Tämä kirjiotus ilmestyi ennen joulua "Kanavassa" ja ilmestyy siis nyt blogina.
Liiketoimintamallit
Terroristijärjestöjen leimaaminen takapajuisiksi uskonnollisiksi kiihkoilijoiksi on pelottava virhe.
Al-Qaida noudattaa toiminnassaan hienostunutta kalifornialaista kvartaalitalousajattelua. Sen keskeinen liiketoimintamalli on markkinointi-kustannusten ulkoistaminen. Osan hoitavat itsemurhantekijät ja lopun tiedotusvälineet.
En lainkaan usko, että pommittajat olisivat järjestön jäseniä tai edes selvillä sen tarkoitusperistä ja toimintatavoista. Hyvät järjestöt eivät yleensäkään kerro rivimiehille, mitä ne todellisuudessa puuhaavat. Järjestö on joka tapauksessa ratkaissut hyvin vaikean ongelman, palvelujen teollisen tuottamisen.
Ihmisten tappaminen on palvelutoimintaa julkisen ja yksityisen vallankäytön rajapinnalla. Sen siirtäminen julkisen vallan yksinoikeudeksi oli 1600-luvun yksinvallan aikakauden suuria saavutuksia. Myöhemmin sitten havaittiin, että se veti perässään muita palveluntuotannon muotoja, jotka osoittautuivat kalliiksi ja hankaliksi pitää yllä, kuten koulut ja sairaanhoito. Meillä Suomessakin kirkko oli esittämillään perusteilla 1800-luvun lopulle sitä mieltä, että ne eivät mitenkään voi kuulua julkisyhteisön vastuulle ja ettei kristillinen sosiaalietiikka edes hyväksy köyhien auttamista eikä vaivaisten tukemista, koska sellainen olisi Jumalan sallimukseen sekaantumista.
Euroopassa väkivaltaa on perinteisesti harjoitettu omaa pääomaa käyttäen – inhimillistä pääomaa. Suuret sodat, joissa on kuollut paljon nuoria miehiä, ovat yleensä sattuneet sangen sopivaan aikaan työvoiman tarvetta ajatellen.
Venäjän keisarikunta teollistui ripeästi 1900-luvun alussa. Saksan ja Ranskan teollistuminen oli niin pitkällä, että tuotantorakenteen kannalta useita miljoonia miehiä voitiin vapauttaa juoksuhautoihin. Maanrakennus ei ollut vielä koneellistunut, joten taisteluhaudat Välimereltä Pohjanmerelle kaivettiin käsin. Kun kumpikin taisteleva osapuoli tarvitsi omansa, Länsirintaman hautalinja oli kaksinkertainen. Lienee ollut kaikkien aikojen mittavimpia lapiotöitä. Ensimmäisessä maailmansodassa melkein kaikilla oli vaikeuksia keksiä sopivia aatteita, joiden puolesta siinä olisi taisteltu. Jumalakin oli puheista päätellen kaikkien puolella. Silti teollinen organisaatio ulotettiin ongelmitta valtiollisiin hankkeisiin, kuten nyt sotaan. Kun valtio oli investoinut rajusti infraan, muun muassa rautatieverkkoon, nyt näille sijoituksille tuli käyttöä.
Monesti on huomautettu, että reaalisosialismi oli oikeastaan ensimmäisen maailmansodan valtiokapitalismia.
Toinen maailmansota karkasi Hitleriltä käsistä niin pahasti, että tulee mieleen, mahtoiko joku vaihtaa Hitlerin vuonna 1941 samannäköiseen mielisairaaseen. Sotilaat olivat edellä jopa oman aikansa teoreettista tiedettä kehittäessään verkostomallin panssarivaunuista, syöksypommittajista ja kaksisuuntaisista radioyhteyksistä, joita käyttäen tiedustelu ja rynnäköinti yhdistettiin liikkeenjohdollisesti niin tehokkaasti, että uuden mallin rajat osoitti vasta mahdottomuus toimittaa riittävästi polttoainetta polttoaineenkuljetusautoille Venäjällä 1942.
Aika moni henkilö Saksan valtakunnassa ja muidenkin maiden sotilaspiireissä käsitti, että hyökkäys Venäjälle ylittäisi lopulta Saksan teollisuuden resurssit ja kuljetuskapasiteetin. Muuan näistä skeptikoista oli Mannerheim. Toinen oli Churchill, joka sotaa nähneenä lehtimiehenä oli itse käsittänyt tuotantoketjun ja kuljetusketjun organisoinnin ongelmat jo Buurisodassa. Laivastoasiamies Rooseveltilla oli tuskin asiasta käsitystä. Hänellä oli verissä myös varmuus tarkoin kulkevista junista.
Mannerheim ei ollut epätavallisen hyvä sotapäällikkö. Sen hän oli huomannut Vapaussodassa eikä antanut anteeksi paikalle olleille, jotka käsittivät ongelman. Sodanjohtajana hän oli verraton. Lisäksi hän oli aikansa etevimpiä sotilasmaantieteen tuntijoita. Sen jälkeen kun Aarne Sihvo oli ajanut perääntyvät punaiset Saimaan kanavan ja Vuoksen väliin Antreassa, kenenkään ei tarvinnut selittää, mikä merkitys Vuoksen muinaisen lasku-uoman rikkonaisella maaperällä oli Suomeen tunkeutujalle. Ja hyökkääjälle. Talvisodan ja jatkosodan ratkaisutaistelut käytiin samoissa paikoissa. Vuoden 1941 hyökkäyksessä tämä kapeikko kierrettiin saarrostamalla Viipuri.
Stalin oli alkanut suhtautua perusväestöön kuolleena kuormana jo 1930-luvun alussa, kun nämä ihmiset olivat vielä hengissä. Viimeksi mainitun ongelman hän hoiti niin ripeästi että vasta Mao pystyi omana aikanaan samanlaisiin suorituksiin. Tehdasteollisuuden luominen Neuvostoliittoon oli myöhempien sotatapahtumien valossa täysin välttämätöntä. Teollisuuden siirtäminen hyökkäyksen alta Uralille ja sen taakse 1941 ja toiminta sieltä kaukaa on liikkeenjohdon kaikkien aikojen merkillisimpiä saavutuksia. On hämmästyttävää, että Stalinin kaltainen mies, jonka ulkomaanmatkatkin rajoittuivat Suomeen (vuoteen 1943 asti) osasi soveltaa niin etevästi amerikkalaisten miljonäärien ja ensimmäisen maailmansodan sotatalouden opetuksia: massatuotanto ja palvelujen teollinen tuottaminen.
Ehkä Amerikan apu olikin suurin ennen sotia. Toinen tolvana, Henry Ford, oli kukaties esimerkki ja ihanne, vaikka hän itse arvostikin aikansa poliitikoista eniten Hitleriä. Ja ainahan pääomasijoittajat ovat suhtautuneet suopeasti nopeasti kasvaviin markkina-alueisiin. Heidän länsimaisiin ajatuksiinsa ei tainnut mahtua sellainen ilmiö, että Neuvostoliitossa oli vain yksi ostaja, Stalin, jolle taas ostaminen, ryöstäminen ja varastaminen olivat pelkkiä tarkoituksenmukaisuuskysymyksiä.
Suuri kansainvälinen pulakausi osoitti muillekin, ettei runsas väestö tee maasta suurvaltaa. Suuri väestö oli rasitus, koska sitä ei kannattanut kouluttaakaan. Stalin järjesti asian ampumalla ja hirttämällä. Yhdysvallat piti ongelmaa kurissa rasismilla, joka ei ollut millään muotoa irrationaalista, koska se kohdistui kaikkiin epätoivon kansoihin, kuten suomalaisiin. Saksa ja Ranska olivat jo osoittaneet esimerkillään, miten kalliiksi koulutus tulee. Saksa koulutti teknikkoja, Ranska hallinnollista eliittiä. Englanti koulutti vartijaluokkaa, josta tulee puhe tuonnempana. Pikkuvaltiot Sveitsi, Hollanti, Ruotsi ja Suomi kouluttivat kaikkia, mutta Suomi epäonnistui unohtamalla taloudellisen ja liikkeenjohdollisen koulutuksen. Tämä laiminlyönti maksettiin sitten Talvisodassa ja Jatkosodassa. Meillähän ei ollut ennen vuotta 1917 ollut ulkopolitiikkaa, kauppapolitiikkaa eikä kansainvälistä finanssitoimintaa. Ne kahdeksan lakimiestä, jotka ymmärsivät kansainvälistä bisnestä, toimivat kaikki Pietarissa. Yksi heistä oli Antti Hackzell.
Marx, Engels, Lenin ja Stalin eivät kumminkaan ymmärtäneet Alfred Speerin nerokasta oivallusta: informaatio on tuotannontekijä: työ, maa, pääoma ja informaatio. Eikä kaikkea tarpeellista informaatiota saa hyllytavarana. Saksassa oli maailman parhaat ammattikoulut ja insinöörejä valmistavat teknilliset korkeakoulut, joiden nimen ja rakenteen he olivat itse keksineet. Se oli merkittävä keksintö maassa, jossa armeijaan ja yliopistoon suhtauduttiin uskonnollisesti. Speerin huippuun kehittämä järjestelmä oli informaation teollista tuottamista, varastoimista ja informaation hallintajärjestelmiä. Jopa keskitysleireihin käytettiin IBM:n oivallisia reikäkorttikoneita. Sotateollisuuden organisointi ei tietenkään olisi ollut mahdollista ilman kehittyneitä järjestelmiä. Saksan kannalta oli onni, että lapiolinjaa edustanut Todt kuoli omia aikojaan ja todella lahjakas Speer tuli hänen tilalleen. Järjestelmä oli helppo ajaa sisään, koska Saksan teollisuus oli valmiiksi jakautunut edunvalvontajärjestöihin (IG), joiden tärkein tehtävä oli vaihtaa informaatiota ja tarvittaessa patentteja. Raha- ja rahoitustoiminnan esimerkit oli saatu Sveitsistä ja osittain Ruotsista.
