Olen tietoisesti pyrkinyt kirjoittamaan ohuemmin kuin ennen.
Tällainen blogi on tietysti mieletöntä. Kahden liuskan kirjoituksia on tänään julkaistu verkossa yhteensä 5470 kappaletta ja niiden kommentteja 129 136 kappaletta.
Onko lukija tullut niistä hullua hurskaammaksi.En tiedä. Epäilen.
En saa tästä palkkaa enkä muuta hyvitystä.
Oli aika, jolloin tienasin mukavasti kirjoittamalla Helsingin Sanomiin. Suomentamalla ansaitsin parhaassa tapauksessa suunnilleen yläasteen opettajan palkan kuukaudessa. Palkkiot ovat pudonneet pahasti niistä ajoista.
Vanhojen lehtien lukeminen ei ole niin mielenkiintoista kuin luulisi. Kirjoittajat ovat pyrkineet kautta aikojen olemaan mielin kielin eli tekemään itseään tykö. Kovin usein se on tarkoittanut asiallisiksi luultujen kaavamaisten käänteiden mielikuviuksetonta toistelua.
Näitä omia juttujeni järjestäessäni olen ollut peräti kiinnostunut lukemaan, mitä kaikkea emme ole tienneet emmekä edes aavistaneet, te ja minä.
Filosofisesti olen ajatellut noin jo vuosikymmeniä, Pentti Saarikoski pani parhaisiin kuuluvan kirjana nimeksi “Mitä tapahtuu todella”. Vastaus kierosti esitettyyn kysymykseen: emme tiedä siitä asiasta juuri mitään.
Täsmennän: jos hyväksymme insinöörin tai mekaanikon tavoin välykset (toleranssit), pärjäämme kyllä. Ehkä neljän prosentin heitto suuntaansa eli + - 4 olisi arkielämässä hyvä.
Silmääni sattui hyvän verkkopaikan (kiiltomato.net) säilyttämä etevästi laadittu kirjallisuusarvostelu. Sen mukaan Paavo Rintala oli sukupolvensa merkittävimpiä kirjailijoita maassamme ja “Nahkapeitturien linjalla” hänen pääteoksensa.
Olen periaatteessa samaa mieltä Rintalasta. Mutta hänen problematiikkansa on vanhentunut. Samoin on käynyt suurimmalle osalle modernismin (1946 - 1999) romaania ja runoutta, näytelmistä puhumattakaan.
Kuvailisin asiaa näin: tehokas eli kilowateissa mitattava kirjallisuus muuttaa totuutta.
En käytä tässä sanaa “todellisuus”, koska se on yliluonnollinen ilmiö.
Luin vanhoja runojani. Lopetin runojen kirjoittamisen, kun näin, että kirjallisuus aiheuttaa syöpää.
Pidin kuitenkin runosta, jossa kerron, miten näin Jeesuksen. Seisoin Saimaan rantakivellä. Kokemus oli väkevä, vaikka kävi ilmi, ettei se ollutkaan Jeesus, vaan Lasse Viren. Kyllä niin samannäköisistä erehtyy helposti.
Kävellessäni laatimaan erhekirjoituksen muistelin Karl Krausia, joka kuvaili, miten Jeesus teki taivaaseen noustuaan itsemurhan kuultuaan siellä paikan päällä, ettei Jumalaa ole olemassa. Kraus (“Soihtu korvassa”) ei kerro, miten tällainen väärinkäsitys oli päässyt syntymään.
Näkemäni mieshahmo oli muuten ylösalaisin. Kuva oli siis neulanreikäkamerasta. - Pistä neulalla paperii reikä ja heijasta ikkunasta näkyvä toiselle paperille tai seinälle.
Mahdollisesti kaikkien galaksien keskellä on massiivinen musta aukko. Neulanreikää eli pistettä pienempiä musia aukkoja on määrättömästi. Piste eli tyhjä eli jokin, mitä “ei ole olemassa”, kiinnostaa kovin matemaatikkoja ja fyysikkoja.
Olin nähnyt unta ja varmistin herättyäni muistikuvani. Hillomunkin kokoinen neutronitähti painaisi maan painovoiman mitoin noin 1,6 miljardia tonnia.
Sen pyörimisnopeus lienee luokkaa tuhat kierrosta sekunnissa.
Ihmettelen. Blogikirjoiukseni B. Labatutin kirjasta näyttää tuoneen tähän mennessä 154 kommenttia. Määrä on suuri. - Tämän kirjoituksen kuvana kirjoittajan - minun - näköispatsas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti