Uusi taivas 1999 , loput

 Kontrakulttuuri

 

»Toisin kuin väitit juuri ennen kuin hengästyit, yksilöllisyys, persoonallisuus ja minuus ovat yleisessä tietoisuudessa uuden ajan ja demokratian ja ihmisen ainutkertaisuuden käsitteellisiä ehtoja.»

»Väärin enkä minä kauan tiedä, onko tämä kamppailua enkelin vai paholaisen kanssa.»

»Mitä sinä siitä välität. Tarvitset joka tapauksessa kerronnallisen välineen jupinoillesi. Jos kirjoitat ajatuksesi silmukaksi, siihen sinä hirtyt.»

»Tottakin. Kirjoitin minäkin nuorempana kolumneja Helsingin Sanomiin, mutta paninpa sisään apskeetin.»

»Sinä olet pannut sisään apskeetin aika moneen paikkaan. Luonteen riitaisuutta ja soveltumattomuutta yhteisesti sovittuihin sääntöihin?»

»Taisin luulla niin itsekin, mutta itsesyytös on suuruudenhulluuden yksi muoto. Itse asiassa molemmat isoisäni pitivät kumpikin samanaikaisesti seitsemää ammattia ja toinen heistä myös menestyi sillä kurin. Eikä isäkään ole vapaa tästä taudista. Jotkut ihmiset ovat kuin muurahaisia laivan mastopuussa. Ryhmästään irronneina heistä tulee laivamuurahaisia ja ennen kuin arvataankaan, he päätyvät Connecticutiin ja Cincinnatiin ja Kaliforniaan käveltyään sitä ennen siis Amerikan mantereen poikki.  Tunnen jotain vaaliheimolaisuutta myös taloni seudun muurahaisten kanssa, niiden jotka eivät kierrä taloa tai puuta, kun sellainen sattuu reitille, vaan kiipeävät yli.

Minä kyllä jatkaisin tästä yksilöllisyyden harhasta, jos sallit.»

»Sallin. Nyt on toinen päivä ja toinen maa, mutta sama kahvila. Tall vai latte vai frapuccino?»

»Ota capped capuccino, vaikka sen nimessä on sama asia kahteen kertaan, hupullinen huppukahvi. Double espresso.

Olen siis ajatellut, että näitä vuosisadan saranakohtia ovat sotien lisäksi vuodet 1968 ja 1989 ja 1992.»

»Jos suvaitsisit täsmentää edes sen verran, että toinen käsittäisi, mistä tällä kertaa puhut.»

»Vuosi 1968 oli siis nuorison ja vastakulttuurin vuosi ja Prahan kevät ja sen äkillinen loppu ja Euroopassa politisoitumisen alku. Vuosi 1989 oli Neuvostoliitto -nimisen valtion loppu ja Berliinin muurin kaatuminen ja yhteiskunnan verkottumisen käännekohta. Vuosi 1991 tai 1992 oli kommunismin loppu, mahdollisesti sosialisminkin.

Siis 1896, jolloin molemmat isoisäni syntyivät, keksittiin elokuva ja äänilevy, henkilöauto ja sarjakuva ja jazz sekä massatuotantoon soveltuva Maxim-konekivääri, muutamaa vuotta myöhemmin lentokone. Se on koko lailla paljon yhdellä roitamalla. Ja ihan perässä tulivat maalaustaiteen ja musiikin modernismit ja kirjallisuuden Mikään näistä ei ollut puhtaasti tekniikkavetoinen keksintö. Noin kymmenen, ehkä kaksitoista vuotta, ja kubismi ja kaksitoistasäveljärjestelmä olivat käytössä, yleisön raivoksi.

Sarjakuva tuossa viittaa massalehdistöön, jonka keskeiset luojat olivat Citizen Kane – W.R. Hearst – ja Joseph Pulizer. Enää uutinen ei ollut merkittävä tapahtuma, vaan mikä tahansa, mikä sai lukijan sanomaan: "Gee Whiz!" (Suomeksi: juku!)

Tässä syntyi välineiden ja sisältöjen mutkikas vuorovaikutus, jolla oli jokin osa melkein kaikkeen. Esimerkiksi vuosisadan fasismit, vallankin kommunismi ja natsismi, käyttivät etevästi elokuvaa ja sähköistä äänentoistoa ja taltiointia. Demokratiat tulivat perässä. Rooseveltin radiopuheiden on sanottu muuttaneen presidenttiyttä ja tavallisen ihmisen käyttäytymistä.

Tämä on rupattelevaa kulttuurihistoriaa, joka ei erityisen paljon poikkea historiallisen anekdootin tasosta. Paljon oikeampaa kulttuurihistoriaa, jota muuten informaatioteknologiasta ja tietoliikenteestä ei olisi kirjoitettu on hallitsemisen historia. 

Esimerkiksi Kalifornia ja lapsuuden ja nuoruuteni koti Etelä-Pohjanmaalla kytkeytyvät yhteen rautatien sitein. Los Angelesiin alkoi päästä junalla 1876. Kahta kautta saatiin yhteys 1880-luvulla ja 1890 kaupungin väkiluku oli 50.000. Kymmenen vuotta myöhemmin se oli kaksinkertainen ja siitä kymmenen vuotta eli 1910 väkiluku oli 300.000.

Suomessa Etelä-Pohjanmaan rikkaat pitäjät elivät kuin intiaaniheimo omassa rauhassaan ja rauhattomuudessaan syvästi tietoisina siitä, ettei esivalta päässyt helposti kimppuun tilanteissa, väenottoa ja verotusta tietenkään lukuun ottamatta. Mutta puukkojunkkarikausi katkesi kuin puukolla leikaten 1880-luvulla kun Pohjanmaan rata avattiin. Rautatietä käyttäen kasakat saatiin hätiin Tampereelta tai Vaasasta lennätinsanoman avulla jopa saman päivän kuluessa, häätappelun vielä jatkuessa. Rautatie piti myös Yhdysvalloissa Lännen villinä ja sisällissodan aika etäisenä asiana tyynen meren rannikon alueille.

Suomen Amerikan siirtolaisuus alkoi, kun junalla rupesi pääsemään Hankoon, siitä Englantiin Hulliin ja siitä edelleen New Yorkiin. Ei Pohjanmaalta juuri Amerikkaan lähdetty niin kauan kuin ainoat käyttökelpoiset reitit olivat Pohjanlahden yli Ruotsiin ja Ruotsin poikki länsirannikolle, tai sitten maajalassa tunturien yli Ruijaan. Vaikka kyllä Ruijastakin tultiin Amerikkaan, nälkää pakoon.

Vallan historia on välimatkojen historiaa. Siperian radan rakentaminen alkoi tuona samana vuonna 1896. Ja välimatkat liittyvät myös elämisen keinoihin. Euroopan keskiaika päättyi Suomen saloilla vasta 1950-luvun lopulla, kun laitimmaisetkin kylät oli sähköistetty, eikä sähkön vetäminen ole pieni asia. Vuosisadan alun karttakirjoihin oli merkitty puhelinten määrät, ja kartoista kävi ilmi, että nopean yhteyden saaminen oli onnessa. Vielä toisen maailmansodan aikana miehet kutsuttiin ja heidän kuolemastaan kerrottiin käyttäen tietoliikennevälineistä varminta, polkupyörää. Vielä omassa lapsuudessani ja nuoruusvuosinani kaukopuhelu Helsinkiin oli tapaus, joka herätti hartautta koko perheessä. Puhelu tilattiin ja sitä odotettiin joskus tuntikausia. Puhelun järjesti sama henkilö, jolle verotkin maksettiin, valtio – riks. Kaukopuhelu otettiin soittamalla keskukseen ja sanomalla: "Saanko valtio." Ja siksi kylän kansakoulun keittolan apulainen Mies-Miina jouduttuaan tavallista pahemmin päästään sekaisin matkusti säästörahoillaan Helsinkiin, istui pirssiautoon asemalla ja sanoi osoitteeksi Valtio, joka lopulta löytyi huoltopoliisista, valtio kun näet vainosi Miinaa.

Entisissä sodissa ja vallankumouksissa pyrittiin miehittämään kasarmit, rautatiet, sillat, satamat, voimalaitokset ja pankit. Suomen punakapinan surkeus oli harrastelijamaisuutta: vallan anastajilta jäivät nämä tärkeimmät kohteet turvaamatta niin että jopa yksi valkoisista senaattoreista pääsi todella punaisen Tampereen läpi Vaasaan kumouksellisen tilanteen alettua ja Svinhufvud yritti käytössä olleella lentokoneella päästä linjojen yli, mutta joutui lopulta kiertämään laivalla Saksan kautta, kun lentokone piiputti.

Kaikki tämä muuttui 1990-luvulla. Nyt sisällissodissa taistellaan televisiolähettimistä, koska televisio ja radio ovat olleet ainoat hallitsemisen välineet. Hallitsija on se henkilö, joka ilmaantuu televisioon valehtelemaan, että asiat ovat järjestyksen kourissa. Ja useat miekat ovat kaksiteräisiä. Vietnamia sanottiin televisiosodaksi, mutta se on enemmän Amerikkaa kuin Vietnamia. Sodan vaiheita saatiin seurata tuskallisen tarkasti ja niinpä Persianlahden sodassa ei enää tehty samaa virhettä, vaan tiedottaminen oli kytketty kiinteästi sodanjohdon keinoihin ja päämääriin. Ja sama toistui Kosovon sodan aikana Belgradia pommitettaessa.

Mutta maailma on tullut toiseksi. Internet ja jokamiehen käsipuhelimet saattavat tehdä mahdottomaksi sisäisen terrorin. Suurvalta tai Nato kykenevät manipuloimaan tiedotusta, mutta pienestä maasta tihkuu tietoa lukemattomia kanavia, joita ei voi tilkitä.

Jonkun olisi nyt kerrottava, mitä Kosovan kansanmurhasta todella tiedettiin lännessä. Luultavasti siitä tiedettiin paljon enemmän kuin sotaa vastustanut älymystö arvasi. Tekniikka ei ole kallista. Kunhan on yksi sylimikro ja hyvä matkapuhelin, niillä pääsee yhteyteen maailman johtavien tietotoimistojen kanssa. Siksi seuraava kysymys on tiedon luotettavuus.

Toisen maailmansodan loppuvaiheessa Saksan keskitysleirien ja joukkotuhonnan mittakaava oli yllätys ja järkytys. Esimerkiksi Suomessa tavallisilla kansalaisilla ei ollut mitään mahdollisuutta tietää muuta kuin että juutalaiset oli siirretty jonnekin ja itäisiä sotavankeja kohdeltiin raa'asti. Auschwitzin tuhoamisleirin järjestelmällisyydestä ja suuruudesta saatiin sodan loppuvaiheessa oikeat tiedot muun muassa Yhdysvaltoihin, mutta New Yorkin juutalaiset kieltäytyivät uskomasta niitä. 

Oikean tiedon ja oleellisen tiedon saaminen on nyt yhtä vaikeaa kuin ennen, mahdollisesti vaikeampaa.

Sananvapauden rinnalle olisi pystytettävä oikeus sanaan. Tätä nykyä hyvinvoipien maiden kansalaisilla on oikeus saada tietoja erinäisistä itseään koskevista pikkuasioista, ja Euroopan unionin hallintokulttuuri tekee parhaansa vähätelläkseen tätä oikeutta. Oikeutta tietää totuus ei ole annettu. Ei ihme. Onhan se vallan ydin. Etenkin poliittisen vallan. 

Olennaista tietoa ei ole noin vain tarjolla. Ongelma ei ole tiedon valtava määrä. Tietoa on ollut aina valtavasti ja aina niin paljon, ettei sen järjelliseen käsittelyyn ole keinoja. Myös nyt jokainen auttavastikin Internetiä osaava tietää kokemuksesta, ettei sieltä löydä noin vain aitoa asiaa, sälää taas sitäkin enemmän.

Valtio on vihollinen. Tämä on vanhan vastakulttuurin vaistomainen lähtökohta, sukupolveni keskeinen uskonkappale. Valta petkuttaa ja suuri valta petkuttaa aina. Meitä nuoremmat ja vanhemmat ovat päätynyt siitä erikoiseen ajatukseen, että valtio ja etenkin sen poliitikot ovat luihuja oman edun tavoittelijoita, mutta maa ja kansa ovat niin hyviä, ettei niistä saa pahaa sanaa sanoa.

On vähän vaikea ymmärtää, miten nämä kaksi mielipidettä mahtuvat yhteen lauseeseen. Miettimisen jälkeen sen kyllä ymmärtää. On edellytettävä ulkopuolinen sortaja tai jokin niin mahtava vihollinen, ettei kansan hyve pääse oikeuksiinsa. Ja on myönnettävä, että kansa voidaan saattaa harhan valtaan ja silloinkin sen hyve jää pimentoon.

Tätä nykyä meillä on Suomessa joukko viisaita ihmisiä, jotka mielellään kirjoittavat, miten pahalla tolalla asiat ovat, kun ne näet eivät ole heidän mieltään myöten. Mutta profeetan omatekoisuus tulee ilmi, jos hän latelee ennustuksia tämänpuoleisesta tuhosta vuodesta toiseen ja ennustukset vaihtuvat ja niissä on vain se yksi yhteinen piirre, etteivät ne toteudu. Myös ihmisarvon kieltäminen on tapa tehdä asiat helpoiksi. Luokalla, ryhmällä, kansalla tai ihmiskunnalla ei ole oikeutta elää, koska se on tehnyt sitä tai tätä. Eläimillä, eliöillä, maapallolla tai aurinkokunnalla on tuo oikeus, koska niille ei oleteta sellaista vapaata tahtoa, joka tekisi ne vastuullisiksi laiminlyönneistään ja vetäisi siten niiden päälle koston.

Kyynisyys ja kielteisyys ovat asenteista kaikkein helpoimmat, koska niitä voi soveltaa aina ja kaikkeen. On todella helppo tehdä kuka tahansa tai mikä vain naurettavaksi tai epäilyttäväksi. Sitä juuri rippikoululaiset harrastavat takapenkissä. On helppo väännellä naamaansa, irvistellä ja näyttää kieltä. Se on nimenomaan apinoiden tapa. 

Mutta ei tämä ole ongelma. Meillä on rivi takapenkin akateemikkoja, mutta he korvautuvat kohta ja epäilemättä heidän tilalleen tulee toisia samanlaisia. Tai ehkä ei tule. Minun suuri sukupolveni, kontrakulttuurin väki, on yhteiskunnallinen ongelma suuruutensa takia. Ennen vuotta 1950 syntyneitä, jotka ovat silti nähneet päivänvalon sodan päättymisen jälkeen, on niin tavaton määrä, että yhteiskunnan ja ymmärryksen verenkierto häiriintyy. 

Juuri nyt me olemme erilaisia neuvoksia ja professoreita. Itse olen kumpaakin. Vuosi tai kaksi ja meistä tulee yhteiskunnan viisaita miehiä, joiden kuunteleminen on ikävä velvollisuus. Jo nyt ihmettelen, kuka esimerkiksi viitsii lukea tällaisia. Ei minulla ole kosketusta niiden ihmisten todellisuuteen, joilla on elämä elettävänään.

Koska me olemme valtaa käyttävä, vallassa oleva luokka, emme tunnusta erehdyksiämme emmekä myönnä virheitämme. 

Me olimme kansan asialla. Jos köyhätkin luetaan kansaksi, sillä asialla on kuljettu vuosituhansia – ja saavutettu historian merkittävimmät saavutukset. 

Uskontoa ja kirkkoa muistetaan kernaasti uskonsodista ja Jumalan nimeen surmaamisesta. On hyvä että muistutetaan. Mutta kun yhteiskunta perustui ja historia rakentui ihmisten dramaattisen eriarvoisuuden aatteelle, niin jotain tässä välissä on tapahtunut.

Tuo eriarvoisuus on totta suurissa osissa maailmaa, ja mielenkiintoisesti sen emämaat ovat toisilla mantereilla, eivät Euroopassa. Historian juonirakenne on se, että yhdet kylvävät ja uurastavat, toiset ryöstävät tai tiukan tullen puolustavat näitä köyhiä toisia ryöstäjiä vastaan ja kolmannet pitävät huolen yhteydestä taivaallisiin voimiin eli ajanlaskuun ja kohtalon käänteisiin. Meillä on köyhät, soturit ja papit ja sitten kulloinenkin ylimysluokka.

Kristinuskon ajan on ollut harkitsematonta väittää että ihmiset olisivat koko käsitettävässä maailmassa eriarvoisia. Tietenkin kirkon peruskikka on ollut monin tavoin tähdentää, että eriarvoisuus on aivan paikallaan tässä maailmassa, mutta siihen aikaan tuonpuoleinenkin oli todellisuutta, ihmisten mielessä. Ja toinen kikka on ollut pitää kiinni sellaisesta opista, että armon välineet ovat vain kirkon hallussa ja ilman niitä ei kunnian kukko laula.

Mutta jostain välistä Eurooppaan pujahti varsin radikaali uskonpuhdistus ja sitten hyvin radikaali vallankumousliike, joka väitti – muutaman viikon ajan – että ihmiset ovat samanarvoisia syntyperäänsä katsomatta.

Eikä tälläkään hetkellä julkisessa elämässä menesty esimerkiksi valittelemalla parlamentaarista demokratiaa, joka antaa typerykselle saman äänen kuin viisaallekin ja sallii houkkien levitellä mielipiteitään tiedotusvälineissä. Taiteessa sitä vastoin tällainen on suosittua ja luvallista. Sen voi tehdä kautta rantain. Edellinen viisaitten miesten sukupolvi teki sen keikaroimalla, nostamalla taiteen ihanteet sen verran korkealle, ettei sinne noin vain nähnyt, ei edes varpailleen nousemalla. Sitä nimitettiin runouden ja taiteen modernismiksi. 

Oma sukupolveni keksi kansan, josta se ei yleisesti ottaen paljon tiennyt, kuten en itsekään tiedä, ja hävitti niin ollen vähänkin kirjallisuuden ja taiteen. Sen omista taiteista teatteri ja viisuperinne olivat hetken suosittuja, mutta sitten nekin loppuivat, ja nyt ei ole ollut muutamaan vuosikymmeneen juuri mitään. Lehtorikulttuuri on kuollut, työväenkulttuuria ei enää ole, jos koskaan olikaan, joten 1960-luvulla syntynyt vastakulttuuri onnistui siis tavoitteessaan. Kun voima ja vastavoima iskevät yhteen, tuloksena ei ole aiheesta ihaillun hegeliläisen dialektiikan väittämä synteesi korkeammalla tasolla, vaan pysähtyminen, Liikkeet kumoavat toisensa. Palloilulajeissa sitä sanotaan kuolettamiseksi.»

»Tästä minun on annettava tunnustus. Tuossa oli mukana rehellisyyttä ja arvio näyttää pitävän paikkansa. Teidän sukupolvestanne ei tullut juurikaan taiteilijoita eikä kansakunnan tiennäyttäjiä. Teidän ja teidän peruskoulunne ja rauhanliikkeenne kävi vähän samalla tavoin kuin Saksan demokraattisen tasavallan.

Tuo on tarpeellinen ja hyvä kysymys. Kun Berliinin muuri kaatui, kuka itse asiassa kaatui?»

»Jospa minä esitän nyt vuorollani ennustuksen eli arvauksen ja leikin profeettaa. Euroopan poliittinen ilmasto jakautuu uudella tavalla. Meillä ovat konservatiivit. He ovat kulkeneet pitkän tien asenteissaan ja mielipiteissään ja saaneet paljon hyvää aikaan yhdessä työväenliikkeen kanssa. He jatkavat edelleen pitäen yllä hyvää ideaansa, aatteettomuuden aatetta. Ajatuksia ja varsinkin julistuksia on yleisesti epäiltävä. Parhaiten päästään eteen päin elämällä samaan tapaan kuin ennenkin.

Sitten on tämä toinen puolue, jonka muodostivat ennen tehdas- ja maatyöläisten edustajat ja nyt nähtävästi "vihreät", joita näyttäisi yhdistävän halu jonkinlaisiin aatteisiin ja antaumukseen. Siinä saattaisi olla mukana ympäristöaatetta ja naisaatetta ja jopa radikaalia hengellisyyttä. Mutta merkittävältä näyttää silti, että tämäkin liike on päässyt poliittiseksi.

Kaliforniassa ei poliittisia puolueita ole. Kunnallisesta elämästä puolueet pyyhittiin 1920-luvulla, progressiivisen aatteen aikana. Puoluepoliittisten tunnusten käyttäminen kaupungin hallinnon vaaleissa on kiellettyä. Tämä ratkaisu oli mahdollisesti yksi gangsterikauden ja mafian uudelleen heräämisen edellytyksistä eli jälleen kerran ihanteellisin tarkoitusperin tehty tyhmyys. Muutoin demokraatteja ja republikaaneja on aika vaikea erottaa mistään muusta kuin siitä, että he vastustavat toisiaan ja vaihtavat virkoja. Kalifornian republikaani on "liberaalimpi" kuin etelän demokraatti.

Luin Berkeleyssä tutkimuksen vastakulttuurista ja sen ympärysilmiöistä, kertomuksen siitä, miten "cool" keksittiin. Kirjassa puhutaan sangen paljon mainonnasta ja markkinoinnista, vaikka se on kulttuurihistoriaa ja kulttuurikritiikkiä. Ja lopussa seisoo kiitos. Ensin on aiheellisesti todettu, että Volkswagenin mainoskampanja oli maailman vaikein ja onnistunein. Amerikkalaisille myytiin Hitlerin toimeen panema henkilöauto, joka oli kaikessa amerikkalaisten perinteiden ja vaistojen vastainen. Ja kuplasta tuli vastakulttuurin lempiauto ja sen mainoskampanjat muuttivat amerikkalaista henkilöautojen tuotantoa pysyvästi eurooppalaiseen suuntaan.

Toinen esimerkki on Coca-Cola, joka oli vielä 60-luvun alussa todellinen pappajuoma. Se muutettiin mainonnalla nuorison, liikkeen, toimeliaisuuden ja ilon tunnuskuvaksi. Ja tämäkin kampanja onnistui jopa niin että nuoriso juopottelee surkuteltavan vähän verrattuna oluenhuuruisiin isiinsä.

Mutta kirjan pointti, maailman kalifornialaisuus, on tämä. Vastakulttuuri oli Madison Avenuen keksintö, suuri mainoskampanja, joka pantiin toimeen täysin tietoisesti ja laskelmoidusti. Vastakulttuuri, jonka oli määrä vastustaa myös kulutusta ja ylellisyyttä, avarsi markkinoita ennen näkemättömästi. Esimerkiksi miehelle oli niihin asti riittänyt univormua muistuttava puku. Niitä oli oltava useita, kaikki saman näköisiä. Vastakulttuurin mainonta siirsi miehet samaan valtakuntaan naisten kanssa pukeutumisessa. Vaatteilla alettiin välittää viestejä ja ennen kuin 1970-luku oli pitkälläkään, miehet käyttivät vaatteisiin moninkertaisen rahamäärän aikaisempaan verrattuna. Ja autoihin. Ja koruihin. Nuoruusvuosien kulutustottumukset jatkuivat nyt pitkälle keski-ikään, ja niin jatkui myös kulutus. Tästä olivat hyvillään mainostajat ja tuottajat. Tämän päivän 50-vuotiaat pitävät yhä kiinni nuorisokulttuurista ja joistakin sen ulkoisista merkeistä.

Jolloin lopputulos on, että vastakulttuuri oli myötäkulttuuri.

 

Muukalaisia omassa maassaan

 

Kalifornia on edelleenkin maailman suurin pakolaisleiri ja sellaisena epäilyksittä maailman hyvinvoivin. Paikallisista tuttavistani, joita on viisikymmentä tai sata, luen ystävikseni noin puolet. Heistä yhteensä yksi Los Angelesissa asuva on Los Angelesissa syntynyt. Hän on norjalais-suomalaista syntyperää. Muutoin Los Angeles on Kansasin ja Iowan ja Minnesotan pääkaupunki.

Tämä koskee nimenomaan Losia. Itärannikolla, Manhattanilla, Uudessa Englannissa, Washingtonissa kalifornialaisuus tuo kansalaisten mieleen San Franciscon. Tai ehkä ihmiset haluavat vain puhua kauniisti, koska Frisco on kaikin puolin miellyttävä, kiinnostava ja normaalin oloinen kaupunki ja Yhdysvaltain sisällä tiettävästi lomakohteista suosituin. Kun käy ilmi, että Kalifornialla tarkoittaakin tällä kertaa Losia, toisissa herää epäily, että asianomainen puhekumppani on hullu tai juoppo tai elokuva-alalla, varsinkin jos hän vielä väittää viihtyvänsä Los Angelesissa. Tai sitten hänellä on oltava muu erittäin hyvä syy siellä viihtymiseen. Erittäin hyväksi syyksi katsotaan raha.

Friscossa olin Berkeleyn entisten opiskelijoiden vuosijuhlassa. Väkeä oli tuhat viisisataa, enimmäkseen smokeissa ja pikkumustissa. Siellä huudettiin ja laulettiin ja taputettiin esiin kunnostautuneita kansalaisia. Joku oli valmistunut vuonna 1932. Toinen oli tullut professoriksi vuonna 1941. Kolmas - vierustoverini pöydässä - muisti kuin eilisen päivän, miten Saksasta alkoi tulla Kaliforniaan juutalaisia tiedemiehiä vuonna 1933, ja kysyi, olenko kuullut lehdestä, jossa hän oli töissä toimittajana. Lehden nimi on The Economist. Sanoin kuulleeni. Kerroin vieläpä lukevani useimmat numerot, koska lehti on luultavasti maailman paras. Hän oli samaa mieltä. Olimme juuri pääsemässä San Franciscon ammattiyhdistysliikkeen murskaamisen historiaan ja seuralaiseni oli osoittanut kyhmyisellä sormellaan asianajajan, jolla oli ollut siinä operaatiossa keskeinen rooli, kun torvisoittokunta rämähti ja nuoret opiskelijat alkoivat nousta korokkeelle todistamaan toinen toisensa jälkeen, ja akateemiset ansiohenkilöt sitten, Puhujista huonoin oli yliopiston rehtori. Toiseksi huonoin oli tyttöjen vesipoolojoukkueen ansioitunut kapteeni. Muutoin taso oli korkea. Yhdysvalloissa arvostetaan suullista ilmaisutaitoa. Suomessa ei opeteta puhujille edes sitä, että kengännauhat pysyvät kiinni silmällä pitämättäkin.

Saapuvilla oli siis vanha sivistyneistö, eikä sen sivistyksessä ollut vikaa. Sen liepeillä asuu vanha raha ja vanha valta. 

Tätä ajatusta on vaikea osoittaa todeksi, mutta se on todistettavissa vääräksi ja siksi järkevän tieteellisen keskustelun ulottuvissa. Nimittäin uusi raha näyttäisi etsiytyvän vanhan rahan lähelle. Koska San Francisco on kunniallinen paikka, jossa on sanomalehtiä ja yliopistoja, sinne on vuosikymmenten kuluessa kasvanut tutkimusta ja liiketoimintaa, jota koko tunnettu maailma kadehtii, etenkin Piilaakso. Piilaaksoa pyritään jäljittelemään eri puolilla maata ja maapalloa. Enimmäkseen on käsitetty, että ainakin kolme asiaa on tarpeen: poliittista valtaa, virtaavaa rahaa, avointa ja päämäärätöntä tutkimusta.