Kuten tunnettua, amerikkalaisten vastakkaisesta väitteestä huolimatta aika ei ole rahaa, vaan informaatio on rahaa. Ja raha on informaatiota.
Yhdysvalloissa varhainen menestys oli synnyttänyt liiallisen luottamuksen pääomavaltaiseen teollisuuteen. Kun toinen maailmansota oli ovella, sellainenkin informaatiotalouden kulmakivi kuin fyysikot ja heidän serkkunsa teknistä fysiikkaa soveltavat insinöörit olivat niin tiukassa, että oli turvauduttava tuontiin. Hitlerin joka suhteessa vaikeasti käsitettävä juutalaispolitiikka tuli tuottaneeksi länsiliittoutuneille sen huippuosaamisen, jolla voitettiin ensin sukellusvenesota (systeemiteoria) ja sitten sota Tyynellä merellä (ydinase). Stalin hankki huippuosaamisen omalla tavallaan ja tuli samalla osoittaneeksi, ettei perustutkimukseen tarvitse investoida, jos on hyvät vakoilijat. Tämä, mahdollisesti japanilaisilta opittu seikka, on nykyisinä rauhan aikoina kerran toisensa jälkeen unohdettu. Japanilaisethan olivat rientäneet sankoin joukoin Saksaan teknologian oppiin 1800-luvun lopulla ja viisaina ihmisinä oppineet myös saksalaisen ”schlecht und billig” –periaatteen, jonka oppi-isät itse turmiokseen unohtivat.
Saksan teollisuus sortui toisessa maailmansodassa aivan liian korkeaan laatuun. Esimerkiksi saksalaisista lentokoneenrakentajista Heinkelin, Junkersin ja Messerschmittin toiminta tunnetaan erittäin hyvin, ja tarina on murheellinen. Ne valmistivat maailman parhaita sotilaslentokoneita, jotka pyyhittiin taivaalta, ja kehittivät mullistavan suihkukoneen, joka ei edes ehtinyt taisteluihin. Japanin Saksasta soveltama Mitsubishi, josta käytetään nykyisin hienotunteisuussyistä pelkkää tyyppinimeä Zero, oli sodan alkuvaiheessa parempi kuin amerikkalaisten lentokoneet. Venäläiset panssarivaunut olivat maastossa nopeampia kuin saksalaisten ja siten parempia. Jo 1944 Saksa joutui antamaan ilmavoimille ohjeen välttää ilmataistelua Jak-3 ja Mig-koneiden kanssa, koska ne olivat ylivoimaisia. Ja niitä riitti. Neuvostoliiton panssarivaunuissa (”Sotka”) otettiin varhain käyttöön amerikkalaisvalmisteinen diesel-moottori, joka joutui siviilipuolella odottamaan todellista läpimurtoaan Euroopassa yli viisikymmentä vuotta ja lienee Yhdysvalloissa vieläkin vastenmielinen. Dieselille kelpaa huonompi eli vähemmän jalostettu polttoaine kuin bensiinimoottorille.
Yhdysvaltojen tehdasteollisuus johti sodan aikana ja sodan jälkeen maan ja merkittävän osan Eurooppaa ja sitten myös Aasiaa ennen näkemättömän taloudellisen kasvun aikakauteen, jota jatkui vuodesta 1941 vuoteen 1973 eli ensimmäiseen öljykriisiin. Öljykriisien jälkeen tehdasteollisuus rappeutui nopeasti ja lentokone- ja avaruusteollisuuden kehitys pysähtyi kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Yksi syistä oli ehkä törmääminen ympäristön rajallisuuteen. Toinen syistä oli kannattamaton Vietnamin sota, joka paljasti amerikkalaisille uuden ja kauhistuttavan asian: sodalla ei aina rikastukaan. Jo Yhdysvaltain sisällissota oli ollut teollisen organisaation ja alkutuottajien sota. Viimeksi mainittujen harjoittama joka suhteessa surkuteltava orjuus otettiin sodan verukkeeksi, mutta sodan todellinen saavutus oli dollari – liittovaltion yksinoikeudella painama ja levittämä ”Greenback”, tehdasteollisuuden paras voiteluaine. Ennen sotaa liikenteessä oli ollut ajoittain yli kymmenen erilaista dollaria, ja keskuspankkia maahan ei saatu ennen kuin ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Kun liittovaltio lensi sippiin, Carnegie lainasi omistaan.
Liiketoiminnan historia on huonosti tunnettu alue, vaikka Harvardin emeritus Alfred D. Chandler on tehnyt parhaansa. Hänen tutkimuksistaan kuuluisa ”The Visible Hand” eli amerikkalainen liikkeenjohdon vallankumous on toiseksi paras. Ykkönen on ”Scale and Scope. The Dynamics of Industrial Capitalism. ” Siitä saa tärkeät tiedot etenkin Saksan, Ranskan ja Englannin metalli- ja prosessiteollisuudesta 1800-luvun lopulta aina kultaiselle 1950-luvulle. Siinä selostetaan, miten tavarantuotanto rakennettiin kartellien varaan.
Kilpailunrajoitukset johtavat sotaan. Kun sota on liiketoimena riskeiltään vaikea arvioida, kartellit ja muut kilpailunrajoitukset ovat lyhytnäkistä politiikkaa. Ehkä ranskalainen Monnet ymmärsi ja julisti tämän ensimmäisenä, sodan aikana Washingtonissa. Kansallisia ja kansainvälisiä kilpailunrajoituksia ei voi pitää loputtoman kauan erillään. Saksan sisäiset kilpailunrajoitukset pakottivat hakemaan laajentumistilaa ulkomailta. Englannin rajoituksettomuus johti teollisuuden jatkuvaan kasvuun.
Ensimmäisen maailmansodan syntyyn vaikutti laivastokilpailu, mutta Saksan monopolistinen metalliteollisuus kärsi silti markkina-alueen riittämättömyydestä. Kilpavarustelu on väistämättömästi monopolistista. Panssarilaivan tilaaminen kilpailevasta teollisuusmaasta on aina arveluttava asia, eikä sellaista paljon tehty. Toisen maailmansodan välittömien syiden joukossa oli Yhdysvaltain Japanille määräämä vientikielto, joka käsitettiin Japanissa sekä sotilaiden että teollisuudenharjoittajien keskuudessa tuhoisaksi, etenkin Kaakkois-Aasian öljyn takia. Japanillahan on kaikkea muuta paitsi luonnonvaroja. Saksa oli noussut lamakaudesta Keynesin suosittamin tavoin ja Rooseveltin mallia noudattaen julkisilla töillä. Wehrmacht sitten jatkoi julkisia töitä keinoilla, jotka olivat maassa sekä perinteisiä että suosittuja. Iso-Britannia oli vakauttanut valtionvelkansa espanjalaisilta ryöstetyillä kultalasteilla jo 1500-luvulla ja luonut kansainväliset pääomamarkkinat ja maksujärjestelmän syrjäyttämällä hollantilaiset, jotka olivat puolestaan omaksuneet menetelmänsä Burgundin kautta Italian kaupunkivaltioista.
Yhdysvaltain isolationismi oli toiseen maailmansotaan johtaneita syitä. Pysyttelemällä Euroopan tavoittamattomissa tullien takana maa ajoi itsensä sekä eurooppalaiseen että aasialaiseen sotaan. Poliittinen eristyminen oli taloudellista eristymistä ja ulkomaisen kilpailun puute vääristi hinnat. Englanti maksoi sodan valuuttajärjestelmällään ja taloudellisella itsenäisyydellään. Chamberlainin järkevän politiikan idean näkee yhdestä tiedosta: armeijan koosta. Maailmansodan alkaessa syyskuussa 1939 Isolla Britannialla oli tiettävästi heti käytettävissään kokonaista kolme jalkaväkidivisioonaa. Niin se oli. Talvisodan alkaessa Suomella oli aseissa luultavasti Euroopan neljänneksi suurin armeija Venäjän, Saksan ja Ranskan jälkeen. Tshekkoslovakian olisi ollut suurempi, mutta Tshekkoslovakiaa ei enää ollut.
Stalin ymmärsi, mikä on olennaista. Kukaties häntä kouli erikoinen luonne eli tunne-elämän harvinainen patologia. Emme ole vieläkään nähneet sellaista elämäkertaa tai romaania, jonka avulla ymmärtäisimme, mikä oli tuo mies. Churchill, itse suuri ja avomielinen kirjailija, tarkoitti ehkä enemmän Stalinia kuin Neuvostoliittoa sanoessaan, että se on salaisuuteen kiedottu ongelma, jonka sisällä on arvoitus. Stalinin hyvä ystävä Hitler ei ole kiinnostava henkilö, koska hänen henkinen yksitoikkoisuutensa näkyy jo 1920-luvulla tarjoillusta sillisalaatista, jonka nimi on ”Taisteluni” ja joka voisi olla sisällöstään päätellen böömiläisen korpraalin kirjoittama.
