Kirjariippuvuus

Duodecim-terveyskirjasto on uskottava lähde. Se lukee riippuvuudet aivosairauksiin. Vikana on aineen ja aivojen kemian paha suhde. Siinä menevät jotenkin dopamiinit ja serotoniinit sekaisin.

Kun liemeen lisätään testosteroni ja muuta dopingia, jotkut alkavat puhua seksiriippuvuudesta. Kirjariippuvuuden fysiologista selitystä en ole löytänyt, mutta välillä pelottaa kirjakaupan kassalla tai Amazonin paketti avatessa, että  jospa nyt jostain ilmestyy valkotakkisia miehiä, poliisi tai portsari, joka sanoo, että toinen kerta – on tainnut tulla jo nautittua.

Kirjojen lukemisesta on kirjoitettu historioita. Niistä monet ovat aika puutteellisia. Sehän on kiinnostavaa, että luetellaan teoksia, jotka pitäisi lukea, mutta onneksi harva uskoo. Sekin on mielenkiintoista, että saa tarkastellakseen selvityksen siitä, mitä oikeasti luetaan.

Olisi kyllä innostavaa yrittää esittää mielipide siitä, mitä ei missään tapauksessa pidä lukea. Näin pääsisi hienoon seuraan. Sekä paavit että korkeat diktaattorit ovat olleet kiinnostuneita juuri tästä.

En osaa perustella tunnettani, mutta kaivelisin kernaasti kirjarovioita ja jättäisin ystävällisen, kukaties kunnioittavankin nyökkäyksen varaan Länsimaisen kaanonin, mutta itämainen kaanoni herättää kyllä oikeasti uteliaisuutta.

Etsiessäni Chomskya sain käteeni Zeldinin viidennessä sivukirjastossani, joka sijaitsee tätä nykyä, kiitos riuskojen oppilaitten, HIITin nykyisissä tiloissa Innnopolissa huoneessa, jonka ovessa on salaperäisesti kirjain delta, pieni delta siis, joten kysymyksessä ei ole ainakaan derivaatan merkki.

Zeldin kirjoitti unohtumattomasti Ranskasta. Jäin nyt lehteilemään ja miettimään, millaisia reittejä Suomeen saatiin kaksi väärää pedagogiaa eli ajatusjärjestelmää kasvatuksesta.

Saksalainen versio tuo mieleeni lihanjalostuksen. Täsmällisesti määrätyt aineet, ei mitään kiellettyjä lisäaineita, päälle kohtuullisesti sinappia, ja maiteri tai tohtori on valmis. On siis suoritettava kurssit, jotka joku toinen on kaavaillut.

Tätä oli kauan, myös minulle, juridiikka. Oikeastaan perinne ei pahemmin häiriintynyt siitäkään, että alkaen vuodesta 1945 nähtiin, minkä verran herroilla professoreilla ja heidän opetuksillaan oli ollut merkitystä. Tämä on rumasti sanottu, mutta minkä minä sille mahdan, että kertasin huolellisesti Ruotsin, Saksan ja Englannin henkilötietolait vain todetakseni, etten edelleenkään saa niistä varsinaisesti selvää.

Se toinen kasvatuksellinen linja on ranskalainen ja johtaa joskus huomattavaankin kykyyn lohkoa ja lajitella asioita ja niiden nimityksiä, ja siirtyä sitten seuraaviin tehtäviin. On siis hyvinkin syytä pystyä puhumaan kolme tuntia henkeä vetämättä siitä, mitä Platon tarkoitti tai ei tarkoittanut, tai miten Husserlia on tulkittava Sartren hengessä, mutta koko harjoituksen päämäärä on vain ruokahalun lisääminen, kirjaimellisesti. Opin ei kuvitella vaikuttavan mitään. Päivällispöydässä voidaan käsitellä keveämpiä asioita.

Ranska on se maa, jossa filosofian ja kirjallisuuden lehtorit tai yliopettajat (agrége) ovat merkillisen arvostettuja.

Ehkä tuo sujuva puutaheinää-perinne on kiertänyt tänne Ruotsin ja Yhdysvaltain kautta; vastani ei ole kävellyt ketään Ranskassa koulutettua suomalaista.

Olen tällä kirjelaatikollani hakenut syitä siihen, miksi asiantuntemus ja tietäminen ovat nyt Suomessa niin huonossa huudossa. Libya, Japani ja ehkä niitäkin pelottavampi Bryssel tuottavat niin likilaskuisia kannanottoja, ettei sitä jaksa olla ihmettelemättä.

Esitän ehdotuksen vastaukseksi: ehkä tuo asenne ja tuo epäluulo ovat aiheellisia. Ehkä meilläkin toimitaan vain sanoilla. Ehkä viisaus on mennyt vuorille. Jos näin on, saamme varmaan piankin rokotteen kirjariippuvuuteen. En ihmettelisi, jos jokin lääketehdas olisi jo varmistanut siihen patentin.

Poliittinen ohivalinta vai monivalinta

Tämä ei ole politiikkaa, vaan kulttuurihistoriaa.

HS:n vaalikone on aika hyvä. Sen ongelma on metodinen: mitä kysytään. Sieltä todellakin löytyy kannanottoja. Mutta sekä järjestelmä että lukijoiden heikko keskittymiskyky edellyttää helppoja kysymyksiä.

Kysytään käsiaseista, vaikka lakia muutettiin juuri, pari viikkoa sitten, ja kysymys ja vastaus ovat helppoja käsittää. Uudessa laissa on määräys, jonka mukaan naulainta ei pidetä aseena. Eräässä Tervon novellissa rosvo jysäytettiin jalkaterästä kiinni lattiaan juuri naulaimella. Niin se käy, kun osaa.

Ensimmäistä kertaa käsitän nyt, mitä P. Arhinmäki puuhaa. Olen pitänyt häntä jotenkin omituisena. Se oli väärä käsitys. Kysymys on vain mielipide-eroista ja varmaan sukupolvista.

Olen pitänyt P. Väyrystä mulkvistina jo 1960-luvulla. Ilahdun lukiessani hänen vastauksensa. Ne blogin kommentoijat, jotka ovat hämmästyttäneet minua väittämällä, että minulla on kova tarve olla oikeassa, ovat oikeassa. Väyrysen mielipiteet ovat yhtä luotaantyöntäviä kuin hän itse.

Vanhat, mieskohtaisesti tuntemani henkilöt eivät yllätä. Tuomioja, Donner, eräät vihreät – saa sellaisen vaikutuksen, että he ovat jopa vakavissaan. Donner kiteyttää ”Euron kaatuminen olisi suuri onnettomuus”. Tuomiojalla on sama korjaamaton puute kuin ennenkin, epätaiteellisuus.

Jos tuosta luonnehdinnasta vaadittaisiin tilille, sanoisin että taiteellisuutta on mielestäni taito innostua naiivisti mutta samalla vaistota tilanteet paremmin kuin kukaan. Jossain kirjassa, en ole varma sen nimestä, mutta risti siinä oli kannessa, sanottiin että on oltava viisas kuin käärme ja viaton kuin kyyhkynen. Ja luulen että puhe oli taitelijoista.

Juristilla ja insinöörillä on kansanperinteessä huono maine oikeiden vastauksien osaajina. Toinen tietää paljon ns. ankarasta vastuusta vahingonkorvausoikeudessa ja toinen säteilynopeudesta sieverteinä, mutta kumpikaan ei osaa sanoa, mitä Japanissa olisi nyt tehtävä. Jokainen äänestäjä tietää kohta, mitä Japanissa olisi ollut tehtävä toisin.

Itse olen huono juristi. Insinöörinä olisin voinut pärjätä, tuskin kuitenkaan diplomi-sellaisena. Olen myös huono ihminen. Postissa tuli poliisilta huomautus. Olin ajanut 34 km/h parkkihalliin, jossa suurin sallittu vauhti on 30 km/h. Ennen pitkää saan vielä sakkoa.

Syy moneen murheeseen on auttamaton halu löytää asioiden keskinäisiä suhteita. Jatkuva mielenkiinto 1900-luvun historiaan johtuu myös siitä, että sekä natsismi että kommunismi ovat niin päteviä esimerkkejä pseudotieteestä. Tiede on ihmislajin kehityksen toiseksi korkein vaihe (korkein on taide), mutta tieteellä on tapa kuohua ulos astiasta kuin Samarin-pulverilla. Tiedemies käyttää asemaansa ja arvovaltaansa virheellisten käsitystensä tukemiseen. Salainen taka-ajatus on, että jos on etevä fysiikassa, ymmärtää myhös biologiaa paremmin kuin biologit.

