Megagauss-oerstedt poikineen

Minun piti kirjoittaa, että Italo Calvinon Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle on ilmestynyt suomeksi uutena painoksena eikä edes maksa kuin alle kympin.

Ilmoitti Akateemin kirjakauppa ylpeänä.

Vaihtarina ilmiannoin myyjälle, joka kertoi suorittaneensa maisterin kirjallisudesta ja oli siis myymässä ATK-oppaita, että Calvinon esseevalikoima, joka englanninkielien nimi on Literature Machine, on jotenkin järkyttävä, koska kirjoittaja arvasi 1960-luvulla tietojenkäsittelyn perusteista päätellen asiat oikein.

Ruotsalaisen teatterin kohdalla mietin tosissani, että pitäisi järjestää Kyösti Karhila ja isäni videokameeran eteen muistelemaan menneitä. Karhilan lentosotamuistelman painos meni Hesarin hyvän arvostelun siivittämänä loppuun noin päivässä. Pääkaupunkiseudulla ei taida olla kovin monta Pilven veikkoa, jotka ovat selvässä ja terveessä ymmärryksessä. Nämä asuvatkin parin sadan metrin päässä toisistaan ja tekivät tuttavuutta saamalla Nurmoilassa 1941 kumpikin vänrikkinä VR 3:n, mitä pidettiin tavattomana.

Karhila oli häätäjissä, isä kaksitasofokkereissa tulenjohtotehtävissä ja tiputtelemassa sisseille varustetorpedoja.

Kankaan Tauno ei anna haastatteluja eikä muistele muuta kuin tuttaville.

Olen oikeastaan hyvilläni siitä, että usea kustantaja julkaisee jopa saksalaista ilmasotakirjallisuutta suomeksi, ja joukossa on myös mm. neuvostoliittolaisen maataistelukonemiehen (IL-2 el Stormovik) hiukan kuivakiskoisen tuntuinen muistelma.

Olen unohtanut kaivaa esiin vanhat Clostermanit. Taivaalla palaa ja Suuri sirkus olivat ilmailumuistelmien lähtölaukauksia 1950-luvulla. Ehkä ne olivat hyviä. Sellainen tunne niistä jäi ja etenkin sellainen, että amerikkalaisia ilmasotaleokuvia ei ainakaan halua katsoa. "Catch 22" teki niistä kerralla selvän.

Sääntö 22 on kaikille juristeille selvä: jos lentäjä on psyykkisesti täysin sekaisin, häntä ei voi käyttää taistelutehtäviin. Toisaalta jos lentäjä ei halua lentää taistelutehtäviä, hän ei voi olla aivan sekaisin. Tämä on Sääntö 22.

Ennen kuin ehdin autolle, oli pistäydyttävä rautakaupassa. Manskulla on sellainen. Lienee sovellettu kaltaisteni ajattelemattomien hölmöjen tarpeisiin. Oli hankittava ainakin yksi, mielellään kaksi pyyheliinatelinettä sellaisille pyyheille, joista on raksi poikki.

Samalla kävi ilmi, että neodymium-rauta-boroni-magneettien patentti on rauennut ja nämä vahvimmat teollisuuden käyttämät kestomagneetit eivät maksa paljon mitään. Nyt minulla on niitä kahdeksan pientä ja yksi vähän isompi, enkä tiedä, mitä niillä teen. Lapsenlapsille niitä ei voi antaa lahjaksi, koska sellaisella tuhoaa vanhempien luottokortit ja kovalevyt kädenkäänteessä.

20 sentin kolikon kokoinen magneettilaatta nostaa noin kymmenen kiloa ja aspirinin kokoisia nappeja ei tahdo millään saada sormivoimin kiskotuksi irti toisistaan, saati jääkaapin ovesta.

Niillä ei siis varmaan tee mitään.

Nyt keksin. Tuo yksi vaatekaappi aukeaa aina itsestään. Jospa konstruoisi sellaisen salvan, että ovea saisi kiskaista tosissaan.

Välirauhan aikana 1940 kokeneet autokuskin narrasivat nuorempiaa ja sanoivat, että Petsamosta tultaessa Kaunispää oli "magneettimäki". Siitä ei tahtonut päästä kuorma-autolla lastissa millaan ylös. Usea varmaan uskoikin, että magneettinen sen tytyy tunturin olla, kun auto ei nouse, vaikka kuinka kepittää. Liikenne oli kova, koska Suomen koko vientikauppa kulki Liinahamarin kautta.

Vanhassa maantiessä oli paha mutka niin että vauhtia ei saanut kerätyksi, ja paljakassahan ei välttäättä huomaa, miten jyrkästi tie nousee.

Hyvä selitys silti. Kun siellä kerran on kultaa (Tankaojassa ja Lutossa), niin kai nyt magneettiakin.

Magneettti on ranskaksi "l'aimant". Adjektiivina - aimant - se on "rakastava, puoleensa vetävä".

Kuassa neodyme kantaa 1300 kertaa oman painonsa. Kuva on Wikipediasta.