Selitys

  

Viime kirjoituksesta meni aiottua enemmän aikaa.

Kun sitten olin itse asiassa Elisan omistamassa liikkeessä Isossa omenassa miettimässä, miten toimia puhelimen näytön mentyä rikki, panin taas merkille, etteivät fiksutkaan nuoret osaa lukea “kaunoa”.

Siinä pelattiin sähköpostiosoitteilla ynnä muilla. Kirjoitin lapulle muun ohella osoitteeni, ja osaava ja tietäväinen myyjä kysyi kolme kertaa, mitä lukee kohdassa, jossa luki osoitteeni osana “Jorvas”.

Olin kirjoittanut niin kuin tapani on, eli niin sanotulla kaunokirjoituksella. Käsialaani on luonnehdittu selväksi ja jopa kauniiksi, ja saan usein kirjoittaakseni erilaiset onnittelukortit ja kirjekuoret. 

“Uusi matematiikka” aiheutti peruskoulussa metelin, ja se meteli oli aiheellinen. Erilaiset kouluneuvokset palasivat vähin äänin vanhaan matematiikkaan, ja joukko-oppi sai jäädä.

Siirtyminen kaunokirjoituksesta tekstaamiseen tapahtui lopullisesti kymmenkunta vuotta sitten, mutta ylimenokaudella voitiin käyttää enemmän tai vähemmän vapaaehtoiseti kuvasta ilmenevää kirjaimistoa. Oman oli Salervon kirjaimisto, ja kirjoittamiseen liittyi surua ja murhetta. Muste oli nimittäin opettajan isosta pullosta anostelemaa Akvilan arkistomustetta ja kynänterät metallisia eli leensä hukassa, kierossa tai ruosteessa.

Kun aloitin 1976 korkeimman oikeuden esittelijänä (määräaikainen ylimääräinen esittelijä) ilmoitustaululla oli kansliapäällikkö J. Wäreen Remington-merkkisellä kirjoituskoneella naputtama ilmoitus:”Kielletään käyttämästä niin sanottua kuivamustekynää asiakirjoille.” Diaarikirjan vieressä oli käyttökelvoton mustekynä, pullo kuivunutta mustetta ja raapevettä sekä tietysti leskari. Valtioneuvoston päätöksellä oli ilmoitettu, mitkä musteet ovat arkistointikelpoisia. Kyllä siellä tuohon aikaan oli myös kuulakynän musteita, mutta asiaa ei ollut pantu korkeimmassa oikeudessa merkille.

Oma täytekynä oli useimpien ratkaisu. Yksi kaveri, josta tuli sitten Helsingin yliopiston professori, lähti kesken työn tiehensä, koska hänen kynästään oli loppunut muste eikä hän osannut itse täyttää sitä eikä vaimo ollut kotona.

Kyselin tuttavilta, miten nykyisin tehdään kauppalistat, kun aktiivikansalaiset eivät siis aina osaa käyttää kynää ja paperia. Minua katsottiin hitaasti ja vastattiin, että tekstiviestillä.

Ainakin lukiossa koevastaukset ja aineet kirjoitetaan tietokoneella. Voisin siis palata yliopistolla luennoimaan, jos kelpaisin. Mielestäni se oli oikein hauskaa, varsinkin Porthania I:ssä, mutta tenttipaperien lukeminen oli hirvittävää. Pari sataa hirmuisen suttuisella käsialalla tuherrettua konseptipaperia.

Mieleeni juolahti yksi mahdollinen syy siihen, että etenkin USA:n sisä- ja ulkopolitiikka on mennyt sellaiseksi kuin on. Ainakin omassa tuttavapiirissäni vakioselitys on, että Mr. Trump on hullu. Olen lukenut ettei hänelle saa edes esittää yhtä liuskaa pidempää tekstiä. Hän ei lue sellaisia.

Hän ei osaa! 

Jos joku ihmettele tätä ajatusta, olen valmis tässä ja nyt luettelemaan 20 - 40 hengeltään heikkoa merkkihenkilöä, jotka pääsivät pitkälle maailmassa, vaikka lukivat sanomalehdistäkin vain puoli etusivun otsikkoa. Esittelijän virka, jota olen siis harjoittanut kauan ja hartaasti, oli selittää suullisesti asiaa. Kuulijoissa oli aina joku, joka ei ollut vilkaissutkaan etukäteen jaettuja papereita - ja joitakin, jotka olivat lukeneet kaiken ja analysoineet asian paremmin kuin esittelijä.

Marsalkka Mannerheim ei tainnut olla lukumiehiä. Hänellä ei ollut oikeaa esikuntaakaan. Eri kenraalit selittivät asioita suullisesti: nyt Kannas on romahtanut jne. Valokuvissa hän tutkii karttaa tai katsoo kiikarilla. Kukahan mahtoi kirjoittaa mainion kirjan pitkästä vakoilumatkasta halki Aasian? Muistelmat kirjoittivat Henrichs ja Paasonen, molemmat kovan luokan kynämiehiä.

Useita vuosia Suomen johtava kirjoituskonekauppias oli marsalkan isä, maineensa menettänyt kreivi Robert Mannerheim, jolla oli ikävä tapa pelata kasinolla omat ja toisten rahat. Askaisten kartanokin meni konkurssissa.

Toimintaa jatkanut Systema Oy kehitti konekirjoituskurssit ja saavutti käytännössä monopolin alalla. Sotien jälkeen Hynnisten Konttorityö Oy sopi Valtion Hankintakeskuksen kanssa, että valtiolle ja kunnille sai ostaa vain Olivetti Lettera -merkkisiä kirjoituskoneita, joita paukkui parhaimmillaan sata tuhatta. Sähkökirjoituskoneiden markkinat ahamaisi sitten IBM. Minullakin oli se pallokone, jolla kirjoitin 40 liuskaa päivässä jokseenkin virheetöntä tekstiä.

Valitettavasti myös koneella kirjoittaminen on samanlaista kuin pianonsoitto. Sitä pitäisi harjoittaa joka päivä, että pysyisi iskussa. Itse lopetin 20 vuotta sitten painettavien tekstien kirjoittamisen, ja sen huomaa.

Traumaattinen kokemus oli väitöskirjan laatiminen tietokoneella, jota en oikein osannut käytttää. Olin tottunut kirjoittamaan kymmenellä sormella sokeasti eli sormiin katsomatta. Tietokoneella se ei oikein toimi. Kuten huomaatte.