Onneksi äänestäjistä suuri osa ei mielestään ole erikoisen eteviä. Onneksi äänestäminen on muuttunut vaalikoneiden osoittamalla tavalla monivalintatehtäväksi, sellaiseksi jossa pannaan rasti ruutuun tietämällä tai arvaamalla. Ja kansallinen eliitti on kuin entiset ohivalintanumeroiden haltijat. Heillä on pikainen pääsy sinne minne yhteinen kansa joutuu jonottamaan ruuhkaisissa keskuksissa.

Ongelma on tietenkin selvä. Mitään rakenteellisesti mielekästä kokonaisuutta ei voi redusoida eli palauttaa muutamiksi monivalinnoiksi, koska ymmärtäminen tarkoittaa hyvin täsmällisesti sitä, että on ymmärrettävä muutakin kuin se, mitä kysytään. Eräs jo muodista mennyt ajattelija (Husserl)  käytti termejä ”elämismaailma” ja ”odotushorisontti” (Jauss). Oikein hyviä termejä. Maailmaa ei voi ymmärtää, mutta sitä voi elää. Maailman on asiaintila.

Onneksi eduskunnan ei tarvitse olla etevä. Sellaista vaaraa ei ole näkyvissäkään. Eduskuntatalo on eräänlainen Pasilan Konepaja, jossa valmistetaan vanhentuneita vetureita ja vaunuja. Sellaisten rakentamiseen ja ylläpitoon sopii monivalintakin.

Uutinen ja tieto

Halusin jo siirtyä maallisempiin aiheisiin. Halusta huolimatta taitaa olla paikallaan ilmoittaa myös tässä, että tietoverkkorikollisuutta koskevia lakeja on muutettu ja että muutos voi koskea myös blogiin tai Facebookiin kirjoittavaa.

Lain sisältö käy ilmi hallituksen esityksestä, jonka otsikkoa ei ehkä voi sanoa lyhyeksi ja iskeväksi.

HE 39/2010: Hallituksen esitys Eduskunnalle Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen lisäpöytäkirjan, joka koskee tietojärjestelmien välityksellä tehtyjen luonteeltaan rasististen ja muukalaisvihamielisten tekojen kriminalisointia, hyväksymisestä ja laiksi sen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta sekä laeiksi rikoslain ja tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisesta annetun lain 15 §:n muuttamisesta. (Google "Eduskunta HE 39/2010).

Taidatkos sen selvemmin sanoa. – Taidan.

Saa nähdä, päätänkö päiväni vanhana vankina. Näitä sopimuksia ja säännöksiä tuntuisi värittävän aika vakava todellisuudentajun puute. Jos nyt joku vastaisi eräällä Pohjois-Afrikassa lentokoneita väistelevälle pitkäaikaistyöllistetylle hallitsijalle samalla mitalla, siitä tulisi rangaistus. Olen ollut lukevinani, että tuo henkilö, jonka kimppuun mielestäni aivan aiheellisesti lähetetään sotalaivoja ja taisteluhävittäjiä, on puhunut paljonkin etnistä ja uskontokuntia koskevaa asiaa.

En ole sitä mieltä, että mieleltään mahdollisesti järkkyneen henkilön puheisiin olisi vastattava samalla mitalla. Olen sitä mieltä, että vatsakkainasettelut lisääntyvät sekä valtioissa että valtioiden kesken.

Niinpä tässä ollaan kalakukkoa lämmittämässä, kun olisi isojakin asioita. Versioni kirjan nimestä ”Tulitikkuja lainaamassa” on muunelma, joka perustuu kuulemaani tai väärin käsittämääni. Kunnallisten terveystarkastajien päätöksellä kalakukon kuljettaminen lämpimänä on kuulemme oleva kiellettyä. Tämä ei valitettavasti ole savolaishuumoria, kun se elläinriäkkäys, kun pantiin kolomen kilon kukkoa kahen kilon paperipussiin ja vielä ihmisten nähen.