Poliittinen valta on muun muassa pääsyä vallan lähteille. Tietoteollisuudessa koko Internet-hanke alkoi sotilaallisena projektina, jona tarkoitus oli kehittää ydinasein tehdyn iskun kestävä viestintäjärjestelmä. Toimeksianto ei ole niin typerä kuin kuulostaa. Jos ydinisku on kova, ei jää mitä viestittää eikä kenelle. Mutta jos se suoritetaan strategisesti ja täsmäasein, tilanne on toinen. Vastapuolen ohjus- ja torjuntajärjestelmän lamauttaminen lienee keskeinen sotilaallinen kysymys.

Niinpä Internetin edeltäjä Arpanet oli Washingtonin ja yliopistojen yhteinen projekti ja rahat pulitti Pentagon. Internetin kaavio, joka piirrettiin ensimmäisen kerran lautasliinaan, on keksitty Pentagonin rakennuksen kummallisesti pohjakaavasta. Sen idea on yksinkertainen: paikasta toiseen pääsee useita eri reittejä. Niinpä oli suunniteltava viestintäjärjestelmä, jolla ei ole sellaista selkärankaa eikä sellaisia hermokeskuksia, jotka voisi helposti katkaista. Ja luonnollisesti järjestelmän suurin vihollinen on järjestelmä itse. 

Tulos ja keksintö oli distributiivinen verkko, jossa sanomat kulkevat hyvin pieninä paketteina hyvin monia reittejä ja kootaan vastaanottajan koneessa.

Suuri julkisuus tuntee tietojärjestelmien vaaroista lähinnä hakkerit ja vuoden 2000. Kumpikaan ei ole maailmanlopun asia. Vastapuolella on sotilaallisella puolella DOD eli asevoimat järjestelmineen, ja aikamoinen määrä salauksen asiantuntijoita. Jotta maksuliikenne - Suomessa merkittävin osa pankkien toiminnasta - olisi turvassa sotkuilta ja sekaannuksilta, turvallisuuteen ja varmuuteen on investoitava koko lailla paljon. Ja niin on tehty.

Rahaa on riittänyt. Ajoittain sitä on ollut liikkeellä hirvittävät määrät. Sijoitustoimintaa ajatellen keskeinen laki sisältyy vanhaan sanontaan: raha menee rahan luo ja toisaalta, vaikka olisi kuinka rikas, ellei ole rahaa niin ei ole rahaa.

Kolmanneksi: tietotekniikka edellyttää ja kuluttaa erittäin paljon – tietoa. Muinaisuudessa teollisuus sijoitettiin kosken rantaan halvan energian vuoksi. Suomen ensimmäiset paperitehtaat ja sahat käyttivät suoraan vesivoimaa. Imatran valjastaminen sähkön kehittäjäksi 1920-luvulla oli yleisradiotoiminnan kokoinen asia. Asiantuntijat pitivät investointia liiallisina ja laskivat, ettei Imatran tuottamaa energiaa tarvita kokonaisuudessaan koskaan. Toisin kävi.

Viime vuosisadan teollisuuden kolminaisuus oli sähkö, hiili ja kaasu. Vuosisadan vaihteen tienoilla ryhmään liittyi öljy. 

Hiili näkyy maisemassa. Terästehtaat ovat siellä, missä valmistusprosessin edellyttämä hiili on lähellä, kuten Ruhrin alueella ja Keski-Englannissa tai Pittsburghissa tai Clevelandissa. 

Myös tieto näkyy maisemassa. Tietoteollisuus sijaitsee tietokaivosten lähellä. Kaliforniassa näitä kaivoksia ovat yksityinen Stanford ja julkinen Berkeley. Molemmat ovat erittäin hyvin hoidettuja ja etevästi erikoistuneita. Stanford on edelleen monissa asioissa maailman huippu; ennen kaikkea muuta se on maailman kallein yliopisto. Berkeley on paljon suurempi ja henkisesti väljempi, mutta ei tietenkään sekään halpa.

Berkeleystä Stanfordiin ajaa aika ongelmattomasti autolla, mutta ei nopeasti. Johtuneeko amerikkalaisesta raha-ajattelusta vai mistä, mutta seudun mainio maanalainen jää varsin kauas Stanfordista, ja rautatietä käyttäen viimeistään Palo Alton asemalla tulee ongelmia, koska takseja ei juuri ole ja bussien reitit aikatauluineen ovat hiukan vaikeaselkoisia. Yliopiston alue on niin suuri, ettei se rohkaise jalankulkuun ainakaan kravattiherroja.

Vertailu Los Angelesiin tuottaa kiinnostavan tuloksen. Los Angelesin perusteollisuus, kuten ilmailu ja avaruus, öljy ja viihde, oli pyöritettävissä lähinnä insinöörin taidoilla. Niinpä Cal Tech on Los Angelsissa ja on itärannikon MIT:n ohella maailman arvostetuimpia tekniikan alan oppilaitoksia, esimerkiksi opettajien saamilla Nobel-palkinnoilla mitaten.

Yliopistot taas olivat hyvin kauan tavallisia. Suomessa huonosti tunnettu University of Southern California, USC, sijaitsee lähellä Los Angelesin keskikaupunkia. Sitä pidettiin aiheellisesti jalkapalloyliopistona vielä taannoin. Sievemmällä seudulla vuorten kupeessa oleva UCLA puolestaan on sekä pieni että nuori, tämän vuosisadan puolella perustettu ja Helsingin yliopistoa pienempi opiskelijamäärältään.

Nyt tämäkin on muuttunut. USC on monilla tekniikan aloilla maailman huippua ja siellä on filmikouluista kuuluisin. Tuon filmikoulun rooli oli keskeinen, kun elokuvateollisuuden suunta muuttui. George Lucas oli koulun oppilas; Spielberg ei selvinnyt pääsytutkinnosta, mutta liikkui silti koulun vaiheilla. UCLA:n elokuvakoulu oli selvästi "taiteellisempi", eivätkä sen saavutuksen siten olleet yhtä kiistattomia, vaikka sen elokuvan muutosvaiheen oppilaisiin kuuluu muun muassa Coppola. Itärannikolta ei muuten tullutkaan juuri muita kuin Martin Scorzese.

Nyt UCLA:ssa on suuri määrä hurjan osaamisen alueita, esimerkiksi kauppatieteet ja taloustieteet. USC:n oikeustiede on nimenomaan digitaalisen ympäristön asioissa huippuhyvää, vaikka tutkimuksen terävin kärki on edelleen vuorten tuolla puolen San Franciscossa.

Tämä tietointensiivisen teollisuuden ilmiö on näkyvissä nyt eri puolilla maailmaa. Teksasissa on suomalaisillakin elektroniikkayrittäjillä tehtaita ja seudun yliopistot ovat eteviä, mutta uudesta teollisuudesta vain tietokonepelit ovat löytäneet sieltä ainoan oikean kotinsa, luultavasti siksi, että aluetta ei pitkään aikaan pidetty riittävän hienona "oikean tutkimuksen" kannalta.

Washingtonin ympärille on syntynyt poliittisen vallan, rahan vallan ja tiedon vallan yhdistelmiä, kuten kaupungin ja lentokentän välillä oleva Dulles Corridor. Suomessa on Otaniemi. Teknillinen korkeakoulu siirrettiin aikoinaan landelle. Nyt siinä on ympärillä kaikki, mitä syntinen sielu tarvitsee, kuten rahaa ja Nokia ja Mankkaan lukuisat pienet tietoyritykset ja kansainvälisten liikkeiden sivukonttorit.

Vakiintuneessa kulttuurihistoriassa kauppakeskukset määrittyvät liikenneyhteyksien perusteella. Koko maailman napapaikkoja ovat olleet vuorollaan Champagne, Amalfi, Venetsia, Genova, Firenze, Milano, Antwerpen, Amsterdam, Pariisi, Lontoo, New York, Tokio ja Los Angeles. Seuraava ei ole Kuala Lumpur eikä myöskään Helsinki eikä Oulu.

Meille on jäänyt kansainvälisen sosialismin aikakaudesta se perinne, että puhumme rahasta ujostellen tai jätämme sen merkityksen pohtimisen niin sanotuille asiantuntijoille.

Minusta sellainen asenne on epäsiveellinen. Tämän hetken kysymyksistä suurimmat, kuten elinympäristön myrkyttyminen, väestökasvun hillittömyys ja poliittisten järjestelmien rapautuminen, liittyvät kaikki läheisesti rahaan. Mielettömiin mittasuhteisiin paisunut rahalla keinotteleminen on itseään rahataloutta.

Parempi historiankirjoitus – se joka irrottautui kuninkaista ja vuosiluvuista ja valloitussodista ja vannotuista valoista – alkoi tämän vuosisadan alussa ranskaa puhuvissa maissa "taloushistoriana", jonka ensimmäinen nimi oli Henri Pirenne ja hänen suuret oppilaansa Marc Bloch, Lucien Febvre ja Férnand Braudel. Myöhemmin sitä totuttiin kutsuman annalistien koulukunnaksi ja se valloitti täydellisesti ensin Ranskan ja sitten muun maailman historiantutkimuksen Suomea lukuun ottamatta. 

Suomessa on periaatteessa voimassa uljainta 1880-lukua edustava hegeliläis-snellmanilainen linja; Gunnar Suolahden poikkeavaa linjaa näyttäisi jatkaneen selkeästi vain Eino Jutikkala. Meillä on viisi historiaa, jotka eivät ole usein tekemisissä toistensa kanssa ja joita opetetaan osin eri tiedekunnissakin: yleinen historia, Suomen historia, taloushistoria, kulttuurihistoria, poliittinen historia. Rahan historiaa ei ole, mutta pankeista on onneksi muutama hyvä historiikki.

Kaliforniasta ilmestyy parhaillaan hyvin laadittu ja seikkaperäinen Starrin historiateos, joka on siitä huvittava, että kirjoittajan raivokkaista ponnistuksista huolimatta tarina on täynnä epäjatkuvuuksia – yllättäviä siirtymiä ja hyppyjä, asiattoman oloisia vaihdoksia. Sitä ei voi välttää, kun seutu on sellainen, että sitruunalehto kaadetaan ja puiden tilalla kohoavat öljynporaustornit ja sitten kuin sulttaanin suosikkihengen ihmetekona nämä kojeet katoavat ja tilalle rakennetaan elokuvastudio, sen jälkeen pysäköintialue ja sitten hypermarketti.

Kirjoita siinä historiaa kun silmissäsi, käsin kosketeltavana on todellisuus, joka on kuin hullun elokuvaohjaajan ja sairasmielisen leikkaajan yhteistoiminnan tulos.

 

Vuorovesi

 

Berkeleyn - San Franciscon monimutkainen rooli opiskelijaliikehdinnän laboratoriona on tullut matka matkalta hiukan selvemmäksi. Sitä vastoin epäselväksi jää, miksi näitä erikoisia ihmisiä on siunattu myös Piilaaksolla, joka sijaitsee kaupungista etelään, juuri sopivan välimatkan päässä, lähellä mutta tavoittamattomissa.

Pohdin tätä ja päätin jättää sen selvittämisen toiseen kirjaan. Se vaatii molempien yliopistojen historian lukemista. Molemmat on harhaanjohtava sana, koska seudulla on useita yliopistoja, mutta niitä ei ole tapana mainita Berkeleyn ja Stanfordin yhteydessä siitäkään huolimatta että esimerkiksi keskikaupungin tuntumassa oleva katolinen San Francisco University on varsin hyvä.

Joka tapauksessa eräät tärkeät keksinnöt ovat niin tapaturmaisia, ettei niillä ole edes vuosilukua. Itse keksintö tehdään, ehkä patentoidaankin, sitten se vaihtaa omistajaa kerran toisensa jälkeen eikä mitään erikoista tapahdu. Ja yhtäkkiä alkaa räjähtää. Näin kävi puolijohteille, joiden käyttöön tulon jälkeen elektroniikan maailma ei ollut enää koskaan entisensä, ja näin kävi integroiduille mikropiireille, joiden massavalmistus pudotti pohjan vakiintuneelta tietotekniikalta ja aiheutti tämän tilanteen, jossa myös ne ihmiset, jotka väitteensä mukaan eivät hyödy tietotekniikasta, käyttävät sitä koko ajan tietämättään. Mikropiiri löytyy huokeimmistakin ranne- ja herätyskelloista. 

Itse jysähdin miettimään, miten laitteet vaikuttivat omaan elämääni, kun käsitin vuonna 1996, etteivät suomalaiset päiväntapahtumat pysy poissa Kaliforniastakaan. Minulla oli ollut vanhastaan sairaalloinen tapa metsästää vieraissa kaupungeissa Helsingin lehteä. Pariisissa sellaisen löysi eräästä suuresta kioskista, ja monissa muissa kaupungeissa rautatieasemilta. Kotimaan lehden lukeminen vieraassa kaupungissa, tavoittamattomissa koska kännykät eivät vielä olleet käytössä, aiheutti nautinnollisen trigonometrisen tunnelman. Asiat ja ilmiöt näkyivät samanaikaisesti kahdelta suunnalta niin että näiden suuntien välisen kulman pystyi mittaamaan. Uutinen josta kotimaan lehti touhusi kovasti, ei liikuttanut paikallisia asukkaita lainkaan, ja taas paikallinen etusivun hälyuutinen jäi kotimaan lehdessä maininnatta. Siitä tuli tunne, että on todella jossain muualla – matkoilla, sanottiin ennen, ruotsiksi "bortrest", pois matkustanut.

