Nelisen vuotta sitten ilmestyi valikoima “Pohjankirja”. Se on kokoelma Lappia ja hiukan laajemmin pohjoista koskevia kirjoituksia. Toimitin sen eli etsin lähteet ja arvioin jaksot. (Arthouse, 362 s.)

Vastaavanlaisia on ilmestynyt joukko. Erno Paasilinna toimitti sellaisia. Siihen aikaan kirjoja saatettiin ostaa, esimerkiksi lahjaksi.

Oma kirjani ei herättänyt pienintäkään huomiota. Muutamassa kirjastossa se näyttää olevan. Kustantaja on myynyt liiketoimintansa, mikä taisi olla hyvä ajatus. En tiedä, onko jossain varastoa. Antikvariaateissa on muutama kappale, hintaan 12,50.

Isäni julkaisi kirjoja Lapista ja sai niillä joidenkin mielestä liikaakin menestystä. “Lumikurua” myytiin heti alkajaisiksi 60 000 kappaletta, ja peräti monet kolusivat tuo kirja repussaan Luirojärvelle tai jopa Muorravaarakalle.

Nyt luettuna teksti on hyvää, ehkä hiukkasen lapsellista. Kirjoittaja on kovin haltioissaan “luonnon temppelistä” ja esimerkiksi kelometsistä. Nimen paikka, tarkemmin Lumikurunoja Sokostin takana ja ei kovin kaukana dramaattisesta Ukselmakurusta, oli minustakin maanpäällinen paratiisi. Siihen verattuna Paratiisikuru menee hiukan tivolitaiteen puolelle. Se on liian kaunis. Vähän AI.

Tuota Kemppisen Saariselkää ei ehkä enää ole. Poropolkujen paikalla on mönkijän uria, ja jopa varauskämpät tahtovat olla täynnä. Polttopuut ja jätteet ovat ongelma. 

En ole itse retkeilijä. Olin siellä kahden viikon vaelluksella vuonna 1956 ja kaikkiaan ehkä 10 kertaa, muutaman kerran ilman isään. Isäni teki ensimmäisen vaelluksensa Pallakselle ja sitten Saariselälle 1946. Itse seudun hän oli nähnyt lentokoneesta Lapin sodassa 1944. Vaelluksia hän teki kaikkiaan lähemmäs 100 ja teki huolelliset muistiinpanot joka retkestä. Hän kulki usein myös Käsivarressa Haltin suunnassa ja Pais- ja Muotkatunturissa. Mielenkiintoa Lapin laajaan omaksumiseen hänellä ei ollut, saatika joittenkin harrastamaan “huiputtamiseen” eli nousemaan mahdollisimman monelle tunturin huipulle.

Kuulen joskus Saariselän asiasta henkilöltä, jotka tuntevat sen todella hyvin.

Omaan suuntautumiseeni siis vaikutti 11-vuotiaana saamani sydäntulehdus ja reumaattinen kuume, joka uusi armeijassa niin että olin kuukausia sairaalassa. Isällä oli erinomainen fysiikka. Itse en ole kunnostautunut ruumiillisissa suorituksissa. Perheeni, edes omat lapseni, eivät kai tiedä, että minulla oli vakavia, raskasta lääkitystä vaatineita terveydellisiä ongelmia taas vuodesta 1975 ja ainakin kerran vuosikymmen myöhemmin. 

Isäni tapasi sanoa, ettei ole sellaisia vaivoja, jotka eivät Lapissa paranisi. Siinä hän oli väärässä.

Nyt minun tekisi mieleni soittaa isälle, mutta hän ei vastaa, koska hän on kuollut ja tuhkattu ja hautakivessä Espoon Olarissa on hänen itse Sokostilta kiikuttamansa litteä, luonteenomainen kivi, sitä luultavasti ainakin 2 600 miljoonaa vuotta vanhaa graniittigneissiä. Alpit syntyivät vasta noin 60 miljoonaa vuotta sitten, ja Skandit, joita ennen sanottiin Köli-vuoristoksi, eli Norja päästä päähän, ovat myös nuoria.

Jutun kuvan otin vastakohdaksi. Kapteeni Scottin yritys ehtiä Etelänavalle ensimmäisenä oli sellainen. Sellainen oli yritys Mount Everstille 1924. Sellainen oli Annapurnan valloituus. Luin Herzogin kirjan siitä hiukan yli kymmenvuotiaana. Se oli järkyttävä.

Suomessa ei oikein ole paikkoja, joissa olisi erikoisen helppo vaarantaa henkensä (vaikka ainahan voi yrittää Haltilla Urtaspahtaa ylös). Kemppisen viesti olikin päinvastainen. Luontoon pääsee tavallinen ihminen tavallisin välinein, kunhan oikeasti opettelee.

Siinä saattaa olla jotain että isäni tavoin monet eräretkeilyn kehittäjät olivat reservin upseereita tai juuri sodassa neuvokaiksi oppineita. Tavallinen nuori maalaismies, joka elää ruumiinsa voimin ulkotöissä, suhtautui “herrojen” vaelteluun välinpitämättömästi tai jopa huvittuneesti. Eiväthän maan ja pienviljelijät liioin koskaan käyneet “kävelyllä”, saati lenkillä. Jos he kuljeskelivat paljain käsin, he olivat tarkkailemassa vuoden tuloa.Jos heillä oli kirves kädessä, ajatus oli korjata aitoja.