Otsikon lupaama tieto liittyy tekijänoikeusvalistukseeni, johon yritän poimia kummastelua ja kiistaa herättäviä kysymyksiä.

Onko ihmisellä tekijänoikeus elämäänsä. Saako jonkun, kenen tahansa,  elämänvaiheista kirjoittaa kirjan tai valmistaa elokuvan?

Tekijänoikeuslain mukaan saa. Toisin sanoen tekijänoikeudellisesti ei ole estettä. Koska kenenkään elämä ei ole sellainen teos, jota tekijänoikeus suojaa. Puhe on siis elämänvaiheista tyyppiä NN:n satumaiset seikkailut maalla, merellä ja ilmassa.

USA:ssa tällaisesta maksetaan, ja se perustuukin common law copyrightiin. Englannissa tällaiseen päädytään ylettömän ankarien kunnialoukkaussääntöjen (libel) kautta, ja Saksassa on muuan Mephisto-oikeustapaus.

Suomessa rikosoikeudelliset seuraamukset voisivat hyvinkin tulla kysymykseen. Jos henkilö on helposti tunnistettavissa, romaani tai elokuva loukkaa helpostikin hänen yksityisyyttään tai kukaties kunniaansa.

Toivottavasti kiusankappaleet eivät lue tätä blogia. Romaanit ja elokuvakäsikirjoitukset rakentuvat hyvin usein sirpaleista, jotka on poimittu tapahtuneesta ja luetusta. Kautta aikojen on ollut hupsuja, jotka ovat tulleet vaatimaan rahaa, kun romaanissa on kuvattu tytön tehneen itsemurhan hukuttautumalla ”ja meidän tyttö teki juuri niin”.

Väärää käsitystä ruokkivat sensaatiolehdet, jotka tiettävästi maksavat palkkioita sekä tunnustajille että ilmiantajille. Mutta tämä asia sivuaa viimeksi käsiteltyä sitaattia. Teokseen saa sulauttaa aineksia, jotka eivät ole tekijän omaa mielikuvitusta. Fiktiiivinen teos – sellainen kirja, joka ei väitä olevansa dokumentti – saa sisältää todellisuudesta poimittuja jaksoja. Toisin ei voi toimia. Kirjallisuudessamme on kuuluisia rajatapauksia, kuten Jotunin ”Huojuva talo”. Sääntö on silti selvä. Elämäsi ei ole omasi.

Julkistaminen

Olen kuullut kollegoilta muutaman kommentin sitaattioikeutta koskevista teksteistäni (Kirjoitukset I ja II). Koska niistä käy ilmi, etten ole onnistunut selkeyttämään asiaa, joudun yrittämään vielä.

Julkistaminen on tekijänoikeuden perusnormi. Näin: Haarmann, Tekijänoikeus ja lähioikeudet, s. 111, ja Kivimäki, Uudet tekijänoikeus- ja valokuvalait s. 64-65.

Sääntöä ei löydy sellaisenaan Suomen tekijänoikeuslaista, mutta se näkyy tekijänoikeuslain 2 §:stä, se määritellään 8 §:ssä ja se mainitaan useasti lain 2. luvussa. Lain 8 §:n mukaan teos katsotaan julkistetuksi, kun se on luvallisesti saatettu yleisön saataviin. Teoskappaleiden saattaminen yleisön saataviin on ”levittämistä”. Olen pahoillani termien sotkuisuudesta. Syy ei ole minun. Ne olivat sotkussa jo ennen syntymääni.

Julkistaminen on eri asia kuin julkaiseminen, ja teoksen julkistaminen tapahtuu vain kerran. Ennen julkistamista teos on täysin suojattu. Sitä ei saa siteerata. Siitä ei saa valmistaa kappaletta yksityiseen käyttöön. Asiasta on jopa korkeimman oikeuden prejudikaatti (”Asekätkentäjuttu”). Julkistamatonta teosta ei voi ulosmitata eikä se kuulu ositettavaan omaisuuteen eikä konkurssipesään.

Julkistamaton teos on tyypillisesti kirjan käsikirjoitus, joka on kirjoittajan hallussa. Sen näyttäminen kustantajalle tai ateljeekriitikolle ei vaikuta asiaan, koska nämä eivät muodosta yleisöä. Maalattujen kankaiden näyttäminen ostajaehdokkaille ei ole julkistamista.

Huomautus että vanhasta kirjasta tehdyn sähköisen versioin tuominen markkinoille, esimerkkinä Kaukoranta-Kemppinen, on kappaleiden valmistamista, on tietysti tosi, mutta siteeraamisoikeuteen se ei vaikuta.

Julkistetusta teoksesta saa ottaa lainauksia. Sarjakuvat -kirjassa saa olla sitaatteja muista teoksista. Kuten 1971, myös 2011 sitaattien on oltava lain mukaisia (vetoamisfunktio, hyvän tavan mukaisuus, tarkoituksen edellyttämä laajuus).

Tekijänoikeuden rajoitukset (lain 2. luku) eivät ole voimassa ennen teoksen julkistamista. Sen jälkeen ne ovat. Julkistamisen ajankohta aloittaa sitaattioikeudessa vanhentumisajan, ei kappaleiden valmistus. Oikeus valmistaa kappaleita teoksesta (painaa) vanhentuu 70 vuoden kuluttua tekijän kuolinvuodesta.

Puhe on nyt sen teoksen julkistamisesta, johon siteerataan, ei sen, josta siteerataan. Jos sitaatti ylittää sallitun, se loukkaa tekijänoikeutta siteerattuun teokseen. Teko tapahtuu, kun teos, johon sitaatti on otettu, julkistetaan, ei aina kun kappaleita valmistetaan. Syyteoikeus vanhenee 3 vuodessa (tekijänoikeusrikkomus) tai 10:ssä (tekijänoikeusrikos), ja korvaus- ja hyvitysoikeus 3 vuodessa.

Rikos tapahtuu, kun se tehdään. Vanhentuminen alkaa siitä. Konkurrenssit ja jatkettu rikos poistettiin laista 1992. Tekijän yksinoikeuksiin kuuluvat julkistamisen jälkeen kappaleiden valmistaminen ja levittäminen. Ne ovat luonteeltaan jatkuvia. Niiden loukkaamisen loppuminen osoittaa syyte- ja korvausoikeuden vanhentumisen alun.

Sitaatin saa ottaa lain määräysten mukaisesti mistä tahansa ja milloin tahansa julkistetusta teoksesta. Kappaleiden valmistamisella ja levittämisellä ei ole merkitystä tekoa eikä sen seurauksia arvioitaessa. Lähteen mainitsematta jättäminen sitaatin yhteydessä silloin kun se olisi ollut hyvän tavan mukaan mainittava ei kyllä mitenkään muunnu ”kappaleiden valmistamiseksi” eikä ”levittämiseksi”. Se on nimenomaan ”muu tekijänoikeuslain vastainen teko”. Eli sähköisen kirjan sitaatteja ei tarvitse käydä uudestaan läpi.

Myönnän että kysymys on vaikea, eikä sitä ole tietääkseni ennen mietitty.  Varmempi vastaus edellyttäisi prejudikaattia tai lain täsmentämistä.

Molemmissa tapauksissa, plagiaatin ja sitaatin, uusi muutettu versio on uusi teos tai muunnelma ja siis uusi teko, ja määräajat alkavat juosta alusta. Sähköinen kirja ei ole muunnelma, jos se on ”kuva” paperille painetusta eli yksi yhteen sama. Jos korkein oikeus sanoo että se kuitenkin on uusi teos, sitten on näin ja sen mukaan eletään.

Tyhmyyden ylistykseksi

Kiirehdin puolustamaan tietämättömiksi pian leimattavia lajitovereitani HS:n gallup-paljastukselta, joka kieltämättä oli järisyttävä. Neljännes demarien äänestäjistä oli käsittänyt puolueensa olevan hallituksessa, merkittävä osa vihreistä ei tiennyt, että puolue on hallituksessa, osa perussuonalaisille viivansa vetävistä arveli, että Soini on jo ministeri jne.

Otsikkoni ei ole pilkantekoa.

Ei kai kukaan luule vakavissaan, että äänestäjäkunta eli ns. kansa osaisi jäsentää kysymykset paremmin kuin ne 200 urhoollista, jotka asettuvat potkittaviksi Arkadianmäelle? Siellä eteen tulevista kysymyksistä niin monet ovat niin vaikeita.

