Korkeasta sivistyksestä

Epäilen tällaista: alle 50-vuotiaat eivät välitä Ohukaisesta ja Paksukaisesta. Alle 40-vuotiaat eivät ole edes nähneet Chaplinin hienoimpia elokuvia (Kultakuume,Kaupungin valot, Nykyaika, Diktaattori). Alle 30-vuotiaat eivät ymmärrä vanhan ajan piirrettyjä, siis tyyppiä Tom ja Jerry. Itse en pidä Tomista enkä Jerrystä, mutta Droopy on mielestäni suurenmoinen ja vanhemmat Väiskit ja Repe Sorsat jalometallia.

Nyt alkaa vaikuttaa, että alle 10-vuotiaille edes Simpsons ei maistu – sikäli kuin löytyy tuollainen henkilö, joka ei ole sarjalle altistunut.

Eräälle tuon ikäiselle opetimme sarjakuvan lukemista, ja hän oppi heti. Tintti on tullut Spielbergin elokuvan ansiosta laajasti muotiin.

Olin aika yllättynyt, kun näin, että aivan nuorilla lukijoilla on sama ongelma, jonka kanssa olin tekemisissä Tintin ensimmäisen (oikeastaan toisen) tulemisen aikoihin noin vuonna 1970. Silloin useammatkin  kustannusliikkeen maisterit, joilla oli tyypillisesti tutkinnon pääaineena sanskrit ja sivuaineena kreikkalainen filologia, kysyivät minultakin, miten sarjakuvia oikeastaan luetaan.

Tämä ongelma ei Suomessa tule juuri koskaan ajankohtaiseksi, koska meillä on Aku Ankka-lehti. Mutta ennen oli aivan totta ihmisiä, jotka olivat kirjoittaneet ylioppilaaksi ennen vuotta 1951 eli siis Aku Ankaa. Nyt kimmokkeen antanut henkilö oli puolestaan aloittanut koulunsa ulkomailla. Osaako Erkki Tuomioja lukea Akkaria? Entä Matti Klinge?

Muistisääntö on suuret ikäluokat. Minä en niihin kuulu, jos ryhdytään hiuksia halkomaan, mutta ei ryhdytä. Niinpä 1944 syntynyt henkilö on lukenut Akkarin näytenumerot ja korotettu vuositilaajaksi heti 1952. (Todellisuudessa minulle tuli Yhtyneitten kuvalehtien ”Sarjakuvalehti” jo ennen ja olin perehtynyt tarkoin Seikkailukertomuksia ja Jännityslukemisto –julkaisuista Iskevään Salamaan (Flash Grdon), Tarzaniin ja erinäisiin muihin, mutta se on eri tarina.

Tekstin ja kuvan synkroni oli vaikea keksintö. Trivial Pursuitissa vastaukseksi kelpaava Yellow Kid (ensimmäinen sarjakuva) oli epäsynkassa. Tekstit oli kirjoitettu milloin mihinkin. Vasta ”Kissalan pojat” (”Katzenjammer Kids”) toteutti puhtaasti puhekuplat. – Kuva ja sen alle präntätty teksti on tietenkin ikiaikainen ilmiö, mutta se ei ole sarjakuva, vaan kuvakirja.

Tätä kysyn teiltä, lukijat. Ilmeisesti lapset eivät enää lue sanomalehdistä edes sarjakuvia.  Minun maailmassani jokainen itseään kunnioittava vuorineuvos luki aamulla ensin Mikki Hiiren ja vasta sen jälkeen protestilistan ja pörssitiedot sekä presidentti Paasikiven uusimmat seikkailut etusivulta. Sekä sanoma- että aikakauslehdet luettiin yleensä takaperin, lopusta alkuun. Kaltaiseni kaunosielut kuitenkin ahmivat ensin Apu-lehdestä ”Sanan voimalla” otsikon alta Isaskar Keturin.

Tekeekö Rillumarei-kulttuuri kuolemaa? Onneksi voin kysyä sitä tänään Pekka Gronowilta, joka tulee kirjaston satutunnilleni miettimään kanssani, mihin kirjastoja tarvitaan. Pekka oli samoin kuin Heikki Kaukoranta pätevistä akateemisista opinnoista huolimatta jo varhain eli 60-luvulla suuresti huvittunut arvottomasta taiteesta.

