Lontoon matkani

Lontoossa tapasin Anselm Hollon (kuvassa oikealla) ja Matti Rossin (hakemassa olutta). He olivat BBC:n suomenkielisten lähetysten toimittajia ja kuuluisia runoilijoita.

Hollo oli julkaissut omia kokoelmia ja kääntänyt englanniksi yhtä ja toista suomalaista lyriikkaa. "Muksut" olivat esittäneet hänen tekstejään. Rossi oli kääntänyt suomalaista kirjallisuutta espanjaksi.

Olimme matkalla Matin kanssa. Joka ilta King's Crossin rautatieasemalta retkeilymajaan kävellessämme nostimme jaloilleen saman juopon, joka muuttokyyhkyn vaistolla ja apinan raivolla oli pyrkimässä kohti kotiaan, mutta ei ihan jaksanut. Vaimo otti kopiksi ovelta.

Joka aamu Matti marssi edellä paikalliseen pubiin ja sanoi suomeksi omistajalle:"Päivää, Paavo." En tullut kysyneeksi syytä. Ehkä mies oli hänestä paavon näköinen.

Sain tai hankin jostain pienen punaisen muovisen oluttynnyrin, jonka kiinnitin kellooni. Olin saanut ylioppilaslahjaksi kellon, taskukellon. Se on tallella. Samoin oluttynnyri. Worthington Ale? Bass? En muista.

Minä opetin Mattia kirjoittamaan runoja ja hän minua juomaan olutta. Epäonnistuimme hankkeissamme molemmat. Ostimme Poundin ja Eliotin esseitä ja runoja. Ostin Eliotin valitut runot. Kävimme pitämässä hartaushetken Faber & Faberin kustannusliikkeen edessä.

Sitten tulimme Suomeen. Myöhemmin Matti kuoli. Holloa ja Rossia en muistaakseni ole tavannut sen koommin. Ensin mainittu, J.A. Hollon poika, näyttäisi olevan jossain Coloradossa yliopistohommissa. Viimeksi mainitun myöhemmät vaiheet tunnetaan kovinkin hyvin. Taannoin kuulin hänestä kuitenkin hyvän sanan - asioita tuntevat henkilöt sanoivat hänen Shakespeare-suomennoksiaan hyviksi. Tosin he sanoivat, että Juha Siltalan käännökset ovat vielä parempia.

Saarikoski puhuu runoissaan runoilijaherroista, joihin kuuluivat etenkin hän ja Hollo. He olivat joskus jossain yhdessä.

Oli suurta olla runoilija. Matti ja minä olimme molemmat Otavassa erilaisissa hommissa, hän mainoksessa ja minä siellä ja muuallakin. Sain kosketuksen sosiologiaan (vieraantuminen - J. Israel), koska minulla oli tapana lukea tuttavien tenttikirjat. Useimmat eivät sellaisesta pitäneet.

Tämä tuli mieleeni, kun kuljin samoilla seuduilla ja lajittelin mielessäni elämäni vuosikymmeniä. Olen muuttanut mieltäni: kyllä periodeja on olemassa. Minä olin toivoakseni iloinen poika tuohon aikaan - puhe on siis Lontoon matkasta heinäkuussa 1965. Vuodet 1973-1983 arvioin henkilökohtaisiksi vaaran vuosikseni, joihin liittyy harmaata ja mustaa. Matkustin Lontooseen Kööpenhaminan kautta. Näin hotelli Angleterren, jossa asuin 1973 ja voin niin huonosti, että muistan sen aina. Se oli juuri samanlainen hotelli kuin Marienbad Resnais'n elokuvassa tai se hotelli Bergmanin "Hiljaisuudessa".

Mitä minä sieltä etsin? Mitä lienen etsinyt, en ainakaan löytänyt.

Kävelin yöllä rautatieasemalle ja takaisin. Jalat olivat verillä. Dansk Gyldendalin kustannusliikkeen johtokunnan herrojen huoneessa alettiin vetää akvaviittia vähän ennen yhtätoista aamupäivällä. Huone oli hyvin matala. Siellä oli kustannettu kirjoja 1700-luvulta alkaen. Nyt merkitsin itselleni muistiin herra Joakim Garffin kirjan: Sak, En biografi: Sören Aabye Kierkegaard.

En ole 1970-luvun Kierkegaard-mielentilassa, mutta kirja kiinnostaa muuten. Siitä nousi kuulemme Tanskassa jumalaton meteli. Sielläkin näyttää olevan useita keskenään ristiriitaisia tapoja ymmärtää Kierkegaard oikein. Nero kamasaksojen kaupungissa, kuten hän luonnehti itseään. Kirjeenvaihto H.C. Andersenin kanssa näytti saaneen uusia vivahteita. Asiaan on palattava.