Iskulauseen mukaan äänestäminen on kansalaisvelvollisuus. Tämä on tietysti pötyä. Kansalaisvelvollisuuksia ei ole olemassa. On perusoikeuksia, joita ennen vanhaan sanottiin kansalaisoikeuksiksi, mutta nyt ne kuuluvat kaikille täällä oleskeleville, myös muille kuin kansalaisille.

Verojen maksamistakin sanoisin mieluummin velvoitteeksi kuin velvollisuudeksi. Kaikilla tuloa saavilla ei ole tuota väitetty velvollisuutta, ja tietyistä tuloista ei peritä veroa. Vero aktualisoituu viranomaistoimella.

Äänestäminen on oikeus, ja oikeuden voi jättää käyttämättä. Minulla voi olla vahva oikeus, esimerkiksi rahasaatava, mutta voin jättää sen käyttämättä eli saatavan perimättä. Minulla kuuluu olevan oikeus tilata ”7 päivää” erikoishintaan, mutta tuota oikeutta en aio käyttää.

Parlamentaarinen edustuksellinen demokratia tarkoittaa todellisuudessa vastuun jakamista. Äänioikeutetuilla on tietty mahdollisuus ilmaista vaalissa kannatustaan tai vastustustaan. Jos on kannattanut esimerkiksi ydinvoimaa, sitten tietää, kun paukahtaa, että ajatus ei ehkä ollutkaan erinomainen. Jos on vastustanut, voi motkottaa enemmistölle.

Valtio ei ole sama asia kuin Joulupukki. Äänestäminen ei tarkoita jonoon asettumista, jotta saisi lahjat runsaat, rikkahat. Se on epämiellyttävien velvollisuuksien jakamista: sinä hakkaat halot, minä kannan vedot, hän lakaisee lattiat.

Kun olemme itse päättämässä, voimme välttää sen, että jokin ihmeellinen esivalta ilmaantuu komentelemaan meitä. Kun ulosottomies heittelee kortilla ja käskee maksaa, tiedämme ainakin hiljaa mielessämme, että ainahan on maksettava, eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu.

Jos rosvojoukko tunkeutuu maahamme ja asettuu taloksi, tiedämme että tapahtumassa on vääryys. Luultavasti emme voi tehdä mitään. Mutta näissä nykyisissä oloissa meillä on mahdollisuus valita itse omat rosvomme.

Mussolinin valtaan nousua helpotti 20-luvulla suuresti se, että kolmannes aikuisista miehistä eli äänioikeutetuista ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Hitlerin valtaannousua ei estänyt se, että äänestävä kansa oli peräti hyvin koulutettua. Venäläisiltä, josta tuli neuvostoliittolaisia, ei sitten kysyttykään mitään, kun Lenin keksi soveettien (kaikki valta neuvostoille!) sijaan proletariaatin diktatuurin, ja hänen ja sitten Stalinin kaverit päättivät, ketä on kulloinkin pidettävä proletaareina.

En menisi väittämään, että demokratia toimii sitä paremmin, mitä valistuneempia äänestäjät ovat. Hiukan epäilen, että suuri valistuneisuus ja yleisten asioiden harrastus lamauttaa asioiden hoitoa. Olen ollut katsomassa, miten 100 asianajajaa tai 200 etevää oikeusteoreetikkoa äänestää. Siitä on kuulkaa leikki kaukana!

Kärjistys: jos meillä olisi yhteistyökykyinen, valistunut äänestäjäkunta, emme tarvitsisi perustuslakia.

Lueskelin pitkästä aikaa Arvid Järnefeltin (juristi, upseeri) ”Vanhempieni romaania”. Teoksessa käsitellään kaikkia viime viikkojen päätöksentekoon, vastuuseen ja vastuuntuntoon liittyviä ongelmia huomattavasti syvällisemmin kuin nyt julkaistuissa artikkeleissa ja puheenvuoroissa. Teos on ilmestynyt 1928-1930. Yksi teema on perustuslakia loukkaavan lain noudattamatta jättäminen. Kirjassa kuvataan käyntiä Tolstoin luona ja mainitaan, että muuan Gandhi oli saanut vaikutteita passiiviseen vastarintaansa suomalaisista.