Los Angelesissa en nähnyt Suomen lehtiä, eikä Suomestakaan saa oikeita Amerikan lehtiä, vaan niiden Eurooppaa varten niistettyjä painoksia. Sitä vastoin verkkolehdet ja Yleisradion välittämät uutislähetykset olivat käytettävissä. Jolloin oli tilaisuus perehtyä tämän tai tuon suomalaisnaisen rintoja koskeviin päivänkysymyksiin ja Finlandia-talon julkisivumateriaalia koskevaan keskusteluun. Ikkunan takana lensi kolibri, kaksi kolibria. Kolmen korttelin päässä valtameri söi itseään sentti sentiltä lähemmäs rantajyrkännettä ja pyyhki kuin armoton opettaja rannan hiekalta kaikkien muistot.

Mutta paikan rakentavat muistot ja mielikuvat. Uudesta lähiöstä tulee kaupunki noin kolmenkymmenen vuoden kuluttua rakentamisestaan. Vanha koti lakkaa olemasta paikka vasta kun puut ovat kaatuneet sen ympäriltä. Jotkut roomalaiset itkupillit väittivät maanpakoa kohtaloista raskaimmaksi ja kirjoittivat aiheesta vetisteleviä runoja. Mutta heillä oli tietysti se ajatus, että yksin Rooma on jotain, "kaupunki".  Kaupunki, valtio ja menneisyys olivat sama asia. Pakko lähteä kaupungista oli poistumista maailmasta. 

Vieras paikka, outo kaupunki on nähtävyys, koska siihen ei liity muistoja. Pahoja ovat lomakohteet, joissa liikkui kuin kulisseissa. Muuta ei ehkä olekaan kuin rakennuksia, jotka on viritetty niin yhtä tarkoitusta varten, että sen tarkoituksen tajuten tulee surulliseksi. Hyönteishoukuttimen edessä tuntee itsensä hyönteiseksi, vaikka loukku olisi lasia ja krominkiiltoista metallia (todellisuudessa muovia). Ja kaikki on yhtä aitoa ja raikasta ja edullista kuin prostituoidun rakkaus.

Lievästi magian tai sitten lapsellisuuden puolelle luen ne paikat, joissa on ennen ollut unessa. Tunnet tietäväsi, mitä kulman takana on, vaikka kulma on kummallinen ja ennen näkemätön. Käsität mitä palmut kirjoittavat, vaikka niiden kielen kuuluisi olla sinulle outoa. Tunnet selässäsi kukkien katseen niin että aiot kääntyä ja vastata niiden tuijotukseen hymyllä, vaikka et muista niiden nimiä etkä että teidät olisi esitelty ja käsität kohta, ettet ole edes nähnyt niiden kaltaisia.

Minulle näitä paikkoja on kolme, Santa Monica, Oakland ja muutama kolkka Pariisin viidennessä kaupunginosassa. 

Santa Monica on tällä ruumiinrakenteella paras kuviteltavissa oleva paikka, koska siellä on kaikkea, mitä tarvitsee ja lisäksi sellaista, mitä ei ole edes arvannut tarvita, turhaa koreutta ja turmelusta. Siellä on myös tilaisuus kävellä uudenvuoden päivänä kaksi kilometriä paljain jaloin märkää ja kovaa rantahiekkaa kahlaajalintujen keskellä ja sitten kävellä kaksi kilometriä takaisin, koska maisema on mennessä aina toinen kuin tullessa.

Kävelin Venice Beachin puolta tai Santa Monica Beachiä, molemmissa on sama merkillinen kulttuurisen vuoroveden tunne. Kirjoistani näen, että paikka on ollut noin kymmenen vuoden välein suurkaupungin kaiken huomion keskipiste ja ranta on ollut joka sunnuntai mustanaan ihmisiä. Sitten on menty alamäkeen, muoti on liikkunut muualle ja luultavasti hyvin aito ja alkuperäinen uneliaisuus on laskeutunut seudun ylle.

Tuossa on nyt liian vilkas valtatie, moottoritien jatke, joka on ylitettävä jalankulkusiltaa käyttäen, ja sen varressa, turvallisuutta ja melua ajatellen aivan liian lähellä, on ränsistyneitä rakennuksia. Nuo rakennukset olivat 1930-luvun alussa paikkoja, joista vaiettiin joukolla, koska niissä asuivat elokuvan ja median mogulit, lehtikeisari Hearst ja filmitähdistä kaikkein suurimmat. Siitä on pari sataa metriä Santa Monican kanjoniin, ja silmissä ovat jotenkin heitteillä rakennukset, joissa 1960-luvun maailman johtajat pitivät juominkeja. Marilyn Monroella oli kotoaan Westwoodista lyhyt matka tapaamaan Kennedyä.  Tuossa on bensa-asema, jossa Clint Eastoodin isä oli rasvamikkona pojan ollessa vintiöikäinen. Jyrkänteen reunalla toisella ja kolmannella kadulla ovat sammuneiden tähtien talot, joihin tultiin kuolemaan. Tuossa asui Stan Laurel. Tuossa joi Buster Keaton, milloin ei ollut esiintymässä humalaisille Las Vegasissa samassa yökerhossa, jossa nyrkkeilijä Joe Louis myi kädenpuristuksiaan. 

Los Angelesin raha on eri ainetta kuin muiden setelit. Se rapistuu ja kellastuu varhain syksyllä ja menettää arvonsa. Se ei kestä käsissä. Sen arvo ei ole puoltakaan dollarin normaalista kurssista.

Santa Monica on täynnä varjoja, kummituksia, kaksoisolentoja. Romantiikan kirjallisuudessa syntyi oppi, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on kaksoisolento, ja jos sen kohtaa, kuolee. Kaksoisolento on joko sama eli sinä itse toiseen kertaan, tai juuri se, mitä et ole, sinun komplementtisi, jonka kanssa kohdaten tulet täydeksi, ja kun ihminen täyttyy, se on hänen loppunsa. Henkilöstä riippuen se pamahtaa, vingahtaa tai tussahtaa ja jäljelle jää ylivuotinen peruna, pelkkää ryppyistä kuorta ja myrkyllinen itu.»

»Nyt minulla on se tunne, että sinä vaihdat puheenaihetta.»

»Sitten minä perun puheeni. Sanon vain nopeasti ja tarkoittamatta sinua henkilökohtaisesti, että tämän vastaantulijan tai kaksoisolennon merkittäviä edeltäjiä ovat suojelusenkeli ja piru pullossa. Eikä niissä ole mitään erityisen kristillistä. Antiikin isät tarkoittivat geniuksella sitä henkeä, joka ihmistä puhuttelee. Se oli kaunis tapa, arvioida että olemme henkemme hengelle velkaa ja jumalien armoilla kohtalottarien määräämissä rajoissa. Tympeä teollistunut aikakausi teki "geniuksesta" neron ja korotti ihmisen persoonallisuuden pilviin, jolloin kävi välittömästi selväksi, että pilveä se onkin. Suurta vallankumousta edeltäneen aikakauden kuninkaat, mahtimiehet ja merkkihenkilöt olivat kuvia ja välttämättömiä välittäjiä suhteessa kuolemattomiin siivekkäisiin.

Mutta kun ihminen rupesi taiteilijaksi, siitä seurasi heti rangaistus. Yli sata vuotta inho ja ikävä olivat kaksi vakavaa kansantautia. Baudelaire aloitti sen valituksen, jonka vaatimatonta jälkiloimua joudumme vieläkin seuraamaan kirjallisuudessa ja taiteessa keski-ikäisten kaihoni ja liian varhain ukkoutuneiden höpinänä-»

»Ja sinä olet siitä taudista vapaa?»

»Saa kysyä. – Olen. 

Minä viihdyn Kaliforniassa. Minä en pelkää kaksoisolentoja. Minä arvostan pintapuolisia ihmisiä, jotka osaavat toimia

 

Kalpea ratsastaja

 

Harva voi sanoa, tämä on minun maani, tämä on minun kaupunkini. Los Angelesia ei ole olemassa. Se on The Big Nowhere. Se on epärehellinen ja irstas, oikutteleva ja ilkeä, omaa etuaan ahnehtiva ja itserakas. Siksi pidän siitä. Se on niin inhimillinen.

Lisäksi se muuttuu. Se on tämän hetken yhteiskunnan murrosten, vuosien 1989 ja 1992 muutosten kuva ja tavallaan seismografi. Ystäväni Eric, joka on professorina yliopistolla, sanoi pitävänsä mahdollisena, että kaupungin suuret rotulevottomuudet olisivat viime kädessä johtuneet sosialismin kaatumisesta. Tämä kaupunki oli avaruus- ja sotilasteollisuuden ydin. Molemmat olivat teollisuudenharjoittajille sanomattoman tuottoisia aloja ja kylvivät rahaa ympäristöönsä. Kun ne kokivat äkkipysähdyksen, ensimmäiseksi ja lopullisesti lähtivät kolmannen ja toisen asteen työpaikat eli aputyöt ja vanhanaikaisten ammattimiesten työpaikat.

Lopuille piti keksiä sitten muuta ja hätäpäissä keksittiin tietotekniikka ja informaatioteollisuus. Monien asiantuntijoiden koulutus sopikin siihen.

Yhteiskunnallinen maanjäristys jatkui aikansa ja nyt ollaan toisessa maailmassa, joka noudattaa harvinaisen yksityiskohtaisesti kirjoittajista ilkeimpien hahmottelemaa kuvaa: 20 prosenttia väestöstä ansaitsee 80 prosenttia tuloista. Kohta vain noille 20 prosentille on mielekästä ja tuottavaa työtä. Lopuista huolehtii "tissikratia", äidinmaidon ja seksin outo yhdistelmä, jonka kaksinainen tarkoitus on pitää ihmiset hengissä ja kylläisinä niin kuin ylensyönyt vauva.

Oikea, rahan arvoinen informaatio ja vahvasti väärennetty viihde: Los Angelesin kemiallinen kaava.

Eric ajelutti minua Culver Cityssä, joka on hänen kotikaupunkinsa ja kummallinen paikka. Se voisi sijaita missä tahansa Amerikassa, melkein missä tahansa muualla paitsi Kaliforniassa keskellä Los Angelesia, jossa se on yllättävä, koska se on toimiva, turvallinen pikkukaupunki, jossa lehtorit ja tohtorit asuvat samalla kadulla muurareiden ja asentajien kanssa ja hallinnoivat omaa pientä maailmaansa lippalakki päässä, ruutukuvioinen paita päällä.

Tämä on sitä Amerikkaa, joka vastaa heidän itse itsestään sepittämäänsä kertomusta. Kaupunki on syntynyt yhteisön ponnistuksena. Siellä on ollut teollisuutta. Itse asiassa Metro-Goldwyn-Meyerin studiot ovat juuri siellä, mutta kaupunkilaiset eivät anna sen asian häiritä itseään, koska tämä ei ole mikään Hollywood. MGM on kuin lentokenttä, hyödyllinen paha, toiseen kokonaisuuteen kuuluva laitos.

Ja yhdellä kaupungin kulmalla on vielä toimivia öljynporaustorneja ja kummallisia kumpuja, jotka peittävät näkyvistä hyperkaupungin.

Tänne ei ole kalpea ratsastaja tullut. Sen niminen on yksi Clint Eastwoodin parhaista elokuvista, jossa tulokas – kunnon kaupunkilaisten tuki ja pelastaja tietysti – on pappi ja poliisi ja kalpea ja ratsastaja. Hän panee rosvot kuriin ja tukee turvattomia. Tuossa elokuvassa soivat virheettömästi yhteen tämän läntisen seudun teemat, raja joka hävisi, messianismi ja väkivalta.

 

Kesällä

 

»Entä sitten tämä paikka. Onko tämä Lake Tahoe? Onko tämä tulevaisuuden luonnonpuisto, jota löytämään tarvittaisiin valokuvaavia runoilijoita? Ei kun tämä on Suomen takalistoa, jota arveltiin kerran mehukkaaksi eikä sitä ole enää.

Onko maanosallamme malttia vaurastua? Ehkä ei enää. Paperitehtaat jauhavat tyhjää paperia, jolle kirjoitetaan mustia ajatuksia kuin kirkon penkkejä papin ajatus valkoinen väsyttävä. Valo käy ylhäältä kun on käydäkseen. Oletko koskaan paljastanut suoraan, oletko sinä sielultasi ja koulutukseltasi insinööri vai fyysikko?»

»Itse asiassa ajatus ja työnjako oli se, että kysymyksiä tekisin minä jäädäkseni vastausta vaille.»

»Ei se ole mitenkään välttämätöntä. Kyllä minä tiedän, mikä sinä olet, sinä olet Henkiolento Kauhavalta.»

»Tuo on ikävästi sanottu ja menee myös henkilökohtaisuuksiin.»

»Samalla tavalla kuin on kaksi uskontoa, se jokin köyhä hengellisyys, jota minä, myöhäisessä aikuisiässä, laulan, ja Kauhavan kirkko ja hautausmaa, joiden kanssa en halua olla tekemisissä ja joihin en tahdo joutua, koska siellä on vain sukulaisten ja tuttavien hautoja ja nuotin vierestä virttä ja uskovaisia ja pappeja, jotka ovat niin ikäviä ettei heitä muista edes pelätä.»

»Että olet etääntynyt lapsuuden uskosta, sitäkö sinä valitat?»

