Vetämäkuru

 

Vetämäkurua pääsee Maantiekurua Suomulle. Juuri tämä oli ainoa reitti Kitiseltä Inariin, eivätkä löytyneiden kirjoitusten ja kirjojen mukaan kulkijat koskaan saaneet tietää, että idän puolella matalan harjanteen takana aukesi Luirojärven ja Lumikurun alue, parasta ja syvällisintä, mitä luonto voi näyttää.

Vongoivalla ja Jaurulla kyllä olisi, mutta sää on usein leijuva, ja silloin on vaarassa rikkoa paikkansa.

Kaksi tai kolme geologia on tehnyt tutkimuksen noista päätemoreeneista, jotka tulivat näkyviin jääjärven alta. Se seutu on hämmentävä kuin Siinain erämaa. Pitäisi olla Jumala oppaana, kuten siellä.

Ja oli kulkijoita, joiden silmään ei tarttunut. Tunturissa liikkui sotien aikana partisaaneja. Heit ei varmasti kiinnostanut. Ainakin kaksi itävaltalaista sotavankia karkasi Muurmannin radalta ja kulki varusteitta Suomen poikki Enotekiäisiin. Käsittämätöntä.

Toisesta tai kolmannesta kimmokkeesta havahduin Joel Haahtelan uusimman kirjan Talvikappeli aiheeseen ja aloin katsoa, viittasiko kirjan nimi jollain tavoin kirjaan “Talvipalatsi”. Ilmeisesti ei, mutta paljon parempi se on, aivan omaa luokkaansa.

Kiirehdin lukemaan myös pienoisromaanin “Yö Whistlerin maalauksessa”. Mieleni oli jo muuttunut. Meillä todella on korkeimman kansainvälisen luokan prosaisti. Joel Haahtela.

Oudosti hänen tekstinsä tuo mieleen Tšehovin. Täsmällistä, nopeaa, varmaa ja hyvin kevyttä, aivan kuin kevään valo. Ei mitään helppohintaisia täkyjä tarkkaamattomalle lukijalle.

Tietäväistä. Tarkistin oikein sanakirjasta. Jeesus, jota Maria Magdalena luuli puutarhuriksi auenneen haudan lähellä, ei sanonut “älä kosketa minua”, latinaksi “noli me tangere”, vaan “älä takerru minuun”. Me mou haptou. Uuden testamentin kansankielinen kreikka on usein lyyrisempää kuin puhki kiillotettujen klassikkojen kieli. Kulmakertoimen paikan ottaa derivaatta, koska lauseen matka pisteestä pisteeseen voi sisäsältää oikullisia käyriä.

Niinpä noin kirjoitettu kirja ei toteudu periaatteella”yhdistä pisteet”, joka on tämänkin hetken kirjallisuuden suuri kirous.

Niinpä noin kirjoitettu kirja ei toteudu periaatteella”yhdistä pisteet”, joka on tämänkin hetken kirjallisuuden suuri kirous.

Luultavasti tietoisesti Haahtela lopettaa kirjallisuuden modernismin. Suomessa tämä tarkoittaisi proosaa ja runoutta, jota ilmestyi 1950 alkaen. Uusi aika, uudet ilmiöt, uusi tekniikka.

Lieneekö sanottu ääneen, että lukemisen yleinen kuihtuminen voisi liittyä tähän ilmiöön. Meillähän on ollut monta sinänsä taitavaa, sata yhdentekevää kirjaa julkaissutta tekijää. Siitä joukosta poikkesi jo Veikko Huovinen, jonka “Puukansan tarina” on järkyttävän hyvä ja mieleen syöpyvä. Niinpä se jätettiin palkinnotta, kun E. Paasilinna palkittiin.

Ellei kuka ole tuota Huovista lukenut ja selaillut vain vitsikkäiksi ponnistettuja kansankuvauksia, ei siis tiedä, että tuon kirjan päähenkilö on metsä, etenkin eräät metsän puuryhmät.

Joel Haahtela on puiden lisäksi hyvin kiinnostunut kaarnalla istuvista perhosista, ja hänen kuvaamansa henkilö tukeutuu hiukan mielettömästi hyvin vanhanaikaiseen tekniikkaan eli kuparipiirroksiin, joilla painetut kuvat hän värittää mahdollisimman aidoiksi vesiväreillä, unohtamatta koskaan, että sininen on ikuisuuden väri.

Niin se onkin. Ja eurooppalaisen sivistyksen nousun ja tuho voisi kuvata kertomalla vain sinisestä. Miten kallista on Indigofera tinctoriasta saatava kasviväri eli siis violettiin vivahtava sininen, miten akvamariini on eri väri ja ja miten halpaa ja myrkyllistä on tehdastekoinen preussinsininen, läheistä sukua syanidille ja hapolla käsiteltynä myrkkyä, jolla on tapana tappaa ihmisiä.

Nyt kun Stubb kiitteli Haahtelaa vasten silmiä ja luullakseni tosissaan ja lukemansa ymmärtäen, olen itse pulassa. Mistä saada ne muut kirjat? Jopa “Talvikappelista” on jopa täällä meillä kirjastossa usean sadan varauksen jono.  No, sen sain kirjakaupasta, mutta muutoin Otava suhtautuu menestykseen  samalla tavalla kuin vastoinkäymisiin, suurella mielentyyneydellä.

Mutta lukijalle tiedoksi: Suomeen on ilmaantunut kirjallisuutta ensimmäistä kertaa Sillanpään jälkeen.

Jutun kuvassa on keskellä toisessa kerroksessa ikkuna, jonka takana luin sekä kirjoja että kirjallisuutta, kunnes maailma vei ja talo katosi.