Lapualainen pappi kertoo muistelmissaan, miten hän piti rippikoulua viidelle ryhmälle peräkkäin ja yritti käydä välillä haukkamassa raitista ilmaa. Siitä ei tullut mitään koska ihmiset juoksivat kysymään, mihin pastori on menossa. Ja hän kun ei ollut menossa mihinkään eikä liioin tulossa, vaan halusi vain olla viisi minuuttia yksin ja hengittää syvään.

Hyvin arvostettu britti Robert Macfarlane kertoo, että joet ovat elävä olentoja ja metsät ja suot ovat kirjoitusta. On vain osattava kuunnella. Hänkin sanoo, että ajatus ympäristöstä alkoi syntyä 1700-luvun lopulla. Minulle nuori Goethe oli se ihminen, joka ensimmäisenä näki Alpeissa jotain kaunista. Kaikille muille metsä oli aina ollut kauhistus, vähintäänkin rosvojen pesäpaikkana, ja Alpit epämiellyttävä este.

Otin alussa mainittuun Pohjankirjaan myös Pentti Haanpään lyhyen tekstin, jossa hän toteaa lyhyesti, että luonto Vuotsosta pohjoisen on rumaa. Samassa kirjassa on tarina, jossa Kaarina Kari ystävättärineen tekee ehkä Suomen ensimmäisen eräretken viemällä Haltin huipulle vieraskirjan vuonna 1934. 

Olihan täältä hiihdetty nälkää pakoon esimerkiksi 1860-luvulla Ruijaan. Silti esimerkiksi M.A. Castrén ja E. Lönnrot eivät juurikaan hehkuta luontoa käytyään ihmettelemässä Inaria.

Joku etevä henkilö voisi kuvailla, miten luonto tunkeutui maalaustaiteessa biedermeyerin kaavamaisten kuvien läpi taiteilijan elämyksiksi. Musiikissa Beethovenin kuuluisa “Jumalan kunnia luonnossa” on sävelletty Gellertin runoon, jossa puhutaan paljon Jumalasta mutta ei mitään luonnosta. Paitsi että luonto ylistää Jumalaa. Yleisesti uskotun luomiskertomuksen mukaan Jumala otti ja loi kaiken, eli siis myös eläimet ja kasvit, ihmisen hallittaviksi. Tulkinta ei ole vakuuttava. Mutta vielä taitvaa ja diplomaattinen Topelius opetti koululaisille, mitkä viisi paikkaa Suomessa ovat kauniita, siis kuten Punkaharju, Koli, Kangasala ja Aavasaksa. Muu saattoi olla Jumalan vihapäissään luomaa, mitä Topelius tosin ei väitä.

Mutta Macfarlane väittää, että maisema on kirjoitusta. 

Jos tämä kuulosta liian filosofiselta, tämän lukija voisi innostua hänen kirjastaan “Underland: a Deep Time Journey”.

Mitä perua ovat Pariisin katakombit, joissa on kaupungin alla 6 miljoonan ihmisen luita? Eihän mitään Pariisia varsinaisesti ollut olemassa, kun Roomassa vainottiin kristittyjä niin että heitä vetäytyi kaupungin alla oleviin luoliin - missä oli kyllä verotusnäkökohtia mukana.

Lähes koko historiallinen Pariisi on rakennettu kaupungin alla olevasta erinomaisesta kivestä, jota louhittiin ja raahattiin pintaan. Kun 1100-luvulta käytössä ollut Innocents-hautausmaa alkoi olla niin täynnä että taloja romahteli sen lähellä, keksittiin tyhjentää hautausmaa kaupungin alle luoliin, jotka olivat louhinnan jäljiltä vailla käyttöä. Tämä keksittiinn ja toteutettiin 1700-luvulla.

Niinpä Pariisin alla on “toinen Pariisi”. Macfarlane mainitsee, että esimerkiksi saamelaiset uskoivat kahteen päällekkäiseen maailmaan. Kävelemme vainajiemme päällä, koska maanpinta on vain peili elämän ja kuoleman välillä. Ja saivo-järven alla on toinen järvi…

Olen käynyt Pariisin katakombeissa ja olen epämääräisesti selvillä joistakin muista hänen kuvaamistaan paikoista. Silmiini ei ole sattunut kuvausta Helsingistä, joka tiettävästi on kadun pinnan alapuolella kuin reikäjuustoa. Esimerkiksi valtion poliittisella johdolla on toiset tilat jossain syvällä, pahankin pommin ulottumattomissa. 

Muistaakseni Çatal Hüyükin (nykyisin Turkkia) asukkaat hautasivat kätevästi vanhempansa olohuoneen lattian alle, ja sopivasti kuivatettujen esi-isien päitä saattoi käyttää myös tuoleina. Tämä kulttuuri ei tuntenut katuja, vaan talosta toiseen kuljettiin kattojen kautta. Se kukoisti noin kymmenen tuhatta vuotta sitten.

Sanoisin isälleni, että hän oli arvaamalla oikeassa. Syvyyksien, syvän ajan maailma on se oikea. Tämä, mink näeme ja mitä nimitämme suuressa isekeskeisyydessämme “todellisuudeksi” on kukaties piankin katoamassa oleva kuva.