»Sitä minä kiitän. Ei minulla ole ollut lapsen uskoa. Kysy keneltä vain kauhavalaiselta, jos he muistavat minut. Parasta mitä minulle on tapahtunut on pohjalaisuudesta lankeaminen, lapsuudesta pääseminen. Enkä ihan tiedä, miksi tunteilevan puheen perinteeseen on otettu mieluisana haavekuvana ”lapsen usko”. Pikemmin sitten lapsen pelko.»

»Kun olet noin kovana, saat luvan selittää.  Ja muista että tuollaiset jutut voidaan ymmärtää hyvin ikävästi väärin. Tai peräti oikein. Niin ettei ole enää Kauhavalle menemistä »

»Kiitos. Tuo oli aito kauhavalainen repliikki. ”Älä kitaja tai tuloo turpahan.” Se että sinulle osoitettiin joka päivä oma riittämättömyytesi oli näiden muistojen maallinen uskonto.»

»Mitä on maallinen uskonto?»

»Taivaallisiin tarkoitettu kokoelma käsityksiä riippuvuudesta ja lopullisuudesta. Jos sana sallitaan, sielun fysiikka havaintoineen, liikelakeineen, suurienergia-alueen ilmiöineen, jakautuminen, luhistuminen, säteily, hiukkaset ja aaltoliike. Siksi minä epäilin sinua fyysikoksi, oikeastaan keksinkertaiseksi fyysikoksi, jolla on valkoisen takin taskussa laskutikku, jolla kaikki asiat selvitetään. Ja keskinkertainen fyysikko on miesten mies. Ei hän aivan vähästä edes ota laskutikkua siannahkaisesta salkustaan. Useimmiten hänelle esitetty kysymys on väärin asetettu tai joutavanpäiväinen tai vielä useammin kysyjä ei ole sen arvoinen että hänelle kannattaisi käydä vastaamaan.

Minulle tämä on erittäin suuri asia, yksi kaikkein suurimmista. Mittakaavavirhe. Luulen että ihmisillä on tilanteita, jotka menevät säädettyjen kaavojen mukaan hiukan niin kuin kesäteatterin ohjaus. Toisin sanoen ihmisillä on kova tarve tehdä tunteistaan puskateatteria. Heillä on tapa tallata ainutlaatuisuutensa – se merkillinen, yksilöllinen piirre, että kun loukkaan itseni, vain minuun sattuu. Kun kuolen, muut jäävät henkiin. Tunnen kerran ihmisolennon, joka on minulle tärkeä, mutta kun tämä kuolee, minä elän ja jatkan etsimistä, kysymistä. Kun itse olen kuollut, mikään ei muutu. Maitokaupassa myydään maitoa. Puut jatkavat puhumista.

Luulen, että vanhassa yhteiskunnassa, kahdesta kivestä hakatussa Suomessa, josta minä olen kotoisin, tunteiden ilmasto oli toinen ja korkean selänteet ja matalan rintamat vaelsivat toisia reittejä. Saatan kenties muista, että joku itki rakeita ja muistan koulukartanon, jossa oli lunta katolla myös kesällä ja uuninpellit huurteessa. Meillä oli juhlamenoja, joissa kullakin oli hänelle säädetty paikkansa ja tehtävänsä. Lapsena oleminen oli ammatti ja aika kova. Lapsi käsitti aikuisuuden asteet ja arvoasemat, tunteiden teatterin. Ihmisten suhteissa asui ontto juhlavuus, tapa täyttää kaikki tyhjät välit perityillä muodoilla ja sisällöillä, liioitella, tähdentää. Nykyisin katsotaan kelloa kääntämällä rannetta kovasti vaivihkaa. Kun ennen oli kutsut tai kerhoilta, kaikki puheet pysähtyivät kellon tullessa seitsemän, radio kytkettiin päälle hyvissä ajoin ja aikamerkki oli toisenlainen kuin nyt. Siellä oikein sanottiin, että radion kello on yhdeksäntoista, jolloin kaikki ajattelivat, että siinäpä vasta radio, ja ruuvasivat taskukellojaan ja rannekellojaan oikeaan aikaan. Ennen sotia sen nimi oli "normaali aika". Sodan jälkeen normaali aika ei ole palannut. Ja miehet kiersivät kellonsa vireeseen maata mennessään aivan kuin olisivat kiertäneet päänsä tarpeettomana irti. Ja vaatteet olivat toista maata, flanellia ja sarkaa tai kerrassaan gabardiinia tai diagonaalia.

Ja sitten tähän ensimmäiseen Suomeen tuli väitetty mutkattomuus, jossa ihminen pysyy näkymättömänä, koska hän on ja hänen tulee olla omaksutun puhtaan uskon mukaan syntynyt tasa-arvoisena ihmisolentona, vaikka hän ei todellisuudessa ole tasa-arvoinen edes itsensä kanssa.

Entinen Suomi oli kaksi kiveä, punainen ja harmaa, kuten se valikoima, josta hautausmaalle sai valita. Ja sen harmaan sävyt ulottuivat aina mustaan asti. Rautatieaseman toisen ylikäytävän lähellä oli hautakiviveistämö, eikä työsuojelua eikä ympäristöhaittoja ollut keksitty. Pöly ja kiviporan viiltävä ääni kuuluivat kaukaa kauas.

Kun jonkun pojan isä oli perintötalon lohkotilan omistaja ja vanhan herastuomarin tyttärenpoika ja hiukan suotavaa enemmän viinaan menevä ja sotansa ilman mainittavaa kunnostautumista selvittänyt reservin alikersantti, ja pojalla oli syksyllä koulun alkaessa sierettyneet sääret ja lähes alituinen varsanjalka nenässä,  kenenkään ei tarvinnut edes kysyä, mikä mies. Hän oli tiedetty, määrätty, suodatettu. Ihminen kuului sukuunsa, jos oli suku. Ellei ollut sukua, ei ollut nimeäkään. Pelkällä etunimellä tai köllinimellä kulkivat hupsut, jotka olivat jokirannan juoppojenkin alapuolella yhteiskunnallisessa arvossa ja asemassa. Joku täti kaupitteli kylillä kahta kananmunaa, luultavasti viikosta toiseen samoja. Hän oli yksinkertaisesti "Kana-Ellu". Tavallisella ihmisellä oli sukunimi ja etunimi, sukunimi edellä. Tai se oli keino ilmaista, tunsiko puhuja henkilön. Vihtori Kosola oli lapualainen kansanjohtaja. Kosolan Vihtori oli mies, jolle sanottiin päivää, jos satuttiin vastakkain. Sama tapa on edelleen käytössä. Vain Taanilan Hannulla on niin tarkka korva, että hän osaa ilvehtiä puhumalla ajasta, jolloin "Kekkosen Urho" oli presidenttinä tässä maassa. En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan liioin Koiviston Maunosta. Iso ja tunnettu käy pelkällä sukunimellä. Isoisäni oli "Nurmi", ja joskus hän vastasi puhelimeen "itte".

(Nimet eivät lakkaa kiinnostamasta; joskus näkee ja kuulee vieläkin unkarilaista käytäntöä, että ihmiset käsittävät virallisimmaksi ilmoittaa nimensä sukunimi edellä ja allekirjoittavat asiakirjat samalla tavalla. Ehkä se on tuota samaa perua. Sukunimi kertoo klaaniyhteyden ja etunimi on joissakin tapauksissa tarpeeton tähdennys, joka kertoo aseman klaanissa.)

Se oli Euroopan keskiaikaa eli alkavaa 1950-lukua Suomessa. Meillä oli ollut sähkövalo pari kymmentä vuotta ja kirkonkylässä kuivatulla turpeella ruokittu keskuslämmityskin ja muutama harva auto ajoi maantietä säikyttelemässä kunnon hevosia, joista niistäkin osa oli sotaveteraaneja. Kaikessa olennaisessa me olimme sääty-yhteiskunta ja kahta kiveä, punaista ja harmaata niin kuin sankarihautojen laatat ja patsas.  Punaisista me kokoomukselaiset ja maalaisliittolaiset tiesimme, että he eivät ole eikä heidän tarvitse olla meille kohteliaita, mutta oli tiettyä arvostusta. Luin naapurin suutarissa Työkansan Sanomia ja keskustelin ja opin ja käsitin toiseen leiriin kuulumisen, joka ei sisältänyt vihanpitoa.

Sitten kaikki muuttui. Ennalta sitä ei tiedetty. Meidät kasvatettiin jumalanpelkoon ja hyviin tapoihin ja kävimme keisarillista kansakoulua, samaa koulua ja samoja huoneita kuin vanhempamme ja näiden sukulaiset, ja vielä keskikoulussa minä käytin enojeni ja tätieni vanhoja oppikirjoja ja ihmettelin, kun opettaja sanoi, että olin meidän suvussa ensimmäinen, joka oli oppinut saksan vahvat verbit. Lisäksi tuo paikkakunta, Kauhava, oli erikoinen ja otollinen, koska siellä oli vieras vaikutus, Ilmasotakoulu, ja ymmärsin että myös isäni oli ollut siellä oppilaana ja opettajana, ja oli itsestään selvää, että vanhemmat kävivät upseerikerholla juhlissa. Ilmasotakoulussa oli erilaisia helsinkiläisiä ja heidän kaltaisiaan, ja näiden lapsia taas puolestaan koulussa.»

»Pääsisitkö pikku hiljaa asiaan. Olet kovin kaukana Kaliforniasta.»

»Heti. Katso minulla on tässä kesken yksi kysymys. Olen lukenut koulumme matrikkelin läpi ja hiukan hämmästellyt, miten sieltä tuli johdonmukaisesti tavallisia kunnon ihmisiä, sairaanhoitajia ja upseereita ja koulun opettajia eikä juuri koskaan ketään, jonka olisi tavannut myöhemmin elämässä tai jonka nimi olisi tullut vastaan. Omana aikanani alkoi jälleen säätykierto, luultavasti samalla tavalla kuin 1880-luvulla ja sitä seuraavalla vuosikymmenellä, kun talollistenpojista alkoi tulla tuomareita itseensä Vaasan hovioikeuteen, Turkuun ei kumminkaan.

Tämän säätykierron ja maailman muuttumisen vertauskuvaksi tuli muuan uutisjuttu kesällä 1999. Siinä oltiin kuvaamassa elokuvaa ja haastateltiin kirjailija Antti Tuuria, joka sanoi jotain, ei mitään tärkeää kuitenkaan, mutta hänen tekstiään siinä filmattiin Kauhavalla europarlamentaarikko Kyösti Virrankosken vanhan kotitalon pihassa, ja sanottiin, että joka ilta mennään katsomaan filmit elokuvateatteri Kolmioon, joka on tosin purku-uhan alla mutta kuitenkin Suomen Hollywoodia.

Se oli elokuvaohjaajan vitsi. En tuntenut häntä. Mutta sitä vastoin Antti Tuurin kanssa olimme kansakoulussa samalla luokalla ja Virrankosken kanssa oppikoulussa. Virrankoski on maalaisliiton nokkamiehiä niin kuin hänen suvussaan on perinteisesti oltu, paikkakunnan valistuksen kärjessä. Nyt paikkakunta on Kauhava ja Bryssel ja Kyösti on Vanhan Suomen virallinen edustaja Suomessa ja Euroopassa. 

En ole ollut näiden poikien kanssa tekemisissä lapsuuden päivien jälkeen, tavannut joskus aivan ohimennen. Mutta Tuuri kirjoitti ja julkaisi joukon Otavan estetiikan mukaisia novelleja ja romaaneja ennen kuin siirtyi kotiseutukirjailijaksi, jolla on kansallinen yleisö. Hän on osa samaa liikettä kuin Heikki Turunen Karjalassa ja sukupolvea vanhempi Kalle Päätalo Pohjoisessa. Ja nyt tuo mennyt maailma, jota juuri Tuuri tuo kohti nykyaikaa, kiinnostaa suomalaisia taiteen ja viihteen kuluttajia ainakin kohtalaisesti.

Tuo elokuvateatteri, jossa he katsovat filmiään ja jossa pidetään juhlallinen ensi-ilta, kun työ on valmis, on minun lapsuuteni keskus. Talon omisti isoisäni ja teatteria hoiti monta kymmentä vuotta äitini ja nyt se on yhden serkun hoidossa. Tunnen sen katsomossa ja konehuoneessa jokaisen ruuviin ja rattaan, tasasuuntaajan ja vastuksen, ja muistan hajut. Ja vaikka olen ollut kokonaan poissa maakunnasta kaikki nämä vuosikymmenet, osaan poimia Tuurin kirjoista ja elokuvista henkilöiden aitoja esikuvia. Amerikka-sarjan keskushenkilöistä yksi oli samalla luokalla ja samassa partiopoikavartiossa kuin Virrankoski ja minä. Tuuri ei asunut pitäjässä oppikouluvuosinaan, ja sen huomaa.

Nyt tekisi mieli sanoa, että me olimme kovasti erinomaista väkeä ja pääsimme näkyviin maailmassa, mutta ei tämä ole asian laita. Kun rupeaa katselemaan ja kartoittamaan, näkee nopeasti, että kouluista ja porukoista on perinteisesti tehty kevytmielisiä johtopäätöksiä. On aivan totta, että Helsingin suurista kouluista löytyvät myöhempien vuosikymmenien merkkihenkilöt ja vaikuttajat, joiden uraa varmasti edisti se, että heillä oli näkymätön verkosto tuttavissaan. Pitää paikkansa, että yllättävilläkin alueilla, kuten Teknillisen Korkeakoulun tietotekniikassa, näyttää olevan opetusviroissa käsittämätön määrä entisiä Suomalaisen Yhteiskoulun oppilaita. 

Varsinaiset pohjoiset reservit muodosti maakuntien klassillisten lyseoiden verkosto, joka tuotti hyvin merkittävän osan siitä suomalaisesta sivistyneistöstä, josta tuli tämän käsittämättömän tasavallan tuki. Sivistysporvariston aate oli Saksassa syntynyt, mutta siellä aivan toisenlaisesta, aivan eri tavalla kaupungeista lähtöisin. 

Suomessa meillä on kolme kolonnaa, jota saamme kiittää ja kirota nykyisestä olostamme ja siitä, että ainoana Itä-Euroopan nousukasvaltiona vältimme sekä kommunismin että fasismin, nimittäin usein mainitut, jossain määrin itsenäiset ja enemmän tai vähemmän maata omistavat talonpojat huonekuntineen, eli alle viisi prosenttia vuosisadan vaihteen maaseudun väestöstä, tannerilainen työväenluokka ja kolmanneksi se kansankoulunopettaja-tohtori-lehtori-sanomalehdentoimittaja-joukko, jonka kiitosta monikaan ei ole muistanut laulaa.

Noista ryhmistä kolmannesta nousivat kommunismi ja fasismi. Se on turhaa puhetta, että Neuvostoliiton sosialismi olisi ollut työtätekevien ja talonpoikien ajatuksia. Lenin oli huono juristi ja Trotski mainio juutalainen intellektuelli. Molotov oli ruhtinassukua. Fasismi ei ollut talonpoikien ja pienyrittäjien aate, vaan alemman keskiluokan kellokkaiden.

Kun en tunne kaupunkeja, laulan sähköisen laulun maaseudusta, kylien viidakosta, joka jäi loppujen lopuksi kirjallisuudelta melkein kuvaamatta. Linna pääsi pariinkymmeneen sukuun, ja se on suuri saavutus, Tolstoin luokkaa. Ihmiset ovat alisteisia sekä suvulle että kohtalolle. Poika menee asevelvolliseksi samaan kasarmiin, jossa hänen isänsä oli punavankina, ja puolustamaan ase kädessä maata, joka oli surmannut hänen viattomat setänsä. Tämä on käsitettävää, koska toisin kuin Balkanilla, täällä syntyi yhdistelmä, keinot elää samassa kasassa ensin evakoiden ja sitten muiden erilaisten ihmisten kanssa. Meillä oli kansakoulu ja armeija, ja näissä kahdessa koko ikäluokka oli lyhyen ajan keskenään tekemisissä niin läheisesti, että jotkut ehtivät oivaltaa jopa arvojen erilaisuuden ja samanlaisuuden.

Kalifornian sosiaalinen tyhjyys on tämän oman Euroopan keskiaikani ja maaseutuni täydellinen vastakohta. Los Angeles on areena tai huvipuisto, jossa ihmiset eivät tunne toisiaan mutta saavat tehdä temppuja ja parhaat palkitaan. Yhteisöä ei näyttäisi olevan olemassa; todellisuudessa se on, mutta hyvin pieninä sirpaleina ja erikoisina kansallisina ryhminä. Culver City oli esimerkki. Valleyssä on vaikka kuinka paikkoja, jotka voisivat olla kenen tahansa esikaupunkeja. Keskikaupungilta etelään ja itään on enklaaveja eli erillisalueita, jotka voisivat olla valtameren saaria. Ne ovat niin vailla yhteyksiä kaikkeen muuhun. On nukkumiskaupunkeja ja asumiskaupunkeja ja huvittelukaupunkeja ja työkaupunkeja, mutta rakenne puuttuu.

Ja silti tämä on tulevan maailman malli, shape of things to come.

 

Professoreita

 

Los Angelesissa tapaan vanhaa taloustieteen professoria. Hän on niin vanha, että hänestä tuli tohtori ennen toista maailmansotaa ja hän palveli eri tavoin ja enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti kymmentä presidenttiä, joista ensimmäinen oli Franklin D. Roosevelt. Hänellä on 1930-luvun talouspolitiikasta sellaisia tarinoita, että niitä kuunnellessa on pidettävä pöydänreunoista kiinni, ettei tuoli lähde lentoon.

Tämä Armen Alchian asuu moottoritien siimeksessä samalla seudulla kuin muutkin oppineet herrat, Westwoodissa. Kun hän vielä opetti UCLAssa, hänellä oli kymmenen minuutin ajomatka työpaikalle. Ron sanoi, kun menimme syömään perhepäivällistä, että vanhaa professoria hiukan jurppii, kun hän ei itse ole saanut taloustieteen Nobelia, vaikka hänen oppilaistaan sen on saanut niin moni. "Chicagon pojat" ovat Alchianin oppilaita, vaikka itse hän on sitä mieltä, että eräät näistä nuorukaisista, etenkin Milton Friedman, innostuivat pikkuisen liikaa.

Chicagon pojat ovat muinaisia UCLA:n opiskelijoita ja UCLA puolestaan oli sangen vahvasti mukana kylmän sodan teollisuudessa ja tieteessä. Alchian oli mukana perustamassa Maailmanpankkia ja Kansainvälistä valuuttajärjestöä ja YK:n San Franciscon kokouksessa hän istui Molotovin vieressä ja kuvaili eloisasti Neuvostoliiton arvoisan edustajan ihonvärin muutoksia presidentin puheen aikana, sanoma kun oli, että välit ovat poikki. Break it up, son. The game's over. 

Kysyn suunnilleen ketä tahansa tieteen huippunimeä, ja vanha professori on tavannut asianomaisen, tuntenut tai tuntenut hyvin. Ajattelen että täytyisi ruveta toimittajaksi. Richard Feynman, joka oli omasta mielestään ja muiden mielestä nero, työskenteli kivenheiton päässä Cal Techissä ja Oppenheimerin alaisena Los Alamosissa atomipommiprojektin yhteydessä. Feynman sai Tellerin hikeentymään täysin, koska pommin aikaan hän oli itse vielä nuorukaisnero, joka ei nähnyt mitään aihetta piilotella toisten heikkouksia. Teller sai hyvityksen junaillessaan vetypommin valmistamisen. 

Kysyn, missä määrin hän tunsi matematiikan ja tietojenkäsittelyn suuria nimiä, ja hän kertoo auliisti, kuinka Princetonin joukko vaelsi itärannikolta sodan aikana ja sodan jälkeen tänne länteen ja miten Morgenstern ja von Neumann ja Wiener rakensivat puhtaasta matematiikasta ja kriisiajan tarpeista teorian, jonka tuloksena oli automaattinen tietojenkäsittely. 

Oppineitten tähtien yhteisö tuntuu olleen eri aikoina eri paikoissa rakenteeltaan ja dramaturgialtaan huomattavan samanlainen. Tarvitaan kova kapellimestari pitämään koossa joukkoa, joka koostuu pelkistä primadonnista. Toinen puoli aikaa tehdään tiedettä ja toinen puoli heitetään puukkoja. Mutta on merkillistä ja mielenkiintoista, ettei johtajan tarvitse olla joukon paras. Riittää että hän on paras johtaja. 

Earl Warrenoli aikoinaan Berkeleyssä lakia lukiessaan vuosikurssinsa huonoimpia, ja kun hän kuitenkin valmistui juristiksi ja sai joidenkin vuosien kuluttua nimityksen Alamedan piirikunnan sheriffin apulaiseksi, Berkeleyn professorit olivat ihmeissään havaittuaan, että olihan siitä Warrenista sittenkin johonkin. Osavaltion korkeimmat juristin virat kokeiltuaan hän kohosi senaattoriksi ja pääsi sitten valitsemaan, ryhtyykö varapresidenttiehdokkaaksi vai korkeimman oikeuden presidentiksi. Hän valitsi jälkimmäisen ja sai jokseenkin ainutlaatuisen joukon.

Perinteisesti korkeissa tuomioistuimissa oli ollut paljon saman tyyppistä väkeä kuin meillä Euroopassa, myös Suomessa, henkisesti kitukasvuisia virkamiesluonteita, joilla ei ollut tarvetta edes peitellä omaa vähäpätöisyyttään, koska se ei tullut koskaan heidän tietoonsa, ja toisaalta eteviä hallintomiehiä, jotka liikkuivat politiikan rajoilla tuomarin kaavussa, kuten Taft ja Brandeis. Ja muutama aito suurtuomari, kuten Oliver Wendelll Holmes ja Benjamin Cardozo. 

Tuomioistuimessa oli kiintiö, vähän niin kuin Suomessa. Fiksuille pari paikkaa, katolisille pari, poliitikkojen suosikeille pari, New Yorkista oleville yksi, Etelävaltioiden edustajalle yksi ja juutalaisille yksi.

Nyt presidentti Eisenhower, joka oli aivan erilainen henkilö kuin julkinen kuvansa, käsitti perustuslakia kaatavan kansalliskokouksen vaarallisuuden ja nimitti korkeimman oikeuden presidentiksi lojaalin kiipijän. Ja se oli erehdys. Warrenin korkein oikeus jatkoi siitä, mihin poliitikkojen rohkeus loppui, ja selvitti joukon äärimmäisiä rotukysymyksiä ja keskeisiä teollisuus- ja energiapoliittisia ongelmia.  Warren oli joukosta ylivoimaisesti yksinkertaisin ja juristina heikoin. Siitä huolimatta tai siksi hän sai aikaan suuria. Eräs Reaganin nimittämä korkea tuomari sanoi minulle, että Warrenin korkein oikeus oli porukka, joka luuli kulloisiakin päähänpistojaan Yhdysvaltain perustuslaiksi, ja siten kansallinen häpeä. Minulla on epäily, että hän liioitteli.

Siirrymme toiseen pöytään juomaan kahvia ja kysyn, oliko 1950-luvun alun niin sanottujen poliittisten noitavainojen tarkoituksena panna kuriin myös tiedemiehet, jolloin vanha professori jättää vastaamatta. 

Jään jatkuvasti vaille vastausta ja viisautta kahdessa asiassa, nimittäin aina kun puheeksi tulevat sotasalaisuudet tai seksi. Ehkä ne ovat jollain tavalla sama asia tai saman asian kaksi puolta? Autossa tulomatkalla Malibusta sanoin Ronille, että jos presidentti Clinton olisi hyväksi onneksi ollut homo, hänen seksiseikkailuistaan olisi vaiettu. Ron ei pitänyt ajatusta oikeana eikä vitsiä hyvänä. Hän on Alchianin oppilas, alkujaan köyhä poika, joka oli sen verran lahjakas, että joutui valitsemaan joko tennisammattilaisen ja taloustieteilijän uran ja päätyi jälkimmäiseen. Alakerran seinällä kylpyhuoneen ja toisen makuuhuoneen välissä on valokuva, jossa poseeraavat nelinpelin jälkeen Ron, Pancho Gonzales ja huomattavan kaunis naishenkilö, joka oli kuulemma Miss Universum, ja neljäs nainen, jonka asema valokuvassa ei ollut helppo. 

Isäntäni on nähnyt Yhdysvaltain tieteen nousun. Totuus on, että 1930-luvulla siinä ei ollut kauhea paljon kehumista. Heillä oli oivallista insinöörintaitoa, mutta akateemiset urat olivat enemmän tai vähemmän luuduksissa. Vuonna 1935 MIT:ssä oli jatko-opintoja harjoittamassa kymmenen fyysikkoa. Saksa johti luonnontieteissä Amerikkaa suunnilleen suhteessa 10:1. Osittain juutalaisten tuoma verensiirto ja lisä, osittain liittovaltion raivokas investointitoiminta käänsivät tilanteen muutamassa vuodessa, ja lisäksi Euroopasta haravoitiin todella suuri määrä tiedemiehiä. Ja brittien osuus oli sekin hyvin keskeinen.

Amerikkalaisilla on outo tapa tehdä mainoskampanja joistakin nimistä ja jättää kaikki muut unohduksiin. Ensin heillä oli Edison, kekseliäs, kärsivällinen ja luonnevikainen insinööri. Sitten rummutuksen kohteeksi otettiin aiheellisesti Einstein, mutta Yhdysvaltain aikoina hän oli jo tehnyt merkittävimmät palvelunsa tieteelle. Luonnontieteilijät ja matemaatikot ovat usein tuotteliaimmillaan hyvin nuorina.

Einsteinin jälkeen seuraava tiedemies, jonka nimestä tuli puheenparsi kaduilla ja kaljapaikoissa, oli yllättävä, Werner von Braun, V-1 ja V-2-rakettien isä, joka puuhasi Peenemündesäa tuhoa ja hävitystä englannille.

Se on mielenkiintoinen piirre, koska maassa ei muuten tunnusteta kovinkaan laajasti akateemisuuden arvoa. Istuimme kerran Ronin kanssa puhumassa jotain ja asunnossa hääräsi sähkömies, joka kysyi meiltä, mitä me teimme elääksemme. Sanoimme olevamme professoreita. Sähkömies mietti hetken ja esitti käsityksenään, että siinä ei varmaan ollut mitään häpeämistä. Tulee kai niinkin toimeen. Suhteellisen nuoretkin saksalaiset taas kertovat, että heidän maassaan opiskelijalle lankeaa harvoin sellainen kunnia, että saisi suorastaan tavata professorin henkilökohtaisesti.

Mutta samalla tavoin kuin tuomareita professoreita on monta lajia. Jotkut vain opettavat eikä siinä taida olla kovin suurta eroa oppilaitoksen asteeseen nähden.  Tutkimusprofessorit puolestaan saattavat nauttia kuuluisuutta ja arvonantoa. Heitä ei ole likikään kaikissa yliopistoissa. Normaali yliopisto on arvosana- ja tutkintotehdas. Tutkimuksistaan kuuluisaksi tulleella professorilla on nimeä ja vetovoimaa, ja joku tulee joskus ulkomailta asti hänen oppiinsa ja maksaa itsensä kipeäksi ja lopputulos on, että professori itse on jossain kateissa ja opetuksesta vastaavat assistentit.