Suomen armeija olisi pystynyt vaikka mihin, mutta teollisuus ei pystynyt mihinkään. Tästä syytettiin yllättävästi valtiota ja maanpuolustuksen laiminlyömistä. Syytöksen tueksi esitetään sosialidemokraattien lausuntoja. Kai Tanner olisi suostunut varusteluteollisuuteen, mutta Saksassa koulutettuna hän tietenkin tajusi, että varustelu merkitsisi velkaantumista Saksalle ja se merkitsisi taloudellista ja poliittista riippuvuutta. Niinpä sitten kiväärimme olivat Venäjän keisarikunnan perua ja tykkejä ei oikeastaan ollut. Lentokoneita oli hankittu Englannista, ja se on mielenkiintoista, koska Saksasta olisi saanut parempia ja luultavasti halvemmalla. Bristol Blenheimit palvelivat kyllä kunnialla, mutta siirtyminen isoihin Junkerseihin tapahtui liian myöhään, ja välillä oli käytetty kelvottomia Dorniereitakin.
Talvisodan jälkeen Moskovan rauha kaksinkertaisti Neuvostoliiton selluloosan tuotannon, ja nitroselluloosa on ruudin, etenkin tykistön tarvitseman kordiitin välttämätön raaka-aine. Oliko se syy koko sotaan? Joukkojen ryhmitys ja linnoittautuminen 1941 viittaavat vahvasti sellaiseen johtopäätökseen: Stalin tiesi 1941, että Saksa ei voi hyökätä Kannaksen kautta. Myös Mannerheim hyökkäsi Laatokan takaa Sortavalaan, ja Kannaksen valtaus aloitettiin vasta kun Saksa oli edennyt Venäjällä ties minne asti. Kun Viipuri vallattiin 28.8.1941, armeija oli Laatokan Karjalassa jo saavuttanut Talvisotaa edeltäneet rajat ja valmistautui tunkeutumaan vieraaseen valtakuntaan Tuulosjoella.
Suomen viime sotien historiassa askarruttaa erikoisesti yksi kysymys: millä rahoilla Salpa-linja rakennettiin ja puhki ammuttu armeija varustettiin ja koulutettiin uudelleen runsaassa vuodessa? Talvisotaan oli mennyt selvänä rahana yli yhden vuoden bruttokansantulo. Todennäköinen vastaus on tietenkin, että se toteutettiin Saksan rahoilla Ruotsin välityksellä ja Saksan ja Ruotsin teollisuuteen turvautuen. Ainakin Stalin näyttää ajatelleen niin, koska suomalaisten jatkosodan hyökkäyssuunta oli merkillisen lujasti linnoitettu. Suomalaisia kaatui vuonna 1941 25 541. Viipurin valloituspäivään mennessä oli jo kaatunut 15 318, mikä on uskomattoman paljon, vaikka ottaa huomioon upseeriston raskaat operatiiviset erehdykset, taitamattomuuden ja kokemattomuuden. Etenkin JR 6, JR 7 ja Sallassa taistellut JR 53 oli tapettu jo elokuun loppuun mennessä melkein sukupuuttoon kun kaatuneitakin oli noin viisisataa 1200 miehen kirjavahvuudesta. Joukko rykmenttejä, kuten helsinkiläinen ässärykmentti JR 26 ja Ruskealaan suunnatut pohjalaisjoukot olivat kärsineet pahasti. Jäljet peittyvät jatkosodan tilastoihin, koska osastot hajotettiin ja niitä yhdistettiin toisiin.
Stalin toteutti Karjalan puolustuksen 1941 järkyttävän pienillä joukoilla ja taitavien sotilaiden turvin – valiodivisioona livahti jopa Sortavalasta Laatokalle turvaan. Väkeä tarvittiin Kantalahteen, johon ei koskaan päästy, ja Muurmanskiin, jota kohti suomalaiset ja saksalaiset pääsivät etenemään koko sodan aikana noin kolmesataa metriä. Nyt ilmestyvästä kirjallisuudesta päätellen Sallan ja Kiestingin erämaasota oli yhtä helvettiä myös suomalaisille.
Saksalaisista ei tietenkään ollut siellä mihinkään. Oli ehkä hyvä, että suomalaiset hoksasivat sen ajoissa. Joka tapauksessa hyökkäys erämaan läpi rautatien ruokkiman vihollisen kimppuun tuntuu yhäkin yllättävältä ajatukselta, ellei sitten ajattele, että sen hetken arvioiden mukaan Neuvostoliitto oli juuri menossa nurin kuin lankkuaita.
Mentaliteetit
Ranskalainen koulukunta, belgialaisesta Pirennestä Febvren ja Braudelin kautta Le Goffiin, on selvittänyt sadan vuoden ajan aivan oivallisesti kapitalismin syntyä ja siihen liittyvää ajatusten ja tunteiden maailmaa. Eräät jatkossa esiteltävät ajatukset ovat ehkä vielä enemmän velkaa kaupunkitutkija Jane Jacobsille, joka julkaisi 1990-luvun alussa hieman erikoisen kirjan ”Systems of Survival”.
En tiedä, mikä näissä kaupunkitutkijoissa oikein on, mutta Jacobsin ohella Peter Hall ja Manuel Castells ovat osoittaneet hämmästyttävää kauaskatseisuutta ja kykyä kartoittaa kaupunkien kautta sivilisaatioita ja niiden muutoksia. Ehkä se liittyy siihen, että kaupunki on kaupallisen, sopimuksiin perustuvan oikeuden kehto. Maaseudulla asemaan ja arvoon ja henkilökohtaiseen uskollisuuteen perustuva järjestelmä menestyi kauan – vieläkin. Myös meillä oli erikseen maanlait ja kaupunkilait. ”Cross-border” oli lainkäytön ongelma jo keskiajalla. Iskulauseen mukaan kaupunki-ilma tekee vapaaksi. Maalta herroiltaan karannut ihminen pääsi osalliseksi kaupunkioikeudesta vietettyään kaupungin muurien sisäpuolella yön ja vuoden.
Julkisuudessa paistatteleva terroristijärjestö Al-Qaida näyttäisi tukeutuvan ainakin yhteen Saudi-Arabian pääomasijoittajaan. Kysymyksessä voi siis olla poliittinen valtataistelu, öljy tai molemmat. Se ajatus, että kysymys olisi uskonnollisten käsitysten levittämisestä, on niin kaukaa haettu, että se kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Viimeksi kuluneiden 250 vuoden aikana ei ole esiintynyt merkittäviä uskonnollisia liikkeitä. Protestanttinen pietismi, joka syntyi runsaat 250 vuotta sitten, näyttäisi olleen aina hyvin läheisessä yhteydessä käsityöhön ja vähittäiskauppaan. Amerikkalaiset, laajalle levinneet liikkeet kuten baptismi ja helluntaiherätys ja raivoava uususkonnollisuus, istuvat tuotannolliseen ja kulttuuriseen maisemaansa erittäin hyvin.
Henkilökohtaisen hartaudenharjoituksen vanhat ydinmaat Sveitsi ja Hollanti (Yhdistyneet maakunnat) ovat myös kaupallisten innovaatioiden syntyseutuja. Keropäät olivat parempia kauppiaita kuin kavaljeerit, ja Englannin ja Skotlannin eriuskoispiirit levittivät ympäri maapalloa uusia ajatuksia ja uutta teknologiaa. Itse asiassa Skotlannin rooli teollisen vallankumouksen ja luonnontieteen nousun varhaisvaiheessa on hämmästyttävän keskeinen.
Luterilaisuus syntyi pienten yksikköjen valtionuskontona, joka tarjosi Kustaa Vaasan kaltaisille seikkailijoille verrattoman tilaisuuden verotuksen vaatiman virkakoneiston luomiseen. Pojat lähetettiin Wittenbergiin oppiin, koska piispa ja seurakunta olivat keskeiset hallinto-organisaatiot; voudeilla oli paha tapa kasvaa aatelismiehiksi, ja aateli oli luonnollisesti kuninkaan vihollinen, koska se kilpaili samasta kakusta.
Ajatus Talibanin kaltaisen fundamentalismin murtautumisesta esiin uskonnollisena tai yhteiskunnallisena voimana on epäuskottava. Uskonnon muokkautuminen poliittiseksi hallinnan tai sorron välineeksi on maailmanhistorian päälinjoja. Takaisin lähteille ja ”puhtaaseen Jumalan sanaan” tähtäävä herätysliike liittyy poliittiseen muutokseen. Taliban ei voi olla syy. Se on siis seuraus.
Jos sauditaustainen terrorismi olisi keksinyt uusia liiketoimintamalleja, se olisi odottamatonta. Helpompi selitys on konseptien omaksuminen suoraan Harvardin yliopistosta.
Terroristijärjestöjen voimakkaasti teknologiaan tukeutuva organisaatioperiaate näyttäisi olevan P2P eli vertaisverkko. Tämä nyt etenkin mobiililaitteisiin ja Internetiin tukeutuva järjestelmä ei ole sinänsä uusi. Se muistuttaa kovastikin yli sadan vuoden takaisia anarkistien soluja ja faktioita, joissa toimijat tunsivat yleensä vain muutaman muun aktivistin. Idea on kuitenkin sama kuin matkapuhelimissa: adaptoituva soluverkosto. Ehkä järjestöt käyttävät kohinaa signaalina samaan tapaan kuin matkapuhelinstandardi CDMA. Matkapuhelimissa tarvitsemme toistaiseksi operaattorit ja julkisin varoin rakennetun infran eli tukiasemat ja reitittimet ja tietenkin laitevalmistajat. Sosiaalisena ilmiönä vertaisverkosto toimii kaupungistuneessa ympäristössä kuitenkin ilman mainittavaa laitteistoa ja jäsenten uskonnollisen tai muun vakaumuksen vuoksi ilman työvoimakustannuksia. Mukana olijat ovat vapaaehtoisia.
Terroristien kassavirta
Seuraavaksi on mietittävä terroristien kassavirtaa ja ansaintalogiikkaa. Todennäköinen vastaus on öljy ja siihen liittyen harmaa ja musta raha. Karkeasti arvioiden neljännes maapallon transaktioista tapahtuu tällä hetkellä riittävän valvonnan tavoittamattomissa. Osa on suuren mittakaavan vaihtokauppaa. Järjestyneestä rikollisuudesta huumekauppa on merkittävä osa. Luvaton asekauppa, etenkin ydinteknologiaan liittyvä, lienee sitä suurempi osa. Pääomien kierrätys on kuitenkin luultavasti etenkin viihdeteollisuuden tavattoman menestyksen yksi syy. Rahanpesuun ei ole juuri parempaa keinoa kuin todelliset tai näennäiset sijoitukset huipputeknologiaan ja sen palvelutoimintaan. Otaksuttavasti jo 1930-luvun öljymiljonäärit keksivät, että kun väittää hukanneensa rahoja tolkuttomiin elokuvahankkeisiin, siihen ei verottaja perään hauku. Los Angeles on entinen öljyn ja nykyinen viihteen pääkaupunki, kun taas maaseurakunnan puolella Las Vegas on erikoisemmista elinkeinoistaan tunnettu.
Järjestäytynyt rikollisuus ja terrorismi ovat tietoyhteiskunnan malliesimerkit. Amerikkalainen mafian versio harjoitti verkostotaloutta jo 1930-luvulla hankkiessaan kassavirtansa rahapeleistä, vedonlyönnistä ja pienemmistä kiristys-, kiskonta- ja ihmisryöstöprojekteista. Kysymys oli siis kuljetusalasta ja palvelutoiminnasta. Kuljetusliiketoiminta ammattiyhdistyksineen jäikin vuosikymmeniksi häräksi, vaikka kieltolain kumoaminen muutti niin paljon. Pontikankeitto ja muu viinan valmistaminen oli perusteollisuutta välttämättömine investointeineen ja merkittävine logistiikkakustannuksineen. Myös Suomessa ensimmäisen maailmansodan aikojen gulassit, pirtukauppiaat ja toisen maailmansodan musta pörssi olivat menetelmiltään ja rahoitukseltaan niin lähellä elinkeinoelämän valtavirtoja, ettei tiettävästi kukaan ole vieläkään välittänyt tutkia näitä samankaltaisuuksia ja yhteensattumia puolueettomasti.
Yhdysvaltain talouden horjuttaminen ei ole hyvä ajatus Japanille, Kiinalle eikä saudeille, koska kaikilla heillä on jo nyt liikaa Yhdysvaltain dollareita. Yhdysvallat pysyttelee edullisissa asemissa ylläpitämällä maailmanhistoriallisen suurta velkaantumistaan. Hyvää velallista on pidettävä hengissä ja reippaalla mielellä.
Kilpailu Yhdysvaltain markkinoilla on houkutteleva ajatus, ja siihen saudien ja kiinalaisten rahaa on luultavasti nyt heitetty. Asialla on kiirekin, koska raakaöljy lähtee suhteellisen pian virtaamaan Venäjältä pohjoista reittiä Koivistolle ja eteläistä reittiä Turkin kautta Välimerelle. Näiden reittien käyttöön tulo vähentää Lähi-idän öljyn omistajien poliittisia vaikutusmahdollisuuksia.
Kun arvelen, että terrorismin liiketoimintamalli on peräisin Harvardista, sovellan vanhaa huomiota. Esimerkiksi gerilla-taktiikan sodankäynnissä opettivat brittiupseerit arabeille ja turkkilaisille, ja nuori Israel oli 1940-luvulla hyvin nopea omaksumaan tämän doktriinin näiltä vastustajaltaan. Gerillasota ei tarkoita nopeita ja yllättäviä iskuja ilman sodanjulistusta. Sellaista on harrastettu ainakin kymmenen tuhatta vuotta. Heettiläiset olivat nykyisen Lähi-idän alueella erikoisen eteviä sillä alalla, sitten hyksat ja paljon myöhemmin hunnit, jotka jättivät jäljet sekä Euroopan että Kiinan historiaan iskemällä ja katoamalla. Muun muassa erään T. E. Lawrencen opettama 1900-luvun alun gerillataktiikka oli opittu karvaasti vastustajilta buurisodassa. Se on ennen kaikkea epävarmuuden luomista. Vastapuoli ei saa selvää, kuka on vihollinen ja missä, eikä siitä, kuka oli sotilas ja kuka siviili. Saksa pystyi sodan aikana pitämään gerillat ahtaalla muualla paitsi Balkanilla. Ranskan vastarintaliikkeen saavutukset on valitettavasti osittain sepitetty sodan jälkeen. Neuvostoliitossa Saksa omaksui sen asenteen, että kaikki siviilit olivat vihollisia ja partisaanien tukijoita, ja menetteli sen mukaisesti. Usein on arvailtu, miten tavattoman kalliiksi tämä Saksalle tuli. Kukaties se ratkaisi sodan. Ei kolmas valtakunta kyennyt koko onnensa aikana karkottamaan partisaaneja edes Pripetin soilta. Saksan sodankäynti rahoitettiin nykyisten arvioiden mukaan erittäin määräävästi, mahdollisesti neljällä viidesosalla, valloitetuista maista hankituilla varoilla ja työläisillä. Puolasta näitä varoja ei tullut paljon, Venäjältä ei lainkaan. Puhe on siis ryöstetyistä varoista ja pakkoveroista eli perinteisestä sodankäynnin ideasta, että taistelut on käytävä vieraalla maalla ja elintarvikehuolto on organisoitava ryöstämällä. Tässähän Kustaa II Aadolf ”paloveroineen” ja Kaarle XII olivat edelläkävijöitä. ”Mitä maksatte, ellemme polta kaupunkianne?”
Algerian sodassa Ranska joutui todellisiin vaikeuksiin tämän arabien nyt jo pitkälle viemän sodankäyntitavan kanssa, joka sitten tuli Yhdysvalloille tavattoman tutuksi Vietnamin viidakoissa. Mutta gerillat olivat oppineet kaupunkitaistelun läksyn nopeasti: ensin ryöstetään pankki. Viime aikoihin asti eräät Välimeren seudun arvostetut valtiomiehet olivatkin entisiä pankkirosvoja.
Kaupunkisissitoiminta osattiin niin hyvin, että 1970-luvun Euroopan poliittiset ääriliikkeet yrittivät lapsellisuudessaan harjoittaa tuota toimintaa harrastelijapohjalta ja siis tuhoisan huonoin tuloksin, mutta sen varsinaista uutta tulemista saatiin odottaa uudelle vuosituhannelle, jolloin toimintaan olivat tulleet mukaan suuren rahan ja liiketaloustieteiden hioman johtamistaidon merkit sekä riittävä pääomapohja. Punaiset prikaatit ja heidän kaltaisensa olivat romantikkoja ja toimivat aivan kuin olisivat opetelleet menettelytapansa Schillerin ”Rosvoista”. Ehkä olivatkin.
Moraalijärjestelmät
Ylle kirjoitettu sisältää ajatuksia, joita joku voisi kevytmielisyyttään luulla kyynisiksi tai moraalittomiksi. Kirjoituksen aihe on moraalijärjestelmät. Kyynisyys on asenteista lapsellisin. Sitä voi soveltaa mihin tahansa, aina, samalla tavalla kuin jokaisen kuvan voi töhriä, jos on käsillä riittävän paksua mönjää. Outoa että kyynikkoja pidetään joskus viisaina ihmisinä ja heille myönnetään kirjallisuuspalkintoja sen sijaan että sakotettaisiin niin kuin muitakin sellaisia, joiden mielestä julkisella paikalla kuseskeleminen on sankarillinen saavutus.
Toistettakoon siis itsestään selvä tosiasia. Vakiintunut länsimainen järjestelmämme on haavoittuva. Yhdysvaltain version haavoittuvuudesta on saatu surullisia käytännön todisteita sekä rikollisuuden, terrorismin että luonnononnettomuuksien yhteydessä. Eurooppalaiset rakenteet ovat osoittautuneet kimmoisiksi. Orwell kuvaili ilmasotaa, jonka vakiintuneen käsityksen mukaan oli määrä murskata siviiliväestön moraali viikossa. Hän mainitsi tädeistä, jotka pommitusten riehuessa hurjimmillaan siirtyivät pöydän äärestä pöydän alle juomaan teetä ja ruotimaan toisten tätien ryhtymyksiä. Moraali ei romahtanut – ei Saksassakaan, joka koki liittoutuneiden terroripommitukset.
Järjestelmämme menestyy pitkän kehityksen tuloksena syntyneen yhteisen arvojärjestelmän turvin. Useimpien ihmisten henki ja koskemattomuus on muutaman millin paksuisen ikkunalasin varassa. Murtovarkaat keskittyvät lukkoihin, vaikka lasistakin pääsisi, ja ihmiset tuntevat olevansa suojassa kotonaan omassa sängyssään tai sen alla.
Puhe arvojärjestelmästä sisältää ajatuksen koordinaatistosta. Suomi oli yhtenäisen arvojärjestelmän eli vektorikoordinaatiston maa vielä sotien välisenä aikana, koska yhdet ajoivat rajusti eräitä arvoja ja toiset kiistivät ne yhtä kiukkuisesti. Arvot olivat siis samoja vaikka niiden etumerkistä oltiin eri mieltä. Maan mentaalinen ilmapiiri oli kuin sankaripatsas, joka on veistetty kahdesta kivestä, punaisesta ja harmaasta graniitista. Sitten saimme ihmeellisen lahjan Stalinilta ja Hitleriltä, ja sen jälkeen olemme olleet, Talvisodan takia, yksi maailman kummallisimmista kansoista.
Eri arvojärjestelmää edustaa kai Kiina. Sen vaikutelman siitä sai, että Taivaallisen rauhan aukion tapahtumat eli kansalaisten hyvin väkivaltainen lannistaminen oli kiinalaisten omasta mielestä aivan mitätön asia, ja lännen puhe ihmisoikeuksista ja sellaisten loukkaamisesta oli heille vaikeaa käsittää. Intiassa ei väitteen mukaan ihmishengen aksiomaattista arvoa yleensä tunnusteta, ja siellä esiintyy silloin tällöin samanlaisia ongelmia. Olen keskustellut aasialaisten lakimiesten kanssa ihmisoikeuksista.
Se on jo liioittelua, mutta tuo väitetty fatalismi yhdistettynä länsimaiseen sotilaskoulutukseen näyttää edelleen samalla tavalla ”aasialaiselta” kuin esimerkiksi puna-armeijan meidänkin rintamiltamme usein raportoitu rohkeus, sitkeys ja kohtaloon alistuminen. Nobelisti Elias Canettin kertoman mukaan joku oli kerran varoittanut venäläistä sotilasta temppuilemasta juovuspäissään Tonavan padolla ja saanut vastauksen:” Ei ole syytä huoleen. Meitä on miljoonia.”
Sodankäynnissä kotiuttaminen on aina pelottava vaihe. Suomessa pelättiin syksyllä 1944 vain Neuvostoliittoa. Asepukuisia upseereja tietysti pätkittiin joskus pimeässä turpaan ja Moskovalle liputtavaa vasemmistoa kannatettiin työpaikoilla ja vaaleissa lujasti, mutta asiat sujuivat lopulta onnellisesti yhteiskuntarakenteen raukeamatta. Viimeistään kesän 1944 torjuntataisteluissa oli käsitetty, että maamme ammattimainen sotilaskasti oli hyvin pieni eivätkä sen omaksumat tapasäännöt soveltuneet oloihimme. Asemasodan kestäessä ajoittain ilmenneen pelleilyn sijaan palasi Talvisodan tapoja muistuttava ”suojeluskuntahenki” eli tuntuma pohjaltaan vapaaehtoisesta toiminnasta. Harvat eliittijoukotkin olivat kuolleet Kuuterselässä ja Talissa niin että Ihantalassa ja Äyräpäässä ratkaisivat jälleen käden taidot. Ihantalassa kunnostautuivat erikoisesti pohjoisen miehet, jotka olivat koko ikänsä juosseet poliisia pakoon jängällä ja osoittautuivat siten uskomattomiksi maaston käyttäjiksi lähitorjuntamiehinä, ja Äyräpään sankareita olivat vielä kerran Savon ja Karjalan luonnonlahjakkaat renkipojat. Yleinen syvään juurtunut arvojärjestelmä ei ollut sodan päätyttyäkään taivutettavissa kumouksellisuuden suuntaan. Nollasummapeli ei ole ollut maassamme koskaan oikein suosittua. Tavallisempi ratkaisumalli on ollut pelata pieni osa käytettävistä rahoista ja jakaa tai juoda loppu kristillisesti. Meillä ei ole oikeita pelimiehiä eikä meillä ole liioin lahjakkaita huijareita. Viime vuosina on tosin alkanut esiintyä tarjokkaita, mutta kuten sanottu, ala on kovin vaativa ja vaatii taipumuksia.
Saksa ja Ranska, Italia, Norja ja Kreikka joutuivat kokemaan kotiuttamisen monet kauhut. Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeinen kuohunta ja useiden maiden aidosti fasistiset liikkeet kasvoivat rintamamiesten yhteenliittymistä. Ne joukot olivat tottuneet tarttumaan kättä pidempään, jos asiat uhkasivat mennä oudolle tolalle. Vaikka meilläkin oli asuttu taisteluhaudoissa pitkään, vastaavaa perinnettä ei ollut. Päinvastoin siinä on jotain liikuttavaa, että vuoden 1944 rintamakarkurit, joita oli eräässä vaiheessa paljon, olivat toimissaan yksinäisiä solisteja. Yleensä ei saatu aikaan edes sellaisia piiloja ja vastarintaa, joka olisi tehonnut yli- ja ali-ikäisiin suojeluskuntalaisiin ja satunnaisesti paikalle saatuihin sotapoliiseihin.
Saksan toisen maailmansodan armeijasta saa edelleen sellaisen käsityksen, että upseereissa oli sekä ammattisotilaita että gangstereita, jotka erotti univormusta, toiset vihertävästä, toiset mustasta.
Sotilasammatin kaunis muisto on Jean Renoirin elokuva ”Suuri illuusio”, siis se jossa esiintyvät von Stroheim ja Jean Gabin. Voi olla että kuvauksessa on tottakin. Ainakin propagandistit ja psykologit ovat molempien maailmansotien jälkeen kiukutelleet sotilaiden taipumuksesta kunnioittaa vastapuolen miehiä. Jopa Suomesta on sanottu, että ”silmien väliin” -propaganda, joka lopetettiin hyvin varhaisessa vaiheessa, ei saanut sanottavasti kannatusta. Hitlerin armeijan selkäranka ei välttämättä ollut upseerien junkkeritausta, vaan ammat-tikoulutasoisen aliupseeriston korkea ammattitaito. Moni muu armeija joutui tapattamaan päällystötehtävissä opiskelevaa nuorisoa, jonka sotilaalliset taidotkin olivat vasta nupullaan. Sellainen maa oli Suomi – vaikka yliopisto-opiskelijoiden ja kansankoulunopettajien osuus kaatuneista ei ole niin suuri kuin luullaan.
Kaksi moraalia
Kaupunkitutkija Jacobs esittää hankalan kysymyksen. Entä jos Platonin ajatus vartijaluokasta ja tavallisista kansalaisista olisi edelleen kelvollinen analyysin väline. Kirjassaan hän hahmottelee soturien ja kauppiaiden keskeiset moraalisäännöt. Sitä ennen hän huomauttaa, että sellaiset vartijat kuin sotilaat, papit, tuomarit ja aateli olivat sidoksissa toisiinsa kaiken elämänsä ja joutuivat siten turvautumaan hyvin hienoihin säätöihin. Sydänkeskiajalta alkaen kauppiaat ja työtään laillisesti myyvät käsityöläiset sen sijaan kouliintuivat tilapäisiin ihmissuhteisiin ja oppivat siten tulemaan toimeen tuntemattomien kanssa. Kauna oli aatelin etuoikeus, kateus kauppiaiden. Hienot mutta muodolliset tavat ovat hovikulttuuria; hieno ihmisen vaistoaminen on kauppiaskulttuuria.
Laajennan hiukan Jacobsin tyypittelyä. Vanhan vallan kaupungit olivat kireitä paikkoja, mutta kauppa- ja satamakaupungit, kuten Aleksandria, Venetsia, Amsterdam, New York, San Francisco ja Kööpenhamina tunnettuja leväperäisyydestään eli sallivuudestaan. Tarkoin suunnitellen hovi siirrettiin pääkaupungin ulkopuolelle, kuten Versailles tai Pietarin palatsit, jotteivät pasmat suotta sekaantuisi. Vastaavasti kauppapaikka sai kernaasti sijaita matkan päässä hallintokeskuksista, kuten esimerkiksi Ateenassa.
Norbert Elias määritteli aikoinaan Tapojen historiassaan sivilisaation kyvyksi venyttää välimatkaa ärsykkeestä ja reaktioon. Kun ärsyke panisi tälläämään turpaan heti, sivilisoitunut mielenlaatu opettaa odottamaan, kunnes toinen kääntää selkänsä, eli lyömään tilanteessa, jossa vastapuolella ei ole mahdollisuuksia puolustautua. Aikanaan tästä kehittyi miekan ja kynän kaksijakoisuus. Terävä kynä ja sitäkin terävämpi kieli saattoivat kaksin-kamppailussa osoittautua miekkaa paremmiksi aseiksi, varsinkin kun kuninkaat olivat yksinvallan aikana onnistuneet monopolisoimaan väkivallan niin että poikkipuoliseksi heittäytyneen vastustajan varrastaminen ei tullut välttämättä enää kysymykseen ihmisten ilmoilla. Poliittisen tai uskonnollisen vastaajan mustamaalaaminen taas oli omiaan herättämään innostusta, ja loi ympärilleen ammattikuntia, etenkin kirjailijat ja lehtimiehet.
