö teillä on se läsipää emäntä?

    VastaaPoista
  29. Hookei kiitos, hauska tietää, kas kun en ole sattunut törmäämään. Vaan enpä ole Pohjanmaan suunnalla asunut kuin Vaasassa vuoden, eikä sitä voine laskea.

    Yksi mieleen jääneitä isän erikoisuuksia oli verbi 'flatata', etenkin mukaellussa laulunpätkässä "Tuli sade rankka, flattas jäniksen". Sitkeästi hän väitti, että flattaaminen tarkoittaa kastelemista läpimäräksi, mutten ole yhtään varma, oliko se hänen omia pirunkureitaan.

    VastaaPoista