Sitten on hallintoprofessoreita. Jotkut ovat dekaaneja, jotkut eivät. Princetonissa pidettiin kiinni niin sanotuista perinteistä, jotka oli enimmäkseen keksitty itse ja osaksi kopioitu Englannista. Dekaani tarjosi teetä - ei siis kahvia - kerran viikossa iltapäivällä. Muuan sota-aikana mukana ollut nuori tutkija oli kuin ihmeen kautta selviytynyt ulos Dachausta ja siis näin kauas. Hän kertoi amerikkalaisille tovereilleen olleensa siis keskitysleirissä ja nähneensä sitä ennen lähietäisyydeltä sekä Himmlerin että Hitlerin, mutta "kyllä dekaanin rouva on pelottavampi".

 

Tappajia

 

»Kaupungin professoripiireissä tapasin vanhan taistelulentäjän, jonka kanssa muistelimme toisen maailmansodan pelottavia päiviä. Hän oli lentänyt Thunderboltilla, josta halusin saada lähempiä tietoja ja sain. Hän oli toiminut Lentävän linnoituksen pilottina. Hän oli jopa kuljettanut Saksasta Yhdysvaltoihin koko joukon antautuneelta viholliselta vallattuja kulkuneuvoja niin että meillä oli mahdollisuus puhua muun muassa G-sarjan moottorilla varustettujen Messerschimittien muljahdustaipumuksesta. Hän pahoitteli kovasti, ettei ollut päässyt kokeilemaan Jak-viitosta, vaikka hänellä oli ollut tilaisuus tutkia Neuvostoliiton eräitä taistelukoneita maassa, ja hän oli kanssani samaa mieltä siitä, että yhdessä Spitfiren kanssa ne edustivat lentokoneen suunnittelun huippua, Ongelmana kun ei ole luoda ominaisuuksia, vaan tasapuolinen kokonaisuus, lentokone jolla pysyy hengissä mutta vastaantulijat eivät pysy.

Hänen vanha kaverinsa, joka oli niin ikään professorimiehiä, oli työskennellyt lihanleikauspuolella. Hän oli palvellut merivoimissa ja ollut tykeillä sekä Korallimeren että Midwayn taisteluissa.

Puhuessamme organisaatiotieteen ja johtamistaidon teoreettisista kysymyksistä keskustelu siirtyi omien upseerien murhaamiseen. Taistelulaivoilla kiinteiden konetuliaseiden ampumasektorit eivät yleensä salli "vahinkoja", mutta kolmas professori sanoi, että hänellä oli kyllä taistelutilanteessa yksi, kaksi tai kolme tuliasetta koko ajan esillä ja keskeinen tehtävä oli potkia riekaleita ja miehen kappaleita syrjään tai laidan yli, jotta toistaiseksi hengissä pysyneille olisi kohtuullinen tila toimia. 

Hänen mukaansa Toisen maailmansodan aikana vallattaessa saaria japanilaisilta, etenkin Okinawaa, merijalkaväessä pidettiin itsestään selvänä, että koulutusaliupseereita ei voinut käyttää taistelutehtäviin ainakaan sellaisten miesten kanssa, joita he olivat itse harjoittaneet. Ilmeinen uhka oli, että tällainen vääpeli olisi hyvinkin pian kävellyt ilman takaraivoa. 

Mieleeni nousi kuin unesta elokuva, jota luultavasti ei ole olemassa. Siinä on kysymys tavallisista jalkaväen miehistä, ja yksi vaistoaa kiväärinpiipun sojottavan kohti sivusta, naapuripoterosta. Siitä seuraa tulitaistelu, jossa "omat" tappavat toisiaan, lopuksi pistimillä ja puukoilla, koska esimerkki on jo saatu tulikosketuksesta viholliseen. Upseeri ammutaan ensimmäisenä.

Kerroin tuttavilleni – tämäkin keskustelu tapahtui kahvilassa Länsi-Hollywoodissa ja minulla oli kaksi kassillista kirjoja tuolin jalan vieressä – että Suomen armeijassa asiasta on vaiettu yksimielisesti. Luonnostelin ylimalkaisesti Pärmin joukon, joka koostui rangaistusvangeista ja poliittisesti "epäluotettavista" miehistä ja joka osoittautui vihollista vastaan tehottomaksi ja omille vaaralliseksi. 

Toverini olivat samaa mieltä. Murhamiehistä ei ole jalkaväkitaistelijoiksi. Joitakin poikkeuksia kyllä on. Laajasti arvostetulla 1950-luvulla Los Angeles oli Yhdysvaltain ylivoimaisesti korruptoitunein kaupunki, ja korruption kärjessä oli poliisilaitos, aivan kuten John Ellroy antaa ymmärtää puolidokumentaarisissa rikosromaaneissaan (L.A. Confidential). Kun julkisessa virassa toimivat rikolliset käyttivät tekomiehiä, joiden toimintatarmo ei jättänyt minkäänlaista toivomisen varaa, jotkut näistä olivat miehiä, jotka olivat käsittäneet jossain Saipanin tai vaikka Iwo Jiman hiekoilla, että tappaminen on hauskaa. Oivallukseen liittyi suuri ruumiin koko ja pienet aivot, joiden ansiosta omaatuntoa ei ollut ollenkaan. Kun he olivat huomanneet, miten hauskasti japanilainen naksahtaa, kun sitä puristaa, he eivät malttaneet lopettaa harrastustaan myöskään sodan jälkeen, ja siten heistä tuli Etelä-Kaliforniassa vallitsevan yhteiskunnan "hyödyllisiä" kansalaisia.

Kertakaikkinen kauheus ei ole päässyt paljon sotakirjoihin. Yhdysvalloissa Joseph Heller, jonka "Me sotasankarit" (Catch 22) on klassikko, Euroopassa Curzio Malaparten "Kaputt", Suomessa Meren "Manillaköysi", sitten joukko pienempiä mainintoja. En muista lukeneeni mistään kirjasta mainintaa talvisodan Summan korsuista, johon kerättiin sikäli kuin kerittiin jalkoja, käsiä, päitä ja muita irralliseksi käyneitä ruumiinosia. Itse asian olen kuullut mukana ja paikalla olleelta yhteydessä, joka ei anna aihetta epäilyyn. 

Sotamuistelmat kirjoitetaan Poikien seikkailukirjaston kaavan mukaan, eikä niissä tahdo olla kuvauksia eikä kuvia tilanteista, jotka tapahtuivat todella.»

»Kärsivällisellä kuuntelijalla on kai oikeus kysyä jälleen kerran, liittyykö tämä tajunnanvirta millään tavalla mihinkään, mitä aikaisemmin on ilmennyt tai mikä tulee jäljempänä puheeksi?»

»Kalifornia, Kalifornia. Se on se paikka, jossa unista kehrätään. Se on paikka, jossa ei ole ollut koskaan sotaa, sitä enemmän väkivaltaa. Sotasatama kyllä, sotakauppaa, sotatyötä, sotahyötyä, sotavoittoja, lentokonetehtaita, pommin suunnittelijoita, ennennäkemättömien tappokeinojen kehittäjiä, kyllä. Sotaa ei. Ei edes sisällissotaa; kun idässä keksittiin moderni murhatekniikka, Kaliforniassa ei esiintynyt edes hajanaista laukaustenvaihtoa, koska sen ajan rintama ei ylittänyt Kalliovuoria.

Niinpä täältä käsin on kerrottu olemattomalla asiantuntemuksella, mitä sota on. Lewis Milestonin "Länsirintamalta ei mitään uutta" oli hiukan yllättävä 1930-luvun elokuva, koska sen kerronnalla oli yhtymäkohtia todellisuuteen. Lisäksi siitä tuli suosittu ja sensuuri kielsi sen Puolassa saksalaismielisenä ja Saksassa saksalaisvastaisena. Yhdysvalloissa se yritettiin kieltää armeijan vastaisena, mikä oli varmaan oikea havainto. Kubrickin "Kunnian polut" sivuaa samoja asioita. Se kiellettiin muutamaksi vuodeksi Ranskassa, koska sen tapahtumat ovat totta. 

Olen käynyt niiden tapahtumien paikoilla. Olen lukenut niistä jokseenkin laajasti, tutkinut lähteitä ja kulkenut kalmistoissa. Olen kuullut miesten ääniä sodan surusta.

Kaubrickin filmi on liian lempeä ja sovitteleva. Hän ei ollut siinä määrin ajattelija, että olisi tajunnut todelliset vihollisuudet. Sodassa, totta, olivat vastakkain marsalkat ja kenraalit ja everstit ja muut ja miehet. Ja sotilassääty otti vallan teollisuudelta ja rahamiehiltä, joille valta oli siirtynyt 1800-luvun merkillisen rauhallisina vuosina (ottamatta lukuun Preussin - Ranskan sotaa, joka jäi raskaaksi välikohtaukseksi).

Englannissa meni monta vuotta ennen kuin ammattilaiset, poliitikot kuten Lloyd George, saivat jonkinlaisen otteen asioista. Ja silloin sota oli niin pitkällä ja niin syvällä, ettei sille oikeastaan voinut tehdä paljon. Ranskalainen yhteiskunta oli haaveillut sodasta ja tilannut sen ja kun se sai sen, se oli onnellinen ja lähetti parhaat miehensä kilvan kentälle punaisissa housuissaan ja hullunkurisissa päähineissään. Kaikki kuolivat.

Yhdysvallat liittyi sotaan vasta myöhään, kun käsitys varmasta liiketoimesta voitti. Ja se liikevoitto oli suuri.

Sotaa kävivät eri maiden herrat omia alhaisiaan vastaan. Alhaiset eivät taaskaan ymmärtäneet, miksi heitä nyt taas tapetaan, ja osoittelivat olemattomilla kivääreillään näkymätöntä vihollista käsittämättä näkyvää. 

Nämä alhaiset olivat todellakin työläisiä, talonpoikia, osattomia, oikeudettomia. Jaroslav Hašek, itse kommunisti ja punainen komissaari, näki tämän. Sotamies Šveikillä ei ollut asiasta mitään epäilyä. Vihollinen ei ollut vihollinen, vaan omat esimiehet. Ne melkein miljoona italialaista, jotka juoksivat Alpeilta Caporettosta pakoon ja joiden mielentilaa ja kohtaloa nuori Hemingway kuvasi luultavasti aivan oikein romaaneissaan, olivat käsittäneet tämän. Jäähyväiset aseille.

Remarquen romaanin "Länsirintamalta ei mitään uutta" keskeinen sanoma on sama: niin sanottu nimetön koneisto, joka murskaa nuorukaiset, ei itse asiassa ole ollenkaan nimetön. Se on vallitseva, kauan vallinnut väkivaltayhteiskunta, jonka toimintamalleihin kuuluu voutiluokan ylläpitäminen. Aina on tilaa vielä yhdelle nousukkaalle, joka on hullun uskollinen ja järjettömän raaka. Kuten korpraali Hitler, ensimmäisen maailmansodan suoriutuja. Tai lentäjä Göring, sama sota, sama sotavoima. 

Kyllä Suomessakin talvisota jatkoi muutosta, jonka Kemi-yhtiö oli aloittanut, ja kenraalikunnassa esiintyvät sukunimet, jotka ovat aivan keskeisiä esimerkiksi yliopiston ja kirkon historiassa (Lagus). Mutta toinen maailmansota oli enemmän kansakuntien sota. Siitä huolimatta jatkosodan päättymisen jälkeen Suomessa yli neljännes äänioikeutetuista äänesti vallinnutta yhteiskuntajärjestystä vastaan, mikä silloin merkitsi SKDL-nimistä puoluetta. Siitä huolimatta tunnelma oli Helsingin hämärillä kaduilla sumuisena ja kylmänä ja monen pulan ja pelon koettelemana joulunaluksena 1944 se, että univormua käyttävä upseeri saattoi piankin tulla piestyksi. 

Neuvostoliitto teki sitten jälleen uuden tahattoman palvelun tälle maalle ryhtymällä niin tehokkaaseen poliittiseen puristukseen, että täällä oli aivan pakko tehdä merkittäviä myönnytyksiä, ja suomalaisen yhteiskunnan rakentuminen jatkui konservatiivisesti konservatiivi Paasikiven ja agraari ja populisti Kekkosen johdolla. Suuri muutos tapahtui oikeastaan vasta 1980-luvulla, Mauno Koiviston aikana. Esivalta katosi, ja nyt sitä ei ole. Samalla katosi politiikka. Lajitoverini tuomioistuimissa ihmettelevät edelleen, mitä oikein tapahtui. Auktoriteetti meni. Jouti mennäkin.

Näitä asioita metsästääkseni joudun menemään kerran toisensa jälkeen Kalifornian unelmatehtaille miettimään, mitä maailmassa ei kerrota, mitä kaikkea en tiedä. Suomi on niin pieni että se on äkkiä käsitetty. Meillä oli Topeliuksen versio ja ykskaks Linnan versio ja kansalaiset uskovat todeksi sen, mikä heistä kerrotaan, ja alkavat käyttäytyä odotusten mukaisesti muuttumalla muotokuvansa näköisiksi.

En minä pääse koskaan valitsemaan valheen ja totuuden välillä enkä äänestämään oikeutta vääryyden vahingoksi. Aina minä valitsen valheista milloin en sepitä niitä itse. Viime kädessä tuomarin ja kirjailijan työ on samaa ja tuntuu samalta. Luodaan sanoista todellisuus, jolle ei oikeastaan ole vastinetta. Se on keinotekoinen, ihmistyötä.

