Sammuuko suku?

”Sääty” on kadonnut nimitys. Katoaako ”suku” seuraavaksi? Vanhassa pandektioikeudellisessa kirjassa päädyttiin yksilöön eli ”persoonallisuuteen” puolen tusinan ryhmän kautta. Kullakin oli omat saksankieliset nimet, joista osa ei kuulunut oppikoulun kurssiin (die Sippe). Kirjallisuudessa käytetään kuvailevia nimityksiä, kuten ”klaani”. Englannissa ”perhe” ja ”suku” on sama sana, family. Pohjoismaissa muutamia vuosikymmeniä sitten siinnyt uudenlainen ajattelutapa edellytti uutta nimitystä ”ydinperhe”.

Onko meillä siirrytty amerikkalaiseen käytäntöön? Siellä siirtolaistausta vaikuttaa niin vahvasti, että eräiden rikollisjärjestöjen nimityskin on ”perhe”, famiglia. Saksalaistaustaisilla on sukua yhdistäviä tapoja. Juutalaisia on niin monenlaisia, että puhe ”Amerikan juutalaisuudesta” on auttamattoman epämääräistä. Vielä sotien aikana juutalaisten johtavat uskonnolliset ja finanssipiirit suhtautuivat Itä-Euroopan köyhiin veljiinsä antisemitistisesti. Jiddish ei ollut yhtenäinen kieli, ja nykyinen Israelin heprea on saman tyyppinen konstruktio kuin 1800-luvulla vakioitu suomi.

Häät ovat Suomessa yhä useammin nuorten bilettämistä. Vielä noin 10 vuotta sitten ne olivat kahden suvun juhlia, siteiden luomista.

Olen tavannut USA:ssa ihmisiä, jotka eivät tiedä isovanhempiensa nimiä, ja puhun tässä valkoisesta keskiluokasta, jonka Amerikan kielinen nimitys on ”kaukasialainen”, siis ei-värillinen. Yksi arveli nimeään (Backstrom) saksalaiseksi.

Lajittelimme eilen kiitoskortteja varten vaimon suvun ihmisten nimiä ja sähköpostiosoitteita. Serkkuja on liikenteessä noin 50. Minulla on suunnilleen sama määrä. Jos hyväksytään maatalouden muutosta kuvastava 1960-luvun perintökaari, serkku ei ole enää sukulainen, koska lähempien sukulaisten puuttuessa rahat vie valtio. Vieläkö tunnetaan ”sukulaisuus tai lankous”?

”Heimo” eli maakunta, seutukunta tai nurkkakunta taitavat olla muotia. Kun koolla oli näitä vaimon puolen sukulaisia, kävelin heti kortesjärveläisten pöytään.  Yhdessä pöydässä istui sukulaisia Ruokolahden – Parikkalan seudulta. Kurvasin ympäri. Olen ehkä kyllästynyt selittämään, että en tunne siellä runsaasti esiintyviä Kemppisiä, koska omat rutiköyhät esi-isäni tallustivat sieltä Pietarin seudulle jo 200 vuotta sitten.

Jokaisella suvulla oli luurankoja kaapeissa, ja kaappeja voi olla paljon. Oli suvun juopot, joista osa oli suoraan hylätty ja osa alennettu arvossa. Oli suvun hullut. Heidät leimasi lapsineen tieto pistäytymisestä ”piirillä” eli B-mielisairaalassa. Vankila puolestaan oli sellaista ylellisyyttä, ettei siihen ollut kaikilla varaa. Ellemme puhu rattijuoppoudesta, rosmosuvut olivat erikseen. Sitten olivat ”köyhät sukulaiset”, joille emännät osoittivat isännän kiukuttelusta huolimatta armeliaisuutta, panivat vaikka leivän kainaloon.