Sietää muistaa, että vielä Seppo Heikinheimo oli syvästi vakuuttunut hanurin eli haitarin turmiollisuudesta. Se ei ole soitin. Kaikki haitarimusiikki oli siten syvästi halveksittavaa. Sepolta jäi tietenkin miettimättä, että sitten eivät urutkaan ole soitin. Hänen aikansa tavallisen harmonikan kytketyt soinnut liittyvät vain erääseen haitarityyppiin.

Me kasvoimme, Gronow ja minä, maailmaan jossa Elvis oli huono laulaja ja Frank Sinatra vielä huonompi. Vakavasti otettiin vain silloin ainoana standardina pidetty täysijänteinen, oopperamainen laulutapa. Olavi Virta lauloi hyvin, mutta ala-arvoista musiikkia.

Nyt aika on toinen. En minä sitä ääneen sano, että kun nyt kuuntelee levyttäneitä lauluyhtyeitä, välillä miettii, että kuinkahan kauniilta tuo kuulostaisi, jos menisi vielä nuotilleenkin.

Oma sokea pisteeni – yksi niistä – on tietokonepelit. En saa niistä huvitusta. Hyviksi mainittuja pelejä en opi. Alle 7-vuotiaat oppivat heti. Niin se käy.

Virvokkeista

Vanha kaskukirja panee tädin sanomaan rovastille:” Teidän julistuksenne oli… se oli kuin vesi hukkuvalle!”

Täti tavoitteli siis kielikuvaa ylistääkseen saamaansa virvoitusta.

Talo ilman kylpyhuoneen lattialla kilisevää jaloviinapulloa on kuin pilvinen päivä, ja sen perheenpöydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta. Mutta hyvä jaloviina on talon kirkas aurinko, joka valaisee ja lämmittää.

Olin alle kouluikäisenä kuin raitilla kulkeva täti, jonka haukkumanimi oli ”Tutka” tai joskus myöhemmin ”Neiti Etsivä”. Hän oli vanha ihminen, jonka harmaiden suortuvien alta oli hyvinkin enin ymmärrys karannut jo kauan sitten. Hänellä oli tapana poimia ja tutkia jokainen tieltä löytynyt lappu ja tarkastaa myös vähä vähältä käyttöön tulleet repäisy- ja kruunukorkit. Osan hän laski huoaten kädestään ja osan talletti esiliinansa taskuun.

Itse en keräillyt esineitä enkä toiminut julkisena tavarantarkastajana, mutta kun kiusakseni oli tullut inhimillisesti katsoen liian varhain sujuva lukutaito, luin kaiken. Elokuvateatterissa luin myös ruotsinkieliset alatekstit, vaikken niitä ymmärtänyt.

Nyt kun vanhuus on alkanut kääriytyä ympärilleni kuin kastunut armeijan huopa, muistin kaivosta pulpahtelee yhä tiheämmin kuvia, ääniä, hajuja, makuja ja etenkin tekstejä.

Kotini kulmilla oli aina käytettyjä elokuvalippuja. Niissä luki ”Pääsymaksuun sisältyy leimavero 10 %”. Erikoisen hävyttömistä elokuvista maksettiin korotettu huvivero. Muistelen että nämä tavalliset olivat roosanpunaisia ja sakkoverolliset keltaisia.

Kaunis perinne oli lyödä tyhjennetyt viinapullot rikki. Tapa tunnetaan muistakin sivistysmaista. Jos pullo ei kelvannut, rikottiin lasi, josta ryyppy oli otettu. Useassakin elokuvassa näytetään, miten juopotteluaatteen yhdistämä upseerijoukko murskaa ryyppylasit takanotsaan. Lasia, josta on juotu keisarin tai hänen pikkuserkkunsa malja, ei sovi häpäistä jonkun kunniattomamman henkilön maljalla, vaan se on rikottava. Epäilen että Venäjän ja Suomen suuriruhtinaanmaan 1800-luvulla vahvasti nousseella lasiteollisuudella oli sormensa pelissä tämän käytännön muodostuessa.

Yhdellä jalalla hyppivä, täyttä kurkkua ulvova pikkulapsi, joka oli astunut risaan pullonpohjaan, oli lapsuudessani tuttu näky. Minulla on muistaakseni arpikin vielä. Sen muistan hyvin, miten viheliäisesti sattui, kun äksy lääkäri nosteli pihdeillä metalliset hakaset spriiliuoksesta. Niillä haava suljettiin. Olisiko lanka loppunut?

