(Järjestelen tiedostojani ja ilahdun välillä unohtamistani valokuvista, musiikista ja kirjoista. Vanhoja kirjoituksiani on määrättömästi. Tämä sattui silmään. Olin Suomen edustajana kansainvälisessä kongressissa ravintolassa, jonka eteisaula on kuvassa. Vahvimmaksi muistoksi jäi kuitenkin Smithