Ole sinäkin paranoidinen!

Vainoharhaisuus on realismia.

Sinua vainotaan todella. Asian voi käsittää todeksi yli kaiken epäilyn tarkkailemalla huolellisesti tapahtumia, jotka näyttävät sattumanvaraisilta, vaikka ovat todellisuudessa pahojen ihmisten juonia.

Paranoidinen psykoosi tunnistetaan siitä, etteivät potilaaseen tehoa perustelut eivätkä todisteet. Jos hän sattuisi vakuuttumaan siitä, ettei keskusrikospoliisi väijy häntä surmaamistarkoituksessa, jo vuorokauden kuluttua hän huomaa kolmivuotiaaksi pikkutytöksi naamioituneen poliisin, joka piilottelee selkärepussaan säteilyä lähettävää laitetta.

Tämä on median tavallinen mielentila, ja puoluepoliittinen toiminta ruokkii sitä parhaansa mukaan.

Ne ovat hyvä pari, tietty politiikka ja tietty media. Molemmat tuottavat teollisesti harhaisuutta.

Asia on vakava, koska myös jokin osa taidetta ja viihdettä on paranoidisia unelmia, eikä niitä ole aina helppo tunnistaa sairaan mielen tuotteiksi. Sairasmielisyys ei ainakaan auta tunnistamista.

Romaanikirjallisuus alkaa ritarista, joka otti ja tuli hulluksi ja alkoi nähdä lannistettavia vihollisia siellä missä toiset näkivät lampaita tai muuta mukavaa, esimerkiksi tuulimyllyjä.

Juutalainen juristi Franz Kafka kirjoitti useita teoksia – ehkä koko tuotantonsa – ihmisistä joita muka vainottiin vaikeasti käsitettävistä syistä tai aivan syyttä. Hän siis kuoli 1924.

Parikin Camus’n romaanihenkilöä kokee kohtaloita, jotka ovat terveen järjen vastaisia – kuten ”Sivullisen” Meursault. Hänellehän sattuu sellainen takaisku, että hän joutuu giljotiiniin.

Suomessa paranoidisen kirjallisuuden kolme esimerkkinimeä ovat Haavikko, Hannu Mäkelä ja Päätalo. Hannu kirjoittaa kovin usein suoraan tai verhotusti, mitä kaikkea surullista hänelle on tapahtunut. Sellainen ei oikein pidä yllä. Haavikon pelko on hirviöksi muuttuminen maailmassa, jossa korvista käy näkyviä kuvia, jossa ääni käy silmistä.

Päätalo on nostanut paranoian Iijoki-sarjan kantavaksi teemaksi. Tampereella asumisen vaiheessa sotien jälkeen molemmat puolisot on kuvattu kliinisesti paranoidisista pakkoajatuksista kärsiviksi ja henkiseltä tasapainoltaan huteriksi. Kuvausta täydennetään jatkuvilla laudoitus, betonivalu- ja työkuvauksilla, joiden yhteinen viesti on ”tasapaino järkkyy”.

Väitän että median ja politiikan tuottamat harhat ovat ns. kusetusta. Puhujat eivät välttämättä itse usko puheisiinsa, mutta heille on hyötyä siitä, että toiset uskovat.

Kirjallisuudessa ja taiteessa ilmiö on syvällinen.

Proust tähdensi, että havainto on artefakti. Tulevaisuudesta emme tiedä. Nykyhetkeä ei oikeastaan ole, koska omamme ja toisten havainnot ovat sekasortoisia ja umpimähkäisiä. Ainoa aika on menneisyys, mutta sitäkin mieli ja muisti muokkaavat (eli väärentävät) armottomasti ja taukoamatta.

Proustin mukaan meillä ei ole paljon muuta kuin harhat, joiden aito luonne paljastuu kuolemassa.

Hän kyllä viittaa joihinkin toisarvoisiin ilmiöihin, sellaisiin kuin tiede. Mutta musiikki (se Vinteuil’n sonaatti) perustuu käsitettävyyttä tai hahmottamista ajatellen pelkästään muistiin.