Lapsilleni olen opettanut tunnelmaltaan kauniin kansanlaulun ”Rannalla rommia ryypättiin ja pullot lyötiin rikki.” Lapsenlapset ovat vanhempiensa vaatimuksesta jääneet tästäkin opista osattomiksi. Saattaa muuten olla, että nuorin lapseni ei osaa edes ”voi kun se yö oli kauhia, kun juotiin ja tapeltihin”, niin laulumiehiä kuin onkin, koska hän ei vähäisen ikänsä takia ole ollut minun tätieni kanssa saunassa. Nämä opettivat kahdella vanhemmalle maakunnan sävelet. Tuutulaulu alkoi: ”Nuku, nuku, pieni kersa – totta jumalauta…”

Olisikohan tuo jaloviinapullo, kapteeni tai vänrikki, kuulunut joskus isoisäni saunavarustukseen? Mummu passasi hänelle puhtaat alusvaatteet (peltiflannellia) viereen, mutta pullon paikka oli pyyhkeeseen käärittynä.

Nyt muistan! Jaloviinapullon paikka (tyhjän) oli sivistyskodissa WC-istuimen taakse tungettuna. Täysi pullo oli lattialla pöydänjalan vieressä. En muistele tässä omaa kotiani, koska isäni on ollut koko ikänsä aivan avuton näissä virvokepuolen asioissa, ja tartunta lienee levinnyt siitä alenevaan polveen. Meitä ei ole yleensä moitittu vähäsanaisuudesta, eikä kynttilääkään ole säilytetty vakan alla. Ne pari kertaa, kun olen nähnyt isäni kokeilevan kolmattakin viskigrogia illan kuluessa, hän on vajonnut puhumattomaksi ja alkanut kysellä, että jos lähdettäisi kotiin.

Olen siis lukenut taaperoikäisenä tuon uskomattoman uljaalta kuulostavan ”jaloviinaa” pullon kyljestä ja päätellyt, että tämä on hienostuksen huippu. Lukija vyöttänee itsensä – Alkossa sanottiin, että mennä viikolla myyntiin tullut erikoisuus, kahden tähden Jallu (”leikattua konjakkia”), loppuu muutamassa päivässä. Sen jälkeen saavat taas tyytyä kurjiin ranskalaisiin jäljitelmiin.

Pitkä oppimäärä

Kukaties olen nyt pitänyt televisiota auki enemmän kuin ennen, koska minulla on paremmat mahdollisuudet vaikuttaa aikatauluuni ja koska olen aika paljon apupäivystäjänä henkilökohtaisista syistä. Edellinen perustelu tarkoittaa työelämää ja jälkimmäinen yksityiselämää.

Nyt esittäisin politiikan teorian viime viikkojen kokemuksen perusteella, ja tuo kokemus on kertynyt yksinomaan televisiosta ja lehdistä.

Ihastuin Ilkka Kanervaan. Eräs hänen suorituksensa televisiokeskustelussa palautti vahvasti mieleen, että politiikka on sekä kunnassa että eduskunnassa kauppiaana olemista. Jos niin tahdotte, kaupparatsu on yhtä hyvä nimitys.

Vahva politiikanvastainen virtaus, jota itse pidän populismina, leimaa tuon kaupustelun tunnottomaksi oman edun tavoitteluksi. Varmasti se on sitäkin, ajoittain.

Poliitikko joutuu myymään ajatuksiaan ensin kannattajilleen ja sitten vastustajilleen.  Vaihtokauppaa sanotaan harhaanjohtavasti lehmänkaupoiksi. Mielestäni on selvää, että jos haluaa myydä jotain, täytyy olla tavaraa, ja jos haluaa ostaa jotain, siitä on maksettava hinta.

Jos haluan läpi tämän itselleni tärkeän muutoksen, minun on ”maksettava” vastustajille myöntymällä johonkin, mikä on heille tärkeää, mutta minulla vastenmielistä.

Kanerva riisui tuossa Wallinia koskeneessa keskustelussa toiset puhujat aika aseettomiksi sujuvuudella, oikealla ajoituksella ja kohtuullisella asiantuntemuksella.

Perussuomalainen parahteli, että idästä tuntuu uhka ja Kontiorannassa on kamala asua ilman varuskuntaa. Kanerva vastasi ystävällisesti, että ei kuule sotaa käydä varuskunnista käsin. Ei siellä odoteta kasarmeissa, että vihollinen marssisi pihaan ja rupeaisi maalitauluksi.