Kirjoitus II

Perustelu väitteeseeni, että digitoitu eli sähköinen kirja voi olla sama teos kuin sen paperille painettu versio, on taskukirja. Kirja ilmestyy ensin kalliimpana, kovakantisena ja sitten halvempana laitoksena, pokkarina. Teos on sama. ”Ladelma” on sama. (Nykyisin painokonetta ohjaa digitaalisessa muodossa oleva teksti, johon on koodattu kaikki typografian edellyttämät merkit. Aikoinaan ladelma saattoi olla metallinen, jopa irtokirjakkeista koottu.)

Taskukirjan julkaisee Suomessa lähes poikkeuksetta sama kustantaja kuin kovakantisenkin.  Jos taskukirjasarja on usean kustantajan yhteinen, alkuperäinen kustantaja on siinä mukana. Se ei käy päinsä, että kirjailija asiasta sopimatta tai mainitsematta tekisi sopimuksen kovakantisesta ja heti perään toisen kustantajan kanssa taskukirjasta.

Tämä on sopimusoikeudellinen sääntö. Se on järkevä sääntö, koska taskukirja voi vaikuttaa kovakantisen myyntiin, jolloin kirjailija voisi toisella kädellä ottaa sen minkä toisella antoi. Suurilla markkinoilla asetelma on hiukan toinen, ja on mahdollista, että pokkari ilmestyy kovakantisen kustantaneen firman kilpailijalta, ns. huutokaupan jälkeen.  Se on raakaa rahapeliä, mutta ehdot ovat kaikkien tiedossa.

Tämä kysymys oli liian vaikea tenteissä: ”Mikä on plagiaatti? Mistä tuomitaan se, joka on plagioinut toisen teosta?”

Vastaus on: plagiaatti on muunnelma alkuperäisteoksesta (”derivative work”, ”Werkumgestaltung”). Tekijällä on oikeus teokseensa muuttamattomana ja muutettuna, samassa ja toisessa taiteen tai kirjallisuuden lajissa. Plagiaatti on liian samanlainen kuin plagioitu teos: muunnelma.

Suojatun teoksen osaa ei suojata teoksena, vaan muunnelmana. Jos julkaisen luvattomasti puolet, sivut 1 - 175 romaanista X, valmistan muunneltuja kappaleita romaanista X (350 s.) ja loukkaan tekijän oikeutta kappaleiden valmistamiseen ja levittämiseen.

Mikä on sitaatin yläraja? Kuinka monta riviä saa siteerata? Riippuu tilanteesta, mikä on ”tarkoituksen edellyttämä laajuus”. Väitöskirjassa, jossa halutaan osoittaa aikaisempi oppi vääräksi, voi olla kymmeniä pitkiä sitaatteja tuota aikaisempaa oppia edustavasta teoksesta. Se on hyvän tavan mukaista. Kun tieteessä väitetään, että NN sanoo jotain, tämä osoitetaan parhaiten suoralla sitaatilla.

Usein esitetyt vastaukset ”kolme tahtia sävelmästä” tai ”ei koko runoa” ovat kaupunkilegendoja. Lehtiarvostelussa koko runon siteeraaminen ei ehkä ole tarpeen. Kirjallisuudentutkimuksessa se taas voi olla välttämätöntä. Valokuvanäyttelystä kirjoitusta laativalle riittää useimmiten yksi kuvasitaatti, samoin taidenäyttelystä, paitsi jos näyttely sattuukin olemaan siitä mielenkiintoinen, että se esittelee sekä taiteilijan figuratiivista että nonfiguratiivista tuotantoa, jolloin on perusteltua näyttää esimerkki molemmista vaiheista.

Kolme tahtia musiikkia voi olla oikean suuntainen, kun puhutaan sävellyksistä ja yksinkertaisista kappaleista. Hyvin luultavasti verkkokaupoissa käytetty minuutti tai kaksi sinfonian tai oopperan esitystä on oikein harkittu. Kuulijaa kiinnostaa näyte soinnista, äänityksestä, temposta.