Meillä oli jopa kertomukseton aika, kirjallisuuden ja taiteen modernismi, joka oli keskeisesti auktoriteettien vastainen ja sodanjälkeinen liike, mutta se – Rintalan ja Salaman aikakausi – karahti niin kuin reki hiekalle käsittämättömien väestömuutosten kutsumaan opiskelijaliikehdintään ja sukupolvenvaihdokseen, joka teki kirjallisuudesta ja taiteesta lopun hyvin pitkäksi aikaa. Kuinka ollakaan, samaan aikaan ja samasta syystä loppui Hollywoodin studioaikakausi ja yksien kirjojen kulttuuri Yhdysvalloissa, jolla tarkoitan tässä Kaliforniaa.

Kansakunnat alkoivat suistua tähän nykyiseen tilaan, joka on jakomielitauti. Tai en tiedä, voi olla, että tämä on terveempi tila kuin se muinainen monoliitti, kaksi kiveä, punainen kivi harmaan päällä.

Ja Amerikkalaisten Vietnam-elokuvat murentuvat jotenkin siihen, etteivät ne ole riittävän väkivaltaisia eivätkä erityisen sodanvastaisia, vaan Amerikan vastaisia, mikä on helppoa. Hyvät ja pahat -kuvio on tallella ja pahat ovat nyt "omia". Poliittisen historian pikakurssi kertoo, että esimerkiksi Pariisissa koulutettu Kamputsean Pol Pot ei ollut merkittävä humanisti. Vuoristojen ja hedelmättömien savannien erilaiset sissit eivät vaikuta vapauttajilta eivätkä vapautuneilta. Maailma kulkee omaa kulkuaan eikä mikään ole niin kuin ennen. Ihmisiä on liikaa ja yli puolet maapallon asukkaista ei elä maanviljelystä eikä tuota ravintoa. 

Nähdään kalpea ratsastaja ja rutto, nälkä ja sota.

On aivan selvä, että unelmien tuotantojärjestelmä tai Hollywood-kulttuuri poksahti kuin Tshernobyl, koska nämä kudelmat oli rakennettu valkoihoisen keskilännen vaatimattomien hyveiden ja maltillisten odotusten varaan. Darryl F. Zanuck, varsinainen pätkä miehekseen, oli vuosisadan suurmiehiä, puolen maan, neljänneksen maapallon unenkuvittaja, ja hän oli Keski-Lännestä.

Sitten tapahtui odottamattomia asioita, Zanuckin jälkeen. Huumeet, seksi ja väkivalta pelastivat Hollywoodin. Väkivalta oli vanhastaan, ainakin 1930-luvulta, otettu kielletyn seksin merkkijärjestelmäksi, jota käyttäen saatiin liikkeelle ne asiat ja tunteet, joita ei virallisesti saanut olla olemassa. Mahdollisesti jokin "Taksikuski" oli uuden ajan elokuva. Mutta toisaalta "Kummisetä" ja monet muut mestariteokset rakentavat sitä muistojen unelmalähiötä, jota ei ole koskaan ollut olemassa, täyttävät taiteen ja viihteen tehtävää luomalla ihmisille muistoja, joita heillä ei tosiasiassa ole.»

 

 

 

Suuruusluokka

 

Mittakaava ja mittakaavavirhe ovat ne vaikeimmat asiat. Kuten sosialismi. Erinomainen aate, mutta jokin vika siinä oli, kun se ei ottanut toimiakseen. 

Vanha professori Alchian sanoo taloustieteen oppikirjassaan, että yritys on sosialistinen yksikkö. Esimerkiksi osakeyhtiössä toteutuvat kaikki sosialismin tunnusmerkit. Tuotannontekijät eli työ, maa ja pääoma on kollektivoitu yhteiseksi hyväksi. Työnjako on toteutettu syvälle, yhtiö pitää periaatteessa huolen omistaan maksamalla eläkettä, lomakorvausta, sairasajan palkkaa. Jotkut hyvät yhtiöt ovat järjestäneet lasten päivähoitoakin. Jos omistajat ovat pörssin varassa ja heitä on siis tarpeeksi paljon ja osakkeet vaihtavat omistajaa nopeasti, omistajaa ei oikeastaan ole. Omistajat on kasvoton taho, jolle maksetaan vero osingon nimellä. Monissa tilanteissa on miettimisen arvoista, kumpi raha on halvempaa, osakkailta eli yhtiöstä otettu ja osinkona tilitetty, vai markkinoilta lainattu. Molemmat on maksettava takaisin lisien kanssa, mutta kasvunsa yhtiö voi pitää itse, sijoittaa sen itseensä ja omiinsa eli työntekijöihin.

Sosialismin isät arvioivat, että vallankumous alkaa pensaikkopalon tavoin Englannista tai sitten Saksasta, jossa luokkaristiriidat kärjistyvät tehdastyön ympärille, ja siitä kumousliike kantaa ympäri koko tunnetun maailman.

Näin ei sitten käynyt.

Sen jälkeen Trotski keksi jatkuvan vallankumouksen ja Stalin vallankumouksen yhdessä maassa. Kumpikaan ajatus ei osoittautunut erikoisen onnistuneeksi.

Sosialismin suuri teoria ei onnistunut käsittämään sosialistisia blokkeja. Kun käytännössä oli sosialismiin nimeen vannovia valtioita, niiden kesken vallitsi sama riistäjän ja riistetyn suhde, jonka Lenin oli kironnut imperialismina. Tästä tuskin ollaan nyt kovin eri mieltä Unkarissa tai Puolassa tai edes Ukrainassa.

Tämän hetken ongelma on niveltää toisiinsa "sosialistiset" yksiköt eli yritykset ja yhteiskunnat. Vaikeuksia on ilmennyt.

Amerikkalainen järjestelmä on huono eikä se varmaankaan ole kopioitavissa, koska se kuitenkin perustui rajattoman hyväksikäytön aatteelle. Sellaista mahdollisuutta ei tule toista. Amerikkalainen järjestelmä on tasa-arvoa hylkivä ja julma. Oma takaeurooppalainen taloutemme ja pikkukulttuurimme kaikkine nurinkurisuuksineen on meille parempi.

Kalifornia voisi irrottautua Yhdysvalloista, jolloin siitä tulisi itsenäisenä maailman viidenneksi tai kuudenneksi rikkain maa. Sitten nähtäisiin uusi ihme, suvereeni valtio, jonka kansalaisina ovat pörssiyhtiöt. Ehkä ne ajavat takaa tätä, virtuaalitodellisuutta. Aina ne ovat ajaneet takaa kangastuksia. Siihen tarkoitukseen niillä on aavikotkin uhkaavine kaktuksineen.

Los Angelesin keskusta on sekä kammottava että aika tyhjä. Siellä ei valitettavasti ole kummituksia. Pilvenpiirtäjiä ei käytetä niinkään asumistarkoitukseen kuin Monopolia muistuttavan pelin nappuloina. Niitä myydään. Niitä käytetään vakuuksina. Jos niistä kertyy myös vuokratuloa, se on hiukan toisarvoista. 

Sosialismin aate on mennyttä, koska työ, maa ja pääoma eivät ole enää sitä mitä ennen. Pilvenpiirtäjän alla olevan tontin pitäisi olla "maata" ja siis tuotannontekijä. Mutta kun se ei ole.  Sekä Aasian että Amerikan finanssivaikeudet johtuvat muiden syiden ohella siitä, että kiinteistöjen hinnat ovat kuvitteellisia. Kuka uskoo Japanin pankkien taseita, kun tietää, että omaisuuden puolella on loputon määrä Osakan ja Tokion tontteja, joilla ei ole muuta arvoa kuin se, minkä joku niistä suostuu maksamaan myyntihetkellä.»

»Anna jo olla, poika. Leikki on ohi.»

»Ei se ole. Olen täyttänyt kirjailijan tehtävän, Kirjailijan tehtävä on sama kuin itämaisen sadunkertojan. Hänen on pidettävä kuulijan mielenkiintoa yllä tarinoimalla, sillä muuten tippuu turpaan. Eikä saa syötävää. Paholainen, minä tiedän, että olet enkeli, ja se on sanottu usein, että kaikki enkelit ovat julmia.

Tämä kertomus on pohjaltaan epäsiveellinen. Taistelu enkelin kanssa muistuttaa erehdyttävästi homoseksuaalista viettelyä. Mutta minä manaat sinut, paholaisenkeli sanomalla, että sinun nimesi on Siipimies. Maailma on kuin persikka. Siinä on kaksi puolta ja vako keskellä, ja koko kysymys on, tahtooko sitä vai ei, ja se taas on omassa vallassa.

Maailma on halki. Elämän makeuden alla on karvaus. Puun toinen nimi on tuhka ja silmissämme tämän päivän vesi on huomispäivän sumua.

Et vastaa? Itse asiassa minä en näe sinua nyt. Itse asiassa sinä et ole enää näkyvissä. Itse asiassa tämä persialaiskertomus päättyy kohta. Persialaiset keksivät kahdet enkelit, langenneet ja valkoiset, ja kahden vallan uskonnot.

Minä palaan kotiin nyt. Meitä on ollut tässä samassa metsässä asemassa puolen tusinaa perhettä melkein kolmekymmentä vuotta. Talot ovat muuttuneet yhä enemmän kalifornialaisen näköisiksi eli toissilmin rakennetuiksi. Los Angelesin julkisivujen takana kaikki on rempallaan, eivätkä ihmiset pidä sitä pahana eivätkä myöskään arvioi tarpeelliseksi kiinnittää kaikkia rahojaan asunnon korkeaan kiiltoon. Talot menevät samaa tietä kuin ihmiset, elävät aikansa ja kuolevat pois. Ne eivät tunne eurooppalaista ajatusta, että kirkko tai kivitalo on kuin osa peruskalliota, ikuinen, kaikissa tapauksessa ihmistä ja hänen sukuaan kestävämpi.

Yhteisömme asiat eivät ole kunnossa. Täällä on erimielisyyttä käytännön asioista. Asiat eivät järjestykään enää puhumalla, kuten ne järjestyivät ennen. Mieti mitä on tapahtunut. Menneitten vuosikymmenien radikaalit ovat vanhentuneet eikä vanha varsi jousta niin kuin nuori. 

Pitäisi aikuistua, mutta meitä 1940-luvulla syntyneitä on sanottu Peter Panin sukupolveksi. Me olemme poikia ja tyttöjä, joista ei tullut aikuisia. Saimme pitää leikkimme, olemme talosilla, ja sitä on kestänyt vuosikymmeniä. Olemme käännelleet lähihistoriaa mieleiseemme muotoon, mutta ei se ole siitä toiseksi tullut. Jotkut meistä olivat sitä mieltä, että valtioista paras ja maista ihanin on Neuvostoliitto ja hyvä kakkonen on Saksan Demokraattinen Tasavalta. Ihmiskunnan vitsaus on Yhdysvallat, joka kannattaa Persian shaahia ja Kreikan taantumusta ja Espanjan fasistisia kenraaleja ja…

Ei maailma noudattanut meidän käsikirjoitustamme. Ei se noudattanut edellisenkään sukupolven. 

Pysyväistä täällä en sijaa saa. Kalifornian katinkulta on ollut ja on jatkossa myöhäisten vuosieni suuri spektaakkeli ja alinomainen mielihaude. Olen kiitollinen siitä, että outo onni heitti minut tähän lootuksensyöjien maahan, jossa on vaarassa unohtaa oman maansa ja ihmiset, joiden kanssa on vanha läheisyys.

Näenkö oikein vai onko keskustelukumppanini paholaisenkeli nyt poistunut kahvilan pöydästä? On se. Ei kuulu vastausta. 

Ahdistetun sydämen huokaus, joka alkaa siitä mihin edellinen kirja loppui, loppuu siihen, mistä seuraava kirja alkaa.

Viimeksi kirjoitin kirjan vaimostani, jonka menetin kuoleman kautta. Nyt siirryin vaatimattomampaan aiheeseen ja kirjoitin itsestäni, jonka menetin.

Ihmisten maailmassa on asioita, jotka tuovat mieleen tiedemiesten tarjoilemat kielikuvat. Kun kaksi, joilla on vastakkaiset varaukset, kuten pahaenkeli ja pahaihminen, käyvät käsikähmää, lopputuloksena on hyvin pieni ääni ja vain hetken näkyvä tuprahdus. Sen jälkeen varaukset ovat purkautuneet ja molemmat ovat kadonneet.

Totisesti ei ihmisyksilöä ole olemassa. Ainoa kunnianimi maailmassa on Kuka Tahansa. Raamatullisessa kielessä tuo nimitys on ”lähimmäinen”. Et sinä ole Jumalan silmäterä eikä sinulla ole erityistä varjelusta. Ei sinun ole syytä odottaa, että maailma kohtelisi juuri sinua oikeudenmukaisesti tai edes tasapuolisesti. Sinun ei pidä odottaa ymmärtämystä toisilta. Yritä itse ymmärtää toisia. Niin kauan kuin ajattelet itseäsi, onneasi, vaatteitasi, menestystäsi, iankaikkista elämää, sukkien vaihtamista, persikan tai maailman uravaihtoehtoja olet itse aiheuttamasi sokeuden vanki. Mitä nuo koivun lehdet sinusta välittävät, mitä välittää haapa, joka alkaa jo kauhistua. Välitä sinä niistä.

Soitan tietämääni pikapainoon käyntikorttitilauksen. Minulla on erilaisia nimiä ja nimityksiä itselleni mutta nyt on aika ilmaista oikea ammatti, kutsumus. Haluaisin niin kovasti olla välittäjä. ”Broker” eli totisesti p. a. totisesti olemme kaikki kerjureita. Tapahtukoon sinun tahtosi. Niin Kaliforniassa kuin taivaassakin.