Varuskunta-asian hän esitti vähättelemättä munauksen merkitystä mutta selvittäen, että puolustusvoimien rakennemuutoksella pitäisi säästää alle 1/10 nyt ajankohtaisesta säästön tarpeesta, ja Dragsvik on ehkä 1 /10 siitä eli sadasosa. Ja säästöt on saatava kasaan.

Tätä tekisi melkein mieli sanoa keskittymiseksi oleelliseen.

Olisiko nyt niin, että usealle poliitikolle tekisi hyvää joutua vedetyksi kölin alitse oikein kunnolla ja aiheesta. Kanerva on itse aiheuttanut itselleen tämän käsittelyn useita kertoja. Wallin jo järjesti itsensä kolhittujen kerhoon. Muiden julkisuudessa mainittujen kuhmujen lisäksi hänen oma urakaarensa notkahti. Joko puolue katselee sopivampia henkilöitä?

En oikeastaan haluaisi heittäytyä kovin sovinnolliseksi, koska mikä minä olen ryhtymään tuomariksi tällaisissa asioissa. Ajattelen vain, että kun olen itse ollut kirjoittamassa nimenomaan tässä blogissa erilaisia virheitä ja väärinkäytöksiä vastaan, kuten viimeksi Finnairia ja Wallinia ja aikaisemmin esimerkiksi Lex Nokiaa, jota nyt ei sitten kuulemma tarvitakaan, saa kai silti esittää niin sanottuja rakentavia näkemyksiä.

Pohjaltani olen sitä mieltä, ettei ihminen ole aivan aikuinen ennen kuin hän on uinut kaksi – kolme kertaa omassa oksennuksessaan ja joutunut pyyhkimään itsensä ja siistiytymään parhaansa mukaan ja sitten jatkamaan, vaikka kuinka nolottaa. Tshehov taisi ilmaista tämän sanomalla, että kun ihminen pettyy perin pohjin itseensä, se on hänelle paljon terveellisempää ja hyödyllisempää kuin pettyminen johonkin toiseen.

Julkisia katumusmenoja ehkä tarvitaan. Yksityinen katumus, joka seuraa rehellistä analyysia, on tarpeellisempi. Kaikkein kiitettävintä on, ettei selitä. Koulu- tai työpaikkakiusaaja ei ole koskaan väärässä, siis omasta mielestään. Rangaistus sellaisesta on kauhea. Hän ei sitten koskaan saa kokea onnea, tyydytystä vain. Onnea kuvaa mielestäni jutun kuva (Repin), joka vaikutti niin voimakkaasti jo kauan sitten, kun se oli jossain näytteillä, ehkä Retretissä. Amerikan omituinen perustuslaki tukee ”onnen tavoittelua”. Hyvä ajatus.

Kuinka paljon ihminen saa kirjoittaa?

Tolstoi piti kirjoittamista vääränä, myös omia kehuttuja kirjojaan. Ymmärsin että televisio on tehnyt ohjelmia blogin pitäjistä, suosituista naisista. Hyvä heille, mutta itse olen kunnioittavasti sitä mieltä, että oikea media yrittää jatkuvasti tehdä verkkokirjoittamisen tyhjäksi. Mainio keino on nostaa julkisuuteen henkilöitä ja osoittaa siten käytännössä heidän henkinen tyhjyytensä tai paremmassa tapauksessa kapeutensa.

Romaanikirjallisuus oli etenkin Ranskassa, Ruotsissa ja Venäjällä niin hurja ilmiö, ettei kukaan vieläkään kysy kirjakaupassa kirjailijasta, minkä alan asiantuntija hän on.

Lehtimies tuli ammattina niin itsestään selväksi, ettei kukaan ole vieläkään kysynyt jonkin Suomen Kuvalehden tai vastaavan toimittajalta, miksi ja millä oikeudella he kirjoittavat yhtä mittaa eri henkilöistä. Onhan se aivan mahdotonta meininkiä, että yhdellä viikolla kirjoitetaan taiteilijasta ja toisella poliitikosta!

Tässä ja tänään en kirjoita itsestäni. Minulla on taipumus liioitella tietämistäni. Se ilmeni jo viisivuotiaana. Lääkehoito ei auttanut, ei liioin nyrkillä uhkaaminen. En viitsi varustaa näitä kirjoituksiani sienikirjasta tutuilla myrkyn merkeillä, koska välillä kirjoitan asioista, jotka tunnen.