Oikeastaan keskiajan ruhtinaiden oppaissa, joista me ehkä tunnemme vain Macchiavellin ja Guicchardinin ja pari Fürstenspiegeliä päälle, on tämä sama oppi. Uuden ajan alussa aikalaiset Montaigne ja Cervantes osoittavat asenteiden erot. Montaigne oli merkittävä soturi ennen kuin ryhtyi kaikkien aikojen parhaaksi esseistiksi. Tämä kaksinaisuus, soturin ja kirjailijan (tai heitä nimitettiin usein myös filosofeiksi) vastakohtaisuus korostui voimakkaimmin Ranskassa, jossa kirjailijoilla on vieläkin käsittämättömän arvostettu asema, ja heikoimmin Saksassa, jossa lahjakkaan henkilön tie yhteiskunnalliseen nousuun kulki yliopiston eikä hovin kautta eli siis selkeästi vartijaluokan perinteiden mukaisesti. Ranskan keskusjohtoinen hovi ja sen jälkeen Pariisiin keskittynyt hallinto loivat ”vapaat markkinat”, ikään kuin urheilukilpailut, joissa vähäpätöisistäkin oloista noussut henkilö saattoi kohota uskomattomaan asemaan. Suomessa tällaisia julkisia intellektuelleja ei yleensä ole ollut. Harvat yrittäjät ovat tukehtuneet varhain viinaan (Eino Leino) tai suolattu seisaalleen yliopistovirkaan (Koskenniemi).
Eri alueilla ja eri valtioissa on omat etenemisjärjestelmänsä ja omat pudotuspelin säännöt. Vartijaluokan sementointi perittyihin asemiin on luonnollisesti kaksiteräinen ase. Usein on käynyt niin, että on ollut pakko keksiä vaikkapa ristiretki vääräuskoisia vastaan suvun nuoremmille pojille, jotka on ollut pakko lähettää mittelemään voimiaan johonkin niin etäiseen paikkaan, että sieltä ei aivan vähällä palattaisi. Katolinen kirkko, maailmanhistorian onnistunein instituutio, on ollut sekin ollut vanhastaan halukas sijoittamaan ylimääräisiä poikia merkittäviin mutta vaarattomiin tehtäviin.
Rooman keisarikunta turvautui oikeudelliseen temppuun, adoptioon. Jopa suurten keisarien luettelossa on merkittävä määrä adoptiolla ylimyssuvun oikeudet saaneita. Rooman kirkko turvautui 1200-luvulta alkaen suurenmoiseen oikeudelliseen kikkaan, selibaattiin. Tarkoitus ja käytäntö ei ollut oikeastaan se, että papin olisi pysyteltävä erossa naisista. Neljännen lateraanikokouksen vahvistama selibaattisääntö teki kuitenkin pappien lapsista peruuttamattomasti aviottomia. Siten pappismiehen itselleen hankkima omaisuus siirtyi kirkolle tai kirkon osoittamalle saajalle, koska papilla ei voinut olla rintaperillistä.
Dynastinen kysymys on yksi historian suuria haasteita, ja vain koulupojat ihmettelevät, miksi keisarin ja paavin investituurariidasta eli oikeudesta nimittää piispoja kerrotaan kirjoissa niin laajasti. Nimitysoikeus on luonnollisesti vallan ydin, ja kun se on kerran saatu, siitä pidetään kiinni.
Feodalismia ja feodaaliyhteiskuntaa panetellaan jäykäksi järjestelmäksi. Kysymyksessä oli joustava, henkilökohtaisiin siteisiin perustuva järjestelmä, jonka ydin oli valalla vahvistettu henkilökohtainen uskollisuus, foi – fides. Kun joku kuoli, valat oli vannottava uudelleen. Monen suomalaisen isoisä on vannonut uskollisuutta keisarille siinä missä me nyt elävät olemme tehneet virkavalan abstraktimmalle Suomen tasavallalle ja antaa ilmi mahdollisesti tietoon saamamme salahankkeet laillisen yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi.
Feodalismin ongelma oli sama ”kriittinen massa”, joka tulee vastaan vähän joka paikassa. Henkilökohtaiseen uskollisuuteen ja uskollisuuden merkkien vaihtamiseen perustuva järjestelmä lakkaa toimimasta, kun mittakaava kasvaa liiaksi eli luotettavia ja luotettuja on niin paljon, etteivät kaikki mahdu samalle torilla mellastamaan.
Kriittisen massan ongelmaa kuvittaa geofyysikkojen kuiva havainto: maailman korkein mahdollinen vuori on vain parisataa metriä Mount Everstiä korkeampi. Yhdeksän kilometriä ylittävä vuori menisi maankuoresta läpi eli sortuisi omaan painoonsa. Maapallolla on kyllä Everestiä korkeampi vuori, mutta se kohoaa meren pohjasta Hawaijilla. Sama kriittinen massa on tietokoneohjelmalla. Kun sovelluksessa on koodia karkeasti ottaen yli viisi miljoonaa riviä, ohjelma lakkaa toimimasta. Tämä tuli jo kerran vastaan. Ratkaisuna oli moduulirakenne eli olio-ohjelmointi. Kriittinen massa on laskettavissa sotajoukoista. Englannin ja Ranskan nousu valtioiksi ja Burgundin katoaminen kartalta liittyvät sekä dynastiseen kysymykseen että sotajoukkojen logistiikkaan. Periytymisen oli järjestänyt sattuma. Kapetinkikuninkaat saivat uskomattoman määrän ainoita poikia. Ranskan kirjallisuus jäi vaille synkkiä tarinoita hovijuonitteluista ja veljesmurhista.
Vielä 30-vuotisessa sodassa maataistelut olivat meritaisteluita. Voittamaan tottunut armeija – esimerkiksi ruotsalaiset – joutui joskus perääntymään vielä saatuaan vihollisen näkyviinsä, koska maakunta ja maa oli syöty putipuhtaaksi. Miesten ja ratsujen suunnan määräsi ruoka ja rehu. Napoleon rakennutti tieverkon ja pääsi sotilaallisesti niskan päälle. Rykmentti on osasto, joka juuri ja juuri pystyy marssimaan kolonnansa kanssa tavallista maantietä. Rikki se tie menee, mutta läpi saattaa päästä. Napoleonin oppien mukaan perustettu ja rakennettu viertotie kestää kolminkertaisen määrän, ja siitä tuli Napoleonin armeijan operatiivinen yksikkö: divisioona. Valitettavasti hyvin rakennettu valtatie kestää etenemisen lisäksi perääntymisen, mitä Napoleon ei tullut ottaneeksi huomioon. Divisioonan käyttäminen edellytti sitten kirjallista käskyttämistä, mikä puolestaan edellytti vaivalloisen lukutaidon opettamista aliupseereille, ja siihen se 1800-luku kuluikin.
Ranskan suuren vallankumouksen kuohuttavin uudistus ei ollut ihmisoikeuksien julistus, jolla ei tiettävästi ollut havaittavaa käytännön merkitystä, vaan rekrytointi- ja verokannan dramaattinen laajentaminen. Valmyn taisteluun ”kansalaiset” kutsuttiin aseisiin, ja tätä päähänpistoa juhlistetaan Marseljeesin sanoissa. Siihen asti sota oli ollut koulutettujen ammattilaisten tehtävä, ja yksityisyrittäjät oli varmuuden vuoksi hirtetty tai otettu hengiltä toistuvissa talonpoikaiskapinoissa opituin tavoin. Vielä Suomen sodassa 1808-1809 venäläiset olivat oikeutetusti närkästyneitä pahamaineisten ”sissien” toiminnasta etenkin Karjalassa, nämä kun ammuskelivat kunnon sotamiehiä.
Kansalaiset ja alamaisen ero on se, että kansalainen tuuraa periaatteessa vapaaehtoisesti sotamiehenä. Alamaisista otettiin väkeen sopivasti kiinni saadut. Maailmanhistorian katsannossa unohtuu helposti, että Ruotsi keksi totaalisen sodan 1700-1721. Nerokas Kaarle XII kokosi kolme armeijaa ja menetti ne kaikki. Mutta karoliini sinisine asepukuineen oli kyllä maailman ensimmäinen sarjatuotettu sotilas.
Ruotsin kaltaisessa pienessä ja vähäpätöisessä maassa kunnostautuminen suuressa sotajoukossa vierailla mailla oli yksi yhteiskunnallisen nousun kanava. Jo Topelius on esittänyt tämän tarinan yksityiskohtaisesti ja oikein Välskärin kertomuksissa kuvatessaan talonpoikaisten Perttilöiden ja yhteiskunnallisesti kohoavien Bertelskiöldin suhteita. Jääkäriliikkeen ansiosta jopa kenraalikuntaan tuli nopeasti maalaistolvanoita venäjän- ja ruotsinkielisten, joissakin tapauksissa perinnöllisesti heikkomielisten soturisukujen edustajien rinnalle.
Kauppiaan tehtäviin ei voinut pestautua, mutta kapitalismin syntymailla Italian kaupunkivaltioissa oli käytännössä mahdollista edetä puotipuksusta liikkeenharjoittajaksi ja mahdollisesti jopa pankkiiriksi eli penkin omistajaksi. Se kävi päinsä, koska kauppiaallinen maailmankuva eli kapitalismi oli omaksunut luultavasti kristinuskosta antiikin ajattelulle vieraan edustuksen eli sijaisuuden ajatuksen.