Sitaatti ei saa kilpailla alkuperäisen kanssa eli vähentää alkuperäisen arvoa. Kuvasitaatissa ”thumbnail” on tullut tavaksi. Laki ei sitä edellytä. Ellei olosuhteista johdu muuta, kuvasitaatti voi olla erottelultaan hyvä. Mielestäni paino-originaali on raja. Tämän hetken käytännössä ei ole järkevää tarvetta käyttää isompaa kuvatiedostoa kuin suuruusluokka 1000 x 1200 (4 – 8 Mb).

Plagiaatin käsittäminen muunnelmaksi johtaa kysymykseen, mikä on muunnelma. Tämän kysymyksen ratkaisemisessa ei ole oikeastaan ollut ongelmia. Siitä on kirjoitettu turhaan isoja tutkimuksia. Samankaltaisuuden ratkaiseminen on usein edessä myös patentti- ja tavaramerkkioikeudessa. Kysymys tuntuu vaikealta, koska asiayhteys ratkaisee. Tunnusmerkkioikeuden esimerkit ovat havainnollisia. Asunto Oy Valtakatu 11 eroaa toiminimestä Asunto Oy Valtakatu 2. Sekä posti että yleisö tietävät talojen numeroinnin. ”Ekstra” ja ”Ekstrapriima” eivät eroa toisistaan, jos molemmat ovat saippuamerkkejä, ehkä eivät myöskään ”Dux” ja ”Lux”.

Tämän ja sitaatin taustalla on kunnianarvoisa väärinkäsitys, oppi teoksen sisällöstä ja sisäisestä ja ulkoisesta muodosta (Kivimäki, Kohler, Ulmer jne.) Viimeistään 1940-luvulla tuomioistuimet alkoivat jo perustella, että suojan kohteena voi olla ajatussisältö ja ajatuksen kuljetus. Vastaavasti englanniksi esitetty kahtiajako” idea – expression” on mitäänsanomaton (näin Laddie, Fisher, Bently-Sherman etc). Oppi ideasta vailla hahmoa on ehkä vain neoplatonistinen ja raukesi noin vuonna 1300 – paitsi juristien mielestä.

Tämä perustelee, miksi esimerkiksi parodia ei ole muunnelma – se näyttää olevan samanlainen mutta sisältö on toinen. Pilasaarna viljelee papillis-raamatullisia sanankäänteitä, mutta vai pilkatakseen.

Miksi sitaatti ei ole teoksen osa tai muunnelma? Ilman lain säännöstä se olisi. Tekijänoikeus on kuitenkin tasapainoa yleisen ja yksityisen edun välillä. Tekijällä on oltava oikeus teokseensa ja siitä saatavan tuottoon. Yleisöllä on, nyt perustuslainkin mukaan, oikeus saada informaatiota ja oikeus saada opetusta.

Tavallisesti esiintyvä plagiaatti eli luvaton muunnelma ei vanhene nopeasti, koska syyteaika ei ala kulua ennen kuin lainvastainen asiaintila päättyy. Sitaattioikeuden yittäminen on siis muu tekijänoikeuslain vastainen teko, joka toteutuu julkaisemalla tuo sitaatti.

Argumentaationi se kohta, josta tullaan olemaan eri mieltä, on kirjan sähköinen versio. Tullaan väittämään, että tekstin saattaminen sähköisessä muodossa markkinoille eli sen levittäminen aloittaa vanhentumisajan. Oma päinvastainen mielipiteeni perustui siis siihen, että teos on lukijan kannalta täsmälleen sama eli vertautuu uuteen painokseen tai taskukirjaan muutoin paitsi että kustannussopimuksen takia uusi sopimus tekijöiden kanssa on tehtävä. Esimerkkitapauksessamme rahaa ei tietenkään makseta. Sillä näkökohdalla, että sähkökirja tavoittaa uudet lukijat, ei ole merkitystä. Lakia tulkitaan sen sisältämien sääntöjen mukaan, eikä tulonjakona.

Lukija ymmärtänee, että asia on iso. Esimerkiksi kotimaisessa tietokirjallisuudessa tekijän tai tämän perillisten lupa riittää. Tekijänoikeuspolitiikkani on selvä. Kirjoja, joiden julkaiseminen uudelleen paperilla olisi taloudellisesti tuottamatonta, olisi toimitettava käytettäväksi kirjastolaitoksen välityksellä.