Sammuuko suku? Informaatio-oikeuden käsikirjoituksen kimpussa olen miettinyt, onko suku henkilötieto. Nimi, perhe ja asuinkumppani näet ovat.  En tiedä. Nyt on toinen aika, mutta epäilen, että joku harras kommunisti ei olisi lainkaan pitänyt siitä, että hänen sukulaisuuttaan esimerkiksi Vihtori Kosolaan olisi esitelty julkisesti. Jos sukunimi on Haapoja, yksi ja toinen tietää, että vanhan yhteiskunnan kuuluisin murhamies Matti Haapoja oli pohjalaista sukua (Isostakyröstä / Isokyröstä), ja nimi on tavallinen lähipitäjissä. Heikki Ylikankaan yhteydessä olen joskus selvittänyt tietämättömille Ylihärmän taustoja. Kangasta lähin tienristeys on Rannanjärvi. Isotalo taas on entistä Alahärmää, Voltissa, ja Pukkila puolestaan oli melkein sama asia kuin Kauhavan kirkonkylä.

Sukulaisuuksien setvimiseen läntisessä Suomessa tarvitaan viisaita vaimoja. Siellähän toimittiin talon nimillä vielä vajaat sata vuotta sitten, ja äkkinäiselle ei avaudu, että ”Rintala” on tyypillisesti lähempänä jokea ja Latva tai Larva kauempana joesta. ”Huhtala” kertoo raivatusta pellosta, ”Kyrö” rahkasuosta poltetusta viljelysmaasta, ”Luoma” on puro, ja ”Niemi”, ”Lahti” ja ”Mäki” eivät tarkoita mitään erikoisempaa – joku nimi kun oli pantava kirkonkirjaan. Sitä en tiedä, onko kuuluisa kauhavalainen Lillbacka sukuineen Härmästä läheltä kielirajaa vai onko joku pappi ollut kielitietoinen. Veikkaisin jälkimmäistä. Virrankosketkin olivat ennen Lillströmejä.

Niin – onko se arkaluonteinen henkilötieto, että joku on ”puukolla tapetun poika”? Olen ruvennut jäljittelemään isääni ja kysymään esimerkiksi taksinkuljettajilta, että kenen poikia. Useimmat tyrmistyvät kysymyksestä sanattomiksi. Kun en itse vielä ollut ansioitunut pitkiin housuihin, tuo oli setämiesten aloituskysymys. Sukunimi ei ollut hyvä. Minäkään on ollut 1940-luvulla Kemppinen, vaan ”nurmelaisia”, paikkakunnalla tunnetun äidinisän mukaan. Ja tulihan minulle vielä opillinen ansio. Olin ensimmäinen nurmelainen, joka oppi saksan kielen vahvat verbit, sanoi lehtori Signe Seikku.

Laskeva säätykierto

”Luokkaretki” ei ole vuoristorata, jossa lopuksi tullaan samaan pisteeseen, josta aloitettiin.

Tässä on taas aihe, jota kirjoitan, vaikka tiedän siitä hyvin vähän.

Mieleeni tuli ehdottaa, että valtio ja kunnat ottaisivat ongelmallisen ”ulkoistamisen” rinnalle urakkapalkan ja purkaisivat virkahierarkiaa.

Tarkoitus ei ole ilveillä. Luultavasti kunnanjohtaja on parempi kunnanjohtaja kuin putkimies. Putkimiehenä kunnanjohtaja saattaisi aiheuttaa keskikokoisen ympäristökatastrofin.

Kun nyt laaditaan aiheellisesti leikkauslistoja, muistuttaisin että kuntien, valtion ja valtion laitosten tehtävissä on sekä hyödyllisiä että hyödyttömiä henkilöitä. ”Juustohöylä” karkottaa parhaan väen.

Säätykierrosta puhuttiin niin kauan kuin oli säädyt. Porvaristo ja talonpoikaisto olivat säätyjä, mutta toisaalta ”säätyläisinä” kohdeltiin myös poliisikamarilla erilaisia puoliherroja, jotka olivat vapaassa pudotuksessa, esimerkiksi ”viftillä”, kuten silloin sanottiin, tai ”deekiksellä”, kuten sitten sanottiin.