Asiantuntijoilla on melkein järkiään valikoima myrkkypisaroita kaikkia tuntemiaan toisia asiantuntijoita varten. ”Professori X on oikeastaan keskittynyt elinkeinoverotukseen, mutta hänen tietonsa arvonlisäverotuksesta ovat hatarat.” Joissakin ammateissa alan etiikka estää suorasukaisuuden. Lääkäri ei useinkaan kysy:” Kuka idiootti on määrännyt tällaisia lääkkeitä!” Saman asian ajaa otsan rypistely, syvä huokaus ja päättäväinen ilmoitus, että lääkitystä on ”tarkistettava”.

Maallikon tuntee yleensä heti. Hän on nopea väittämään asiaan edes paneutumatta, että asiantuntija Y, jolla on kysymyksessä olevalta alalta paperit ”ei tiedä mistään mitään”. Syynä voi olla oma sielullinen ongelma. Jos väittäjä on epävarma omasta osaamisestaan ja lisäksi epäluuloinen, hän on nopea pudottamaan tuollaisia.

Verkkoviestinnänkin kannalta on mielenkiintoista, että haukuskelijat ja moitiskelijat sanovat melkein aina oman nimensä. Epärehellisyydestä moittivat toisia epärehelliset ihmiset ja huolimattomuudesta hutilukset.

Toinen kovien kriitikkojen ryhmä on sivuutetut suurmiehet ja –naiset. Olen tavannut suomalaisen peruskoulun opettajan, jolla oli halu oikoa Hemingwayn kieli- ja tyylivirheitä. Kemisti-insinööri, joka rupeaa opettamaan timpurille kirvestyön alkeita, on suorastaan stereotyyppi.

Kolmas tyyppi toimii voittamattomassa kiihtymystilassa tai vakavan päänkuoren alla olevaa maailmaa vaivaavan vamman vimmastuttamana. Yritin kerrankin kitistä vimmastuneelle maallikolle, joka kyseli, eikö missään ole oikeaa lakimiestä, että olen kyllä itse kirjoittanut nämä kysymyksessä olleet asunto-osakeyhtiölain ja asuntokauppalain pykälät komitean jäsenenä, ja myös soveltanut niitä ahkerasti korkeissa tuomioistuimissa. Se ei merkinnyt mitään sen rinnalla, mitä suuttunut kansalainen käsitti kuulleensa tuosta samasta asiasta maitokaupassa.  

Mieleeni tuli etäinen menneisyys ja muistin miehet, jotka olivat varmoja, jos heiltä aukesi kävellessä kengännauha, että vieraan valtion (Neuvostoliiton) agenteilla oli nyt sormet pelissä. Valitettavasti kysymyksessä olivat virheellisesti täysijärkisen kirjoissa kulkeneet virkamiehet – kauan sitten siis.

Joku kommentoija antoi ymmärtää, että minä ja kauhavalaiset eivät tiedä mitään Lentosotakoulun asioista. Minun kohdallani asia on juuri noin; muista kauhavalaisista voisi ehkä jättää eri karsineen tuossa laitoksessa vuosikymmeniä palvelleet.

Mutta ehkä kertoja oli Rannan Jaska tai Kankhan Tauno tai sitten isäni, joka hänkin opetti tuossa silloin Ilmasotakouluksi nimitetyssä laitoksessa, kun puheeksi tuli Pekka Jauho, silloinen sota-ajan lentäjäksi pyrkinyt ja päässyt nuorukainen (1943), myöhempi fysiikan professori ja akateemikko, joka kiipesi kantaylikersantin vaatimuksesta tämän tekemästä virheestä mainittuaan kasarmin katolle huutamaan:” Minä olen varuskunnan tyhmin mies”, ja sai heikoimman mahdollisen numeron ampumaopista. ”Ei siihen mitään painovoimaa tarvita”, ylikersantti sanoi. ”Tietysti kuula putoaa aikanaan maahan.”

Kaupparatsastajan kuolema

I

Koululuokkamme lahjakkain poika karkasi talousrikoksista etsintäkuulutettuna Amerikkaan ja kuoli sinne. Myös mestarilliselle pakenijalle voi käydä niin, että saa vahingossa takaa-ajajansa kierroksella kiinni.

