Kerran 1920-luvulla metsänhoitaja, jota pidettiin hiukan omituisenakin, koki onnen.

“Niin hän metsää etukynnessä tarkkaillessaan ja niska kipeänä latvoihin kuikuillessaan tuli sille kankaan kulmalle, jolla tämän seudun suurimmat männyt seisoivat. Silloin hän otti hatun päästään ja nosti oikean kätensä rinnalle sydämen päälle. Selkäpiitä karauttava ihailun tunne valtasi hänet. Hän istuutui tuulenkaadon rungolle ja hänen mielensä yleni.

Kun hän katsoi ylös pitkin sen suuren männyn runkoa, hänen päätään huippasi, ja latvuksen syvä vihreys ja taivaan pilvien tuuliset hiukset ylhäällä sinerryksessä saivat hänet vapisemaan. Hän heittäytyi selälleen mättäälle välittämättä maan kosteudesta. Kauan hän katseli ylös, eikä hänellä ollut ajatuksia, vaan hän oli vain ja hengitti syvään varpujen tuoksuja.”

Halusin tietää enemmän männyistä. Hyllyssäni oli lukematta Veikko Huovisen “Puukansan tarina”. Olen pitänyt Huovista humoreskien kirjoittajana, joka ei likikään aina onnistunut, ja muinaisperinteen tunteman “pakinan” myöhäisenä jatkajana, joka kuin vahingossa tavoitti äänensä “lyhyissä erikoisissa”. Selvästi vaikuttavin hänen kirjoistaan oli minulle ollut “Talvituristi”, synkkä tulevaisuuden näky eli dystopia.

Luin Puukansan (vertaa sanaan “maakansa”) kuin kurki suurella suolla, nyökytellen ja vauhdista makeita paloja poimien.

Kysymyksessä on Suomen 1900-luvun yksi onnistuneimmista kirjoista. Kiitos, kirjahylly. Muut yhdenkin kohdalleen menneen kirjan suomeksi kirjoittaneet ovat Kivi, Aho, Leino, Lehtonen, Hellaakoski, Haanpää, Sillanpää, Jylhä, Waltari, Linna, Manner, Rintala, Joenpelto, Meri, Tuuri ja Saisio.

Meillä pääsi nimekkääksi, jos osasi kuvailla ja kuvitella ongelmiaan sydäntä särkevästi. Huovinen tarjoaa luonnontuoreen metsäaterian, jossa teeren täkkälihoissa on katajan makua ja variksenmarjan tuoksua, jossa rantamuikku herättää sen kaltaisen himon, että sen syö poikittain, eikä ehtootuulia kuuntelevan havulaavu peitä maailman rannattomuutta.

Välillä ihmettelen, lukiessani tiedot hyönteislajeista ja puun turmelijataudeista sekä sienien ja kääpien ynnä mykoritsojen maailmasta, minkä kaiken tämä mies osasi. Minulle hän oli, häpeä tunnustaa, hiukan rettelöintihaluinen metsänhoitaja, jonka merkkiteoksena pidettiin aivan suotta enimmäkseen vaaratonta “Havukka-ahon ajattelijaa”.

Pintapuolen ja pohjapuolen ero tuli näkyviin, kun joko Erno Paasilinna tai Veikko Huovinen piti palkkittaman Finlandia-palkinnolla. Ensin mainittu voitti. Hänellä oli sama puutos kuin seuraavan vuoden palkitulla J. Donnerila, eli määrätön mielenkiinto minään yhdistettynä kirjalliseen lahjattomuuteen.

Panin alkuun sitaatin, koska tiedän, ettei moni tämän lukijoista tartu tuohon kirjaan tai kiinnostu hömötiaisista ja hapsenkakkiaisista, suolle sortuneesta repalemiehestä, jolta Isoviha oli jo tappanut perheen ja jonka nuotion kekäleestä lähti liikkeelle metsäkansan synnyttänyt suurkulo.

Sitaatin henkilö, metsänhoitaja Adiel Sukeva, näkee saman, minkä olen itsekin nähnyt, kelometsän ja sen lähellä järeää mäntyä, jonka kiinteä lyly vaikuttaa peräti pitkiin vesisoluihin kiertämällä oksat kierroksille.

Mutta kirves on pantuna puun juurelle.

Huomaan kummastellen, että epäily on oikea. Metsä ei uudistu. Puupelto on kone, joka ei toimi. D. Trumpin edeltäjä oli A.K. Cajander, joka poliitikkonakin arvioi ihmisiä ja elämää kuutiojalkoina ja standartteina.

Huovinen ei vesittele eikä sorru romantiikkaan, joka on tietämättömyyden tunnus. Sellä täällä häivähtää mystiikkaa. Minäkin muuten ajattelen, jopa miettiessäni männyn mekaniikkaa eli muotisanoin resilienssiä, ettei suurempaa ihmettä taida löytyä kuin elävä metsä. Se elää aikansa ja kuolee sitten.