Ruotsin ja Saksan, mutta ennen kaikkea Venäjän mukaan tasavaltaan syntyi virkahierarkia ja sen rinnalle hyvin vaikeasti kuvailtavia arvoasteikkoja. Kansalaissotaan asti arvojärjestys eli rangijärjestys oli virallinen. Sotien välisenä aikana maassa ei ollut yhtään toimistopäällikköä eikä osastopäällikköä, jotka eivät olisi tienneet, kumpi heistä on suurempi herra.

Ei se ollut myöhemminkään helppoa. Oli hyvä tietää, millainen otus on yliopiston kanslisti ja millainen kansleri.

Osoittaisin sormella kollegoja, jotka eivät tietääkseni ole teettäneet opinnäytetöitä sinänsä helposta aiheesta – valtion virkojen tuottoisuudesta. Juristipiireissä elää käsitys, jonka mukaan alin tuomarinvirka senaatissa toi niin suuret tulot, että asianomainen saattoi ruveta katselemaan sopivaa kivitaloa ostettavakseen. Sitä vastoin Kyösti Kallion 1920-luvun periaatepäätöksen jälkeen alkoi olla selvää, että esimerkiksi professori saattoi lähteä vakuutusyhtiön leipiin.

Tämä kävisi opinnäytetyöstä, koska virkasivutulojen selvittäminen olisi riittävän vaivalloista, etenkin ajalta ennen tulo- ja omaisuusverolakia eli sotia. Merkintä verokirjassa tai ennakonpidätystodistus ovat selvää asiaa. Missä määrin asianajajat, lääkärit, insinöörit tai arkkitehdit käyttivät kassakoneena takataskuaan, sitä en tiedä, vaikka onhan asiasta arveluja.

Sotien jälkeen poliittinen simonia (virkojen järjesteleminen suosikeille) oli sääntö.  Esimerkiksi keskisuuren kaupungin verojohtajan virka edellytti demarien tai maalaisliiton jäsenyyttä. Opetusministeriön ja kouluhallituksen korkeat virat kuuluivat kokoomukselle.

Avoimesti poliittisesti täytettyjen virkojen ulkopuolella virkaikä määräsi niin että todistettavasti täysin kyvytönkin henkilö sai aikanaan hyvän viran. Juristien herrahissin pohjakerros oli asutushallitus. Sieltä aloitettiin, ellei ollut muutakaan mielessä. Asianajo oli täysin luvallinen sivutoimi. Esimerkiksi Turussa hovioikeuden esittelijät ajoivat asioita omassa hovioikeudessa. Kotikenttäetu kiistettiin kiivaasti, mutta kuka sitä olisi uskonut? Näiden ja päätoimisten asianajajien kesken vallitsi kylmä rauha, koska nuoret esittelijät eivät osanneet tai pystyneet hoitamaan rahakkaita toimeksiantoja.

Maailma muuttui perin pohjin noin 20 vuotta sitten. Onkohan edes valtiovarainministeriö huomannut, että perusrakenteeltaan tsaarillinen järjestelmämme on unohtunut purkaa? Yksityinen sektori on juuri tukehtumassa ylivoimaiseen tuloksen tavoitteluun. Mutta missä on laskeva säätykierto? Se nyt ei riitä syyksi potkujen antamiseen, että on tyhmä ja laiska. Mutta miksi ketään ei koskaan alenneta?

Siellä on tulppana vanha käsite ”saavutettu oikeus”, förvärvad rättighet. Valtion viroissa alentaminen oli mahdotonta. Nyt virkamieslainsäädäntö on muutettu. Saavutettujen oikeuksia ei ole enää olemassa.

Me papit nauroimme

”Me papit nauroimme niin”, sanoi kirkonvartija. Olimme hiukan huolestuneita teologisen tiedekunnan tilasta, pappi ja minä, ja muistelin hänelle, että istuin kauan sitten itsekin professori Haikolan jalan juuressa (toinen jalka oli jäänyt Viipurinlahdelle), miettimässä lain kolmatta käyttöä (tertius usus legis).

Ensimmäinen käyttö on se, jonka lakimiehet tuntevat. Se ei johda kovin pitkälle. Tästä ilmiöstä lähetetään uutiskuvaa joka ilta ja muita kuvia pitkin päivää.

Jonkun pitäisi sanoa nuorille ja vanhoille maailmanparantajille, että heidän ajatuksensa on tavattoman hyvä ja tärkeä mutta näyttäisi käytännössä perustuvan virheelliseen päätökseen.

Sellainen maailma, joka voi olla edes hiukan parannettavissa, löytyy ihmisen sisältä. Ei ole parannusta ellei ole kättä, joka parantaa.

Viime vuosisata oli tieteen suurimpien voittojen aika. Sekä saksalaisten enemmistö että Neuvostoliitto ja lukemattomat sen kannattajat omaksuivat tieteellisen maailmankatsomuksen.

Molemmat katsoivat voivansa johtaa vastauksen kysymykseen, mitä täytyy tehdä, selkeistä tieteellisistä periaatteita.

Asiassa kävi tietenkin eri tavalla. Ne periaatteet eivät sitten olleetkaan selkeitä eivätkä tieteellisiä. Myöhemmin kävi ilmi, etteivät ne olleet liioin periaatteita.

Siinä riittää iäksi miettimistä. Miten niin suureen valtaan nousi sellainen poliittinen lääketiede, jonka ainoa oppi oli, että ellet parannu menetät pääsi.

Saksan ”Einsatz”-joukoista, jotka kilpailivat tasaväkisesti Neuvostoliiton NKVD:n kanssa mielettömyydestä, ainakin 80 prosenttia oli nuorten lakimiesten johtamia. Se on se lain ensimmäinen käyttö.

Virallisesti havainnollistetun tiedon hankkiminen ei johda parannuksiin. – Raha ei paranna, kuten moni tietää jo. Tiedon hankkiminen on silti kannatettava asia, vaikka monitietoiset hölmöt eivät pelasta meitä tietämättömyyden kultilta, joka tuntuisi olevan alkaneen vuosisadan suuri menestysohjelma.

Vastaus ”tieteellisen maailmankatsomuksen” ongelmaan on omeletti. Ainakin Trotski, joka oli tietäväinen ihminen, oli pannut merkille, luultavasti keittiössä. Ettei munakasta voi laittaa rikkomatta munia. Tätä ajatusta toisteltiin kilvan, koska se kuulosti niin hyvältä. Munakasta ei kuitenkaan voi liioin laittaa hankkimatta munia. Tyhjästä se ei synny, ja paistinpannu sihisee kärsimättömänä. Outoa etteivät Trotski ja Lenin sanoneet suoraan, että jauhelihapihviä ei voi paistaa teloittamatta isoäitiään ja työntämättä häntä lihamyllyn läpi. Näinhän he tekivät, samoin kuin saksalaiset kilpailijansa.

Moraalinen kannibalismi herätti suurta kunnioitusta jo 1940-luvulla, kun eräät julistajat, esimerkiksi Sartre, sanoivat että ratkaisuja voi tehdä, mutta johdatusta niihin ei saa mistään. Se johdatus olisi juuri tuo lain kolmas käyttö, opiksi ottaminen.

Se ei tarkoita sitoutumista johonkin moraalijärjestelmään, joita on kaupan. Oikeastaan niitä myydään kilvan, ja niitä on jatkuvasti tarjouksessa eri puolilla maata ja maailmaa.

Kun en halua saarnata pidemmälle, annan vihjeen. Hautajaistilaisuus on merkillinen ja monimuotoinen rituaali, jonka tarkoitus ei ole saattaa kuollutta ihmistä pois silmistä. Ei hautausmaa ole mikään Babi Yar.

En liioin osaa nähdä, että näihin rituaaleihin liittyisi välttämättä jokin uskonnollinen jäsenyys, en ainakaan nykyisessä tilanteessa, jossa kirkkoa ja jalkapalloseuraa ei osata erottaa toisistaan. Rituaalin tarkoituksena on kokoontua kiittämään. Kiitoksen kohteena näyttäisi olevan vainaja, mutta oikeastaan se on elämä, josta voi oppia löytämään etsimäänsä. ”Kiitos sinulle, sisar kuolema, jonka syleilyttä ei kukaan täältä pakene.”

Kolmas aalto

Suomalaisuuden ensimmäinen aalto oli Snellmanin ajatus. Se tukeutui Venäjän poliittiseen myötätuntoon; Ruotsin aseman kaventaminen oli varmasti mielessä. Toinen aalto näkyy matrikkeleista 1890-luvulla. Käsityöläisten ja talollisten poikia alkaa näkyä oudossa seurassa, esimerkiksi tuomioistuimissa.

Ilman kolmatta aaltoa 1918 olisi voinut käydä pahasti. Muutamia eliittikouluja täydensi maakunnan klassisten lyseoiden verkosto. Ståhlberg tuli Oulun lyseosta ja Ryti Porin. Molemmat ällistyttivät jo opettajiaankin.

Silti ei ole tuijotettava huippuihin vaan verkostoihin.

Tämän kirjoituksen valokuvassa on, mitäpä sitä peittelemään, vaimon äiti sisaruksineen; hautajaiset ovat tänään. Sisaruksista on maajalassa enää kaksi. Keskellä istuva seitsemän lyyran äiti oli itse käynyt kiertokoulua vain nimellisesti, ja pappa oli arkistonhoitaja. Piti olla hyvät sormivoimat että pystyi vetämään jokaisesta kolikon soikeaksi. Niitä ei ollut liikaa, aina ei tarpeeksikaan.

Kuva esittää Suomen tasavallan kansalaisia. Tällä kertaa nimityksessä ei ole pientäkään säälin sävyä. Nämä ihmiset ovat vaistoiltaan ”porvareita”, joille isänmaallisuuden esiin tuominen ei ollut ongelma, mutta tiettävästi he vierastivat laitaoikeistoa jo 1930-luvulla.

On suorastaan merkittävää, ettei joukossa eikä tiettävästi suvussa ole yhtään pappia. Tämä on sekulaaria eli maallista lukeneistoa – kaikilla oli jokin asiallinen tutkinto, nyt korkeassa iässä haudattavalla vanhimmalla tyttärellä se oli Wetterhoffin käsityöopistosta.

Punikin poikien ratkaiseva merkitys talvisodassa ja sen jälkeen tunnetaan ja tunnustetaan. Ilman sitä äkillistä yksimielisyyttä olisi käynyt kolkosti. Mutta myös tämä tällainen kolmannen aallon joukko oli hyvin keskeinen sodan aikana ja sen jälkeen. Naiset olivat lottina rintamalla, lukuun ottamatta kuopusta, jonka ikä ei riittänyt. Miehistä yksi veti sodassa divisioonan kaukopartiotoimintaa (ja keräsi palkintoja hiihtäjänä Suomessa ja ulkomailla) ja jäi eläkkeelle everstinä. Kaksi nuorempaa veljeä kuului Päämajan kaukopartioihin (ErP 4; Vehniäinen). Erään vävyn sotilaspassi on koruton – 1940 joukkueenjohtaja ym., Summa; 1941-1944 komppanianpäällikkö (JR 12) Kiestinki; Ihantala. Ja sotien jälkeen kaikki riensivät tavallisiin töihin epätavallisella innolla, vaikkei sodan kolhuilta ollut tietenkään vältytty.