Partiopuuhissa tutustuin erääseen poikaan, jonka sukulaisilla oli epätavallisen laajat tiedot ja henkilökohtainen kokemus Vaasan linnasta. Suvun merkkimies oli maakunnankuulu taiteilija, joka onnistui petkuttamaan jopa Vaasan epäluuloisia ja kaiken nähneitä tukkukauppiaita myös vastikään edellistä petossarjaansa sovittamasta tulleena. Suuri osa luotto- ja vakuutuspetosta yrittävistä kaatuu taiteellisen lahjakkuutensa rajallisuuteen. Kokenutkin petkuttaja saattaa sortua esimerkiksi siihen, että puhuu vahingossa välillä totta.

Toisin sanoen olen ihaillut monenlaisten ihmisten sosiaalisia taitoja kauan ja miettinyt heidän keinojaan.

Toki olen tuntenut myös kaidan polun kulkijoita, kuten hiljaisia ja vähäpuheisia naisihmisiä, joiden edestä lakoavat sekä rähjäävät miesporukat että hurjistuneet sonnit. Paras arvovalta ei kaipaa esittelemistä.

II

Suhtaudun ikävästi ja ilkeästi menestymisen niksikirjoihin ja kyökkipsykologiaan. Sitä vastoin luen nytkin silmät suitsirenkaina Keltikangas-Järvisen uusinta kirjaa (Pienen lapsen sosiaalisuus). Käytännön kokeissa testattu tutkimustieto ja lautamiehen järki lyövät kättä toisilleen myös tilanteissa, joissa johtopäätökset ovat vallitsevan viisauden valossa epämiellyttäviä ja muodittomia.

En ryhdy nyt tuota kirjaa kuvailemaan. Jos on opettanut itsensä sietämään tosiasioita silloinkin ne ovat epämiellyttäviä ja ajattelemaan toisenkin kerran, vaikka jo ensimmäinen oma päähänpisto tuntuisi riittävältä, jättää tuon kirjan tutkimatta omaksi ja vähäväkisten lasten vahingoksi.

Pienen lapsen kehityksen oppi muistuttaa valistunutta vanhoillisuutta, mutta ei ole sitä. Kehitystä ei voi kiirehtiä. Sosiaalisten taitojen istuttaminen lapseen, jonka aivot ja hermot työskentelevät rajusti ihmisten, ympäristön, liikkumisen ja puhumisen parissa, johtaa pahimmillaan ankariin vaikeuksiin fysiologisen stressin hallinnassa. Huomatkaa sana ”fysiologinen”. Puhe ei ole psykologiasta, vaan hermoston osittain peruuttamattomista kytkennöistä.

Muistan vuosikymmenten takaista laululevyä, jonka mukaan historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata. Tuo väite on epätosi. Suomessa historian tuuppaaminen taaksepäin onnistui jo noin vuonna 1922. Ranska ja Venäjä ovat maita, jotka ovat usein osoittaneet, miten lyhyessä ajassa voi päästä kauas taaksepäin. Mutta ”suuri askel eteenpäin” on vielä vaarallisempi. Lienee otettava esimerkki pikkulapsilta ja tyydyttävä taapertamaan.

Ei ole perustetta kuvitella, että usein mainittu ”edistys” olisi kuvailtavissa paremmin kuin ylimalkaisina likiarvoina. Lisäksi on muistettava debet ja kredit. Toisen edistys on toisen taantumus, vaikka maailma ei ole nollasummapeli.

III

Wallinista. Välttää. Tällä kertaa kannatan hallituksen mallia. Ministeri on vedetty kölin ali ja todella raaka peli on alkanut: budjettiriihi.

Lento-onnettomuuksia tapahtuu ehkä enemmän hätäisistä korjauksista kuin virheliikkeistä. Esimerkki: yritys kääntyä takaisin lentokentälle, kun moottori vikuroi. Silloin on tehtävä hallittu pakkolasku lentosuuntaa muuttamatta.

IV

Ajankohtaisista yrityksistä ja yhtiöistä terveisinä kotikuusen katveesta: jokseenkin kaikissa karille ajoissa on vaikuttavana voimana myötätuuli.

Tämä on ilmainen talouspoliittinen mielipide purjeveneiden ja pienten konevoimalla kulkevien alusten aikakaudelta. Kun meno on myötätuulessa hurmaavimmillaan, on korkea aika ryhtyä reivaamaan. Ensimmäisenä kärsii ohjattavuus.