Minne menet?

 

“Hallitsija oli epäpätevä, pikkumainen, julma ja apurinsa johdateltavissa. Keskittyneesti hän kuunteli mairittelijoita ja typeryksiä.”

Washingtonista? Ei - Roomasta. Kuvaus ja kohde: kahden tuhannen vuoden takaa.

Puolalainen Henryk Sienkiewicz sai suunnattoman menekin bestsellerilleen, joka käännettiin nopeasti kymmenille kielille ja Nobelin palkinnon 1905. Teos oli myydyin Puolan lisäksi Ranskassa ja Yhdysvalloissa, ja määrät olivat aikakauden mitoilla suunnattomia. 

Wikipediassa on kaksi kiteytystä. Myöhemmän puolalaisen Gombrowiczin mukaan Sienkiewics oli “ensiluokkainen toisen luokan kirjailija” ja Anton Tšehoville hänen teoksensa olivat “oksettavan äiteliä ja tökeröitä”.

Hän oli tukeutunut aitoihin roomalaisiin lähteisiin, joista erottuvat etenkin Tacitus ja Suetonius, ja sitaatin henkilö on keisari Nero.

Kirjaa en suosittele. Se oli vanhempien kirjahyllyssä nahkaselkäisenä aikojen loppuun asti. Muistan harmitelleeni tekijän nimen hankaluutta ja saaneeni tietää, että teoksen nimeksi otettu “Quo vadis” tarkoittaa “minne menet”. Lähde on apokalyptinen evankeliumi ja puhuja on Jeesus. Opetuslapsi on pakenemassa vainoja, mutta Jeesus panee kovan kovaa vastaan.

Rohkenen arvata, että jo D.W. Griffithin elokuvaan tuoma historiallinen spektaakkeli tuli siis suuren, lukutaidottoman tai väärän kielisen yleisön suosioon tämän teoksen kautta. Tosin Wallacen “Ben-Hur” oli ilmestynyt runsaat 20 vuotta aikaisemmin.

Sielun kähmimisen suuri nimi oli tietysti Cecil B. de Mille. Näitä tällaisia mahtiteoksia kävi Kauhavalla elokuvateatterissa katsomassa jopa Lapuan piispa. 

Ellei joku ole nähnyt näitä megaelokuvia, niissä uskonto jäi operettimaisen näennäisloiston varjoon. Mieleen tulee myös satunäytelmä. Uskonnollisesta elokuvasta tulee tietysti ensimmäisenä Bressonin “Kuolemaantuomittu on karannut, mutta vertaansa vailla on Pasolinin “Matteuksen evankeliumi”. Ohjaaja oli tiettävästi ateisti ja tuki tätä uskontoaan kommunismilla. Samaan hengenetoon mainitse Tavianien “Tähtikirkas yö”, joka saisi paavinkin miettimään nieleskellen uskonasioita.

Perunakellarissa käsitin, että vain jumalankieltäjät pääsevät taivaaseen. Olin armeijassa keittiömiehenä ja kun tuo palvelus kello 4:stä vähän yli puolenpäivän oli ohi, sain lukea kirjojani loukossani. Silloin oli muotia olin Wilsonin “Sivullisen ongelma”, joka oli innostava ja osoittautui kyllä pötypuheeksi, kun otin sen vuosia myöhemmin käsille.

Camusin esseistä ilmenee, ettei hän uskonut Jumalaan, mutta Jumala uskoi häneen. “Sivullinen” on väärin käännetty. “Outsider” on vähän parempi, mutta “L’étranger” vihjaa asiaan, koska tuon sanan yksi erkitys on “kummajainen”. Tuberkuloosisairaalassa asioitaan miettinyt Cams oli karannut taivaasta ja saanut porttikiellon helvettiin. Voilà! 

Nyt yritän ottaa metsässä (metrin päässä) taiteellisen valokuvan. Koska olen lehtikuvaaja tyypiltäni, kuvassa on oleva pelkästään lehtiä ja ehkä muutama kaita runko. Etevä kamerani (Nikon D750) pakkaa vaikka kymmeniä valotuksia, joista Photoshop rakentaa yhden kuvan (HD;  stack). Tavoittelen kuvaa, jonka syvyystarkkuusalue alkaisi noin metrin päästä ja sammuisi kuin sumuun noin kolmen metrin päässä. Neulasilla hengittävät puut, kuten esimerkiksi kuusi, raapivat ilmaa ja uskovat jumalaan.

Zeissin vanha objektiivi Tessar, nimenomaan sen versio f 3,5, teki jotain tuollaista omia aikojaan. 

Elias Canetti käsitti, ettei ihminen ole yleisterävä. Hänen muistelmansa “Pelastunut kieli”, “Soihtu korvassa” ja “Silmäpeli” ovat kirjahyllyni aarteita. Uskomatonta, että kommentoija oli huomannu Canettin, joka aavisti niin paljon ja jolla oli iisi äidinkieltä, englanti, bulgaria, ranska, saksa ja ladino (sefardim-juutalaistn kieli).

Pitäisi kai viedä nämä kirjat ongelmajätteisiin, Sebaldin viereen. Canettin mukaan kirjailijan tehtävä on kielen epäily.