Puhe ”tavallisista ihmisistä” sisältää joko hiukan romantisoivaa tai alentuvaa sävyä. Tätä nykyä ”tavis” on kai itsesäälin tai ylenkatseen ilmaus.

Ensin selkeästi taantumukselliset, sitten ns. konservatiivit ja sitten muuten vain muutoskammoiset ovat omineet menneisyyden kiittelemisen, ja sepä on hyvä asia. Ihmisen ja mielestäni myös suvun kasvamiseen kuuluu vaihe, jolloin eteenpäin pääseminen edellyttää edeltäjien, ”isien” kiroamista hornan tuuttiin. Sitten seuraa sellainen vaihe, että havaitaan isienkin toimineen omilla edellytyksillään ja tilanteissa, jotka eivät olleet heidän omassa vallassaan.

Menneisyydessä sinänsä en näe ihastelemisen aihetta. Minulle menneisyys on sellainen paikka, johon en todella haluaisi joutua. Kuolisin kurkkumätään. Huligaanit hakkaisivat hengiltä. Metsän pimeys veisi järjen valon.

Entisissä ihmisissä arvostan ja haluaisin ottaa opiksi ainakin vimmatun pitkäjänteisyyden. Se saattoi ilmetä koulutuksessa, kuten tässä, tai jopa ”sivistystahtona”, kuten ennen sanottiin. Ennen siis sanottiin, että koulutus takaa leveämmän leivän. Nykyisin useimpien leipä on leveämpi kuin suu, joten ajatusta on hiottava: koulutus lisää vapausasteita. Koulutettu ihminen voi monissa tapauksissa valita, mille väärälle alalle asettuisi. Sähköinsinöörin on helpompi ryhtyä kirjailijaksi ja papin kustannustoimittajaksi. Lääkärin paperit taskussa voi kohdistaa intohimonsa kamarimusiikkiin ja rakennusmestari voi ruveta laulamaan kupletteja.

Neljännen aallon aikaan eli sotien jälkeen uskomattoman monet nerokkaiksi osoittautuneet ihmiset olivat koulutukseltaan kansakoulunopettajia. He olivat oopperalaulajia, tasavallan presidenttejä, kirjailijoita. Itse olin kiinnostunut taiteista ja yhteiskuntatieteistä, mutta käskettiin lukea juristiksi. Näillä kolmannen aallon ihmisillä ei ollut aikaa syventyä muihin, ylellisiin aiheisiin, koska elämä meni arjen asettelussa. Hyvin meni, ja osoittautui usein pitkäksi. Tämän kirjoituksen aiheen antaja oli syntynyt tsaarinvallan aikana Suomen suuriruhtinaanmaassa. Ajat ovat kuulemme kovasti muuttuneet siitä.

Työsuunnitelma

Nyt kuuntelen kirjoittaessani vaalikeskustelua. Haluaisin panna laatikon kiinni, mutta en julkene, koska olen ollut pitkin matkaa sitä mieltä, ettei tästä näytä tulevan mitään. Keskustelusta ei ainakaan tule.

Vaikutelmani oli sama kuin sen emännän, joka tiukkasi vähäpuheiselta äijältään, mitä se pappi sitten siellä kirkossa siitä synnistä saarnasi. ”Vastaan tuntui olevan.”

Huomenna kirjoitan suvuista. Sitten menen erääseen tilaisuuteen.

Keskustelimme viikolla valokuvista. Jatkamme sitä keskustelua.  Välillä muuta.

Amazon on jostain syystä pitänyt kiinni rajoituksistaan. Musiikkia ei voi ladata ulkomaille, kuten Suomeen. Voi olla että tarjolle tullut ”pilvi” toimisi puhelimella. Verkossa se ei näytä olevan käytettävissä. Vastaavaa rajoitusta ei ole iTunesilla.