Roomalainen mancipatio oli isänvaltaa. Sitä ei pidä sekoittaa edustukseen, koska naisilla, lapsilla ja orjilla eli epävapailla ei ollut oikeuksia, joita perheenisä olisi käyttänyt. Roomalainen oikeus ei liioin oikeastaan tuntenut oikeushenkilöitä. Sellaisiin rakenteisiin oli painetta, mutta keisari vastusti. Oikeushenkilön perustaminen olisi ollut liian helppo keino kiertää veroja. Harvinainen poikkeus oli hautausapukassa. Siksi varhaiskristityt ostivat hautausmaita eli katakombeja ja organisoituivat niiden ympärille. Tiettävästi heillä ei ollut sanottavaa tarvetta kätkeytyä luolastoihin väitetyiltä vainoilta. Sitä vastoin heillä oli tarve käyttöpääomien kierrättämiseen eli juuri sama rikollisjärjestöjen ongelma, josta edellä on ollut puhe. Maailmanhistoriallinen ratkaisu, jolla kirkko tunnustettiin sellaiseksi järjestelmäksi, joka voi omistaa ja jolla on oma edustus, tehtiin keisari Konstantinuksen kanssa vuonna 312. Epäilemättä tämä tuhoisa ratkaisu, jonka turvin ja tuella vasta perustettu kirkko aloitti pirteän taistelun pääoma-markkinoista, oli osa Länsi-Rooman tuhoa. Itä-Rooma ymmärsi fuusioitua kirkon kanssa ja loi sensaatiomaisen vakaan raha- ja luottojärjestelmän.
Rooman piispa kertoi olevansa Kristuksen edustaja ja sijainen maan päällä, joten saman tien hän keräsi Kristukselle kuuluvat tulot. Kaupungit hyötyivät Kaarle Suuren vuoden 800 aikoina kunnostamasta rahajärjestelmästä ja hopeakantaan palaamisesta. Markkinoista mainittavimmat pidettiin aluksi Champagnessa. Markkinoilla käynnistä versoi markkinatalous, jolle tätä nykyä sopivampi nimi suomen kielessä olisi toritalous. Genovan ja Venetsian kauppiaiden nousu oli edustuksellisuuden toteutumista. Genovan kauppiaat organisoituivat Pyhän Hengen huoneiden eli hospitaalien ympärille. Venetsia onnistui mahdottomassa tasapainottamalla poliittisesti dogen ja amiraalin vallan. Kun mittakaava oli niin pieni kuin Venetsiassa, vaalijärjestelmästä voitiin suunnattoman monimutkainen. Normaaliin dogen valintaan tarvittiin lähes sata äänestystä. Suuren neuvoston valtaa käytti päivittäisissä ja muissakin asioissa kahdentoista neuvosto, I duodeci. Poliittinen järjestelmä toimi niin hyvin, että vain yksi doge jouduttiin teloittamaan. Erilaisten vastustajien säilyttäminen vankiloissa eli kuuluisissa lyijykammioissa oli sekin aikaansa edellä ollut ratkaisu. Elinkeinotoiminnassa muuan merkittävä innovaatio oli sarjatuotanto – melkein tuhat vuotta ennen Fordia – kun Arsenalissa toimittiin kuin Ferrarin varikolla ja valmiiksi teollisten standardien mukaan valmistetut alukset paikattiin taistelukuntoon käden käänteessä. Oli se ihmeellinen kaupunki. Jokainen siellä käynyt moderni kirjailija Goethesta Proustiin ja W.G. Sebaldiin on tajunnut, miten artefaktin elit taideteoksen kuvioituminen rajapintoineen on Venetsiassa toteutettu asemakaavassa, joka toistuu mosaiikeissa ja maalauksissa. Kun toiset vasta hapuilivat kohti lineaarisia systeemimalleja, Venetsia toteutti verkostoyhteiskunnan, jossa sijainti ei määrää ihmistä ja hänen ajatuksiaan, vaan solmukkeiden (palazzojen ja piazzojen) monilukuiset yhteydet tekevät mahdolliseksi kulloisetkin ajatukset ja tunteet. Venetsiassa on koko ajan epätietoinen sijainnistaan, koska lukemattomissa risteyksissä tekee jatkuvasti vääriä valintoja, mutta siellä ei voi eksyä, koska on oikeastaan samantekevää, missä siellä kulloinkin on.
Ensimmäinen vakavassa mielessä laadittu ja painokkaasti valvottu kauppalaki oli Aleksandrian kauppiaiden keksimä ja kehittämä islamin varhaisvaiheessa. Umayadien ja abbasidien loistavat kalifaatit tukeutuivat kukoistavaan kaupankäyntiin, joka puolestaan tukeutui uuden uskonnon luomaan uskottavuuteen ja juokseviin velkakirjoihin. Vallankumoukselliset oivallukset, kuten maksumääräys eli myöhempi vekseli ja konttokurantti eli pysyvä luottosuhde, välittyivät juutalaisten kauppiaiden välityksellä Välimeren pohjoisrannalle. Samaa tietä Välimeren muodostamaa hiukkaskiihdytintä käyttäen levisi aate yliopistosta Bolognaan, Padovaa ja Salamancaan ja sitten kaikkeen maailmaan, ja pian sen perässä osakeyhtiö, alushousut, haarukka, pelikortit ja käteinen, kannettava omatunto. Islamin tiede toi mukanaan jakolaskun ja siten pian kaksinkertaisen kirjanpidon, jonka erästä versiota nimitämme edelleen italialaiseksi.
Tämä oli niin tiukka maailmanhistorian neulansilmäkurvi että sen tahtoo välttämättä ajaa pitkäksi. Helposti mukana kuljetettava uskonto eli näkymättömän jumalan monoteismi vapautti uskovaiset tositoimiin sodassa ja muussa kaupankäynnissä, kun välttämättömät palvontamenot eivät enää edellyttäneet kokoontumista johonkin osoitettuun kiinteistöön, vaan rukoukset voitiin sutaista missä tahansa, ja perille menivät.
Kehittyneet kauppiaalliset järjestelmät olivat commenda ja compagnia, nykykielellä joint venture, myöhemmän osakeyhtiön ja merivakuutuksen esiasteet. Näillä ratkaisuilla tasapainotettiin hankkeiden riski. Niin sanottu kompetenssi eli edustajan kelpoisuus hajautettiin ja porrastettiin järjestelmiksi, jotka osoittautuivat toimiviksi sekä sotaisissa että kaupallisissa yrityksissä. Sehän ei riitä, että edustajalla on toimivalta esimerkiksi kaikilta Venetsian kaupungin varakkailta leskiltä. Täytyy olla myös kelpoisuus eli uskottava tapa osoittaa toimivallan olemassaolo. Uskottavuus ei ollut sielullinen tila vaan oikeudellinen järjestely. Kun joku myi tiedetyn venetsialaisen kauppahuoneen edustajaksi ilmoittautuen tavaraa Hollannissa, kauppa oli pätevä ja peruuttamaton, vaikka edustajassa ja edustuksessa olisi ilmennyt vikaakin. Järjestelmä on tietenkin edelleen voimassa ja juristien siitä käyttämä nimitys on ”vilpittömän mielen saanto”.
Edustuksellisuus murtautui lopullisesti todellisuuteen. Meklarien, kuten pyhimysten, rooli alkoi väistyä. Merkitysten maailma otti hahmon. Tämä on se suuri käänne, jota Umberto Eco on yrittänyt kuvata tieteellisissä semiotiikkaa koskevissa teoksissaan ja romaaneissaan, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Edustuksesta ja merkityksistä tuli vaihtoehto vartijaluokan vanhoille rakenteille ja keino, jota käyttäen pieni ihmisryhmä saattoi todella edustaa puolen kaupungin rahoja. Asiaa on tiettävästi tutkittu vain vähän tästä näkökulmasta, mutta luultavasti kondottierit eli seikkailija-sotapäälliköt olivat jo 1300-luvulla eräänlaisia väkivallan urakoitsijoita. Heillä ei ollut Pohjois-Italian oloissa sanottavia ongelmia vaihtaa puolta ja kaupitella palveluksiaan parhaiten maksaville tilaajille. Kondottierilla oli pysyvä tai projektikohtainen sotajoukko, jonka pääosa hankittiin vapailta markkinoilta. Ainakin sveitsiläisiä keihäsmiehiä ja genovalaisia jousimiehiä oli yleensä tarjolla. Olennaista oli se, että kondottierilla ei ollut isänmaata eikä synnyinpaikkaa. Kolumbuskin heitti keikkaa espanjalaisille, mutta oli italialainen, Genovan hyvästä kaupungista.
Kauppiaallinen moraalijärjestelmä sisältää ainakin nämä käskyt.
1. Varo väkivaltaa.
2. Pyri sopimuksiin.
3. Ole rehellinen.
4. Edistä yhteis-toimintaa tuntemattomien kanssa.
5. Kilpaile.
6. Kunnioita sopimuksia.
7. Pidä kunniassa aloitteita, uudistuksia ja yrittämistä.
8. Muista taloudellinen ja muu teho.
9. Tavoittele mukavuutta ja mielihyvää.
10. Esitä reippaasti eriävä mielipiteesi.
11. Sijoita tuotannollisiin tarkoituksiin.
12. Ole ahkera.
13. Mieti mihin rahasi panet.
14. Investoi tulevaisuuteen.
Vartijaluokan käskyt menevät tähän tapaan.
1. Varo kaupankäyntiä.
2. Ole urhoollinen.
3. Muista aina totteleminen ja kuri.
4. Pidä kiinni perinteistä.
5. Anna aina arvo ylemmillesi.
6. Ole uskollinen.
7. Kosta.
8. Petä.
9. Ota vapaa aika hallintaasi.
10. Osoita ulkoisin merkein asemasi.
11. Älä kitsastele kun osoitat suosiotasi omillesi.
12. Älä koskaan hyväksy tulokkaita.
13. Älä anna koskaan periksi.
14. Usko kohtaloon.
15. Pidä ylimmässä arvossa kunniaa, niin palkkasi on oleva suuri maan päällä ja taivaissa.
Jukka Kemppinen, fil. tohtori, kirjailija, s. 1944, eläkkeellä. Johtava tutkija, professori, hovioikeudenneuvos, korkeimman oikeuden esittelijä, asianajaja. Runokokoelmia, tietokirjoja, suomennoksia, tuhansia artikkeleita, radio-ohjelmia. ym. Blogilla on joka päivä ainakin 3000 lukijaa, yli 120 000 kuukaudessa, vuodesta 2005 yli 10 miljoonaa. Palkintoja; Suomen Kulttuurirahaston Eminentia-apuraha 2017 tieteellistä ja taiteellista elämäntyötä koskevaan työskentelyyn.
Olihan se... Parasta ja mielenkiintoisinta luettavaa pitkään aikaan.
VastaaPoistaPalailen tähän varmaan usein, mutta noista lopun käskyistä.... Tunnen itseni molemmista sarjoista.
Me perheessä puhutaan palkkamurhaajan moraalista: kun sopimus on tehty, niin todistajat kuuluvat hintaan.
Tämä tarkoittaa (turhan usein aloitan"tämä tarkoittaa") uskollisuutta sopimukselle. Petturia ja sopimuksen rikkojaa metsästetään sitten pidemmälle kuin loppuun. Erään kanssa meni neljä sukupolvea, mutta saatiinhan se.
Mainio kertomus.
VastaaPoistaPaikoitellen toi mieleen edesmenneen Erno Paasilinnan, paikoitellen lukija äityi aprikoimaan, josko Tuntemattoman Lahtinen sittenkin olisi selvinnyt jatkosodasta hengissä (kuten hänen esikuvansa tiettävästi teki) ja hän olisi sodan jälkeen alkanut harjoittaa opintoja, päätyen mm. tämän kertomuksen takapiruksi tai peräti haamukirjoittajaksi.
Mutta: Kanava, of all possible platforms? Kun sitä viimeksi vuosia vuosia sitten seurailin, se vaikutti pönäkältä vaarijulkaisulta. Onko sittemmin vetreentynyt, mene tiedä.
Ad Anonymous
VastaaPoistaKanvasta puheen ollen kun Zetterberg tuli päätoimittajaksi tapahtui muutos.
Toinen mastodontti on Parnasso.
Molemmat olivat perinteisesti matkalle sopivia lehtiä: keveitä kantaa ja oivallisia siitä, että heti kun alkoi lukea, rupesi nukuttamaan.
Mutta ei enää.
Mieleeni heilahti näistä lopun ajan listoista.
VastaaPoistaSanovat että sääty-yhteiskuntaa ei ole, ikäväksemme jäimme säädyttömään yhteiskuntaan.
Mainio teksti - sisältää kymmeniä ja taas kymmeniä kohtia, jotka kannattaa painaa mieleen ja heittää esiin sopivassa keskustelussa.
VastaaPoistaMielestäni Kanava on kautta aikojen sisältänyt mielenkiintoisia juttuja (oli päätoimittajana sitten kuka tahansa), mutten ole oikein koskaan päässyt selville (tai vaivautunut selvittämään) onko lehti lintu vai kala - oikeistokonservatismia tunkkaisimmillaan vai mitä - joten siihen ei ole tullut kauheasti panostettua. Enkä tiedä haluanko lukea "Suomalainen Suomi" -nimisen lehden seuraajaa muutoin kuin kuriositeettina :)
Churchillin Venäjä-mietelause kärsi vähän käännöksessä: mikään hänen käyttämistään sanoista (riddle, mystery, enigma) ei erityisen hyvin käänny "ongelmaksi" - sillä on aivan eri konnotaatiot kuin mystereeillä ja arvoituksilla. Miten olisi "salaisuuden sisällä oleva mysteeriin kiedottu arvoitus"? No, ei se nyt kovin paljon parantunut... jaa, omassa ehdotuksessani (uloimmasta sisimpään mysteeriin) käänsin Churchillin järjestyksen päinvastaiseksi (sisimmästä ulos). Kiehtovaa!
Tämän sietää lukea toiseenkin kertaan.
VastaaPoistaSinunhan pitäisi kirjoittaa uusi maailmanhistoria...
Otsikoidaan vaikka "Kemppinen´s Definitive Global World History - and a bit more..."
Muutoin olen sitä mieltä, että sodat ovat turhia: mikään ei sodan jälkeen muutu.
VastaaPoistaEnsimmäisen maailmansodan jälkeen Saksa oli edelleen Saksa, ranskalaiset olivat ranskalaisia.
Toisen maailmansodan jälkeen joku maa pikkuisen siirtyi, toinen joutui hetkeksi miehitetyksi. Nyt taas Saksa on Saksa ja liettualaiset liettualaisia.
Mitä Vietnamin sota muutti? Ei mitään.
Mitä muutti ensimmäinen Persianlahden sota? Irak jäi sen jäljiltä paikalleen eikä mikään muuttunut.
Ja koska mikään ei muuttunut, tuli toinen Persianlahden sota. Jäljistä päätelleen mikään ei muutu. Ensimmäisen maailmansodan ajan valtiomiehet ovat kuolleet. Joku nuorempana, joku vanhempana. Samaten toisen maailmansodan. 50 vuoden päästä Saddam on kuollut, eikä mikään ole muuttunut.
Niin täydellistä kansakunnan hävittämistä ei voi tehdä, etteikö sieltä joku jäisi jäljelle. Sen jälkeen jokin muu kuin sota ratkaisee sen, jääkö se kansa eloon vai ei.
Koska mikään ei sodassa muutu, sodissa ei voi olla voittajia ja häviäjiä. Paitsi liikeyritykset....
Persianlahden sotaa tarvittiin siksi, että aseteollisuus saisi töitä. Lehdistö kannatti sotaa, osasyynä oli liiketaloudellisten vaikuttajien mielipiteet. Heidän motiivinsa tiedetään. Tekosyitä keksitään aina.
Mitä muuten Napoleonin ajan sodat muuttivat?
Mitä sodat muuttivat?
VastaaPoistaIhan ensin tulee mieleen että Ranskaa ja Espanjaa vastaan käydyillä sodilla rakennettiin brittiläinen imperium, jonka kautta sitten välittyi englanninkieli kaikkialle.
Ensimmäinen ja toinen maailmansota, joka oikesti on maailmansota osa I ja II, puolestaan purki brittien imperiumin, ja siirsi suuren osan sen vallasta Yhdysvalloille.
Napoleonin sodat vaikuttivat Suomen osalle niin, että Suomi sai oman hallintokoneiston ja sen myötä sellaisen valtiollisen aseman, joka mahdollisti pitkällä tähtäimellä sen, ettei Suomessa päässyt syntymään diktatuuria, niin kuin muissa Suomesta irtaantuneissa osissa.
Tuossa se oli, aasinsilta.
Ajatelkaapa näin päin tätä asiaa. Kaikkialla muualla Venäjän Keisarin hallitsemissa valtakunnissa tapahtui vallankumous, vanhat lait murskattiin ja uudet valtiaat määrittelivät uudet lait.
Suomessa tapahtui vallankaappaus, mutta valtaa itsessään ei kumottu, vanhat lait, virkakoneisto, kansanedustuslaitos ja Suomen Pankki jatkoivat. Näin voisi ajatella että nämä muut valtakunnan osat irtaantuivat Suomesta, Suomessa missä valta säilyi, pystyttiin siirtymään, vähän tapellen, mutta kuitenkin, demokratiaan, muualla ei.
Tämä lienee muille tarpeettoman sotahistoriallisen nippelitiedon oikaisu, mutta JR 53 ei taistellut Sallan (ja Alakurtin) suunnalla vaan etelämpänä Kuusamon korkeudella eli Sohjanassa ja Kiestingissä, joissa tappiot tosiaan olivat raskaita. (Rykmentin kirjavahvuus oli 3500:n kieppeillä, joten lienet sillä kohtaa ajatellut pataljoonaa.)
VastaaPoistaKaunokirjallisuudessa näitä vaiheita on kuvannut Paavo Rintala "Nahkapeitturien linjan" 2. osassa. Voisin muuten kuvitella, että hän näki rykmentin vaiheet eräällä tavalla JR 7:n antiteesinä.
"Meillä Suomessakin kirkko oli esittämillään perusteilla 1800-luvun lopulle sitä mieltä, että ne eivät mitenkään voi kuulua julkisyhteisön vastuulle ja ettei kristillinen sosiaalietiikka edes hyväksy köyhien auttamista eikä vaivaisten tukemista, koska sellainen olisi Jumalan sallimukseen sekaantumista."
VastaaPoistaDokumentaatiota, kiitos?
Ad Anonymous:
VastaaPoistaVarsin uskottava lähde:
Juva, Mikko: Suomen sivistyneistö uskonnollisen vapaamielisyyden murroksessa 1848-1869 (1950)
Asiasta on runsaasta tutkimustason julkaisuja, itse asiassa alkaen Yrjö-Koskisesta. Olihan asia myös poliittinen - kenelle kuului vastuu seurakunnan vaivaisista. Jälkikäteen katsoen suuret nälkävuodet 1868-1869 oli murros, ja asennetasolla taas ns. realismitaistelu, joka liittyy monin kohdin Minna Canthin nimeen ja henkilöön, oli myös papiston sisäistä kannan määrittelyä.
Olihan kyllä mielenkiintoista luettavaa, mutta aika paljon asiavirheitä ja "mutu" juttua, eipä silti. Ihan hyvin kirjoitettu.
VastaaPoista