Amazon on käyttänyt ahkerasti hyväkseen muun muassa Project Gutenbergin skannaamia klassikkoja. Uusien kirjojen hinnat näyttäisivät alenevan. Päivän ostos oli Nabokovin ”Speak, Memory”, noin kymmenen dollaria ja ei postikuluja.

Vaikka pienet kannettavat laitteet menevät kuin kuumille kiville, Amazonin ”Kindle for PC” on mainio. Tolstoi, Dostojevski ja Turgenev, kootut teokset ihan kelvollisena englanninnoksena alle kympillä. Jules Verne, H.G. Wells, Dickens…

Lopputulos on mielenkiintoinen. Ajoittain tulee sellainen tunne, että kirjallisuus poikkeaa urheilusta myös siinä, että suurimmat tekijät ovat noin sata kertaa mittavampia kuin luokka A II. Maailmahan on keskimäärin keskimääräinen. Poikkeukset tästä vaikuttavat niin, että mieluummin ajattelee jotain muuta.

Ei tällaisia asioita voi todellisuudessa mitata eikä punnita. Mieleen tulee kuitenkin se neuvostoliittolainen kirjallisuusmies, joka kertoi vieneensä tuntemattoman A. Solzhenitsynin käsikirjoituksen kotiin selattavaksi. Viisi minuuttia luettuaan hän pukeutui tummaan pukuun, sitoi solmion kaulaansa ja jatkoi, yhtenä isona ottona tekstin loppuun asti.

Meidän tavallisten ihmisten kannattaa lukea tavallisia kirjoja. Silti on hiukan surullista, että moni ei ole selvillä mittakaavasta. Napoleonin sodista on monta hyvää kirjaa. Vain ”Sotaa ja rauhaa” voi zoomata niin että sekä yksityiskohdat että yleiskuva ovat samanaikaisesti käsillä tai käden ulottuvilla.

Eilen sanoin jotain Nokiasta ja sisällöistä. Tänään lisään, että netissä oleva Nokian ”Ovi” on hyvä, halpa ja toimiva, ja musiikkivalikoima on syystä tai toisesta erinomainen ja hinnat huokeita. En keksi syytä, miksi siitä ei tullut menestystä, kun lataaminenkin on helppoa.

En osaa sanoa, miksi maksan rahaa musiikin ostamisesta, vaikka Spotify on olemassa ja jatkuvassa käytössä. Voi olla, että syy on eksoottinen maku. Henkilölle joka on kuolettavasti kiinnostunut ”Die Kunst der Fugen” eri versioista iso katalogi on ihastuttava. Tänään on vuorossa Mehmet Okonsar. Vaikuttaa lupaavalta ja myös kiinnostavalta. Japanilaisten ja kiinalaisten taituruuteen Euroopan Bachin parissa on jo totuttu. Tässä on turkkilainen pianisti, tosin Belgiassa opiskellut. Olen niin taikauskoinen – vai olisiko rasismia – että yhdistelmä kiinnostaa.

Tämä Okonsar soittaa osan teoksesta uruilla, osan cembalolla. Kaikki pyhyys on poistettu. Tarkoitan väärää pyhyyttä eli sentimentaalista sotkua, jota näissä teoksissa joskus suositaan.  Soiva maailma vaikuttaakin sitten aluksi pikkumaiselta. Sitten kuulija alkaa käsittää, että kysymyksessä onkin pikkutarkkuus, joka vie sisään sanan matemaattisessa merkityksessä kompleksiseen teokseen, joka soi joka suuntaan, miten päin tahansa, myös lopusta alkuun ja peilikuvana.

Chomskyn kielitieteen rinnalla tämän Bachin teos on nuoren tietojenkäsittelytieteen suuria oheisteoksia, kuten Hofstaedter aikoinaan osoitti. ”Gödel, Escher, Bach.” Sieltä, tutun ja tarkan polyfonian alta alkaa häämöttää syvärakenne, kuin koralliriutta, joka on ikivanha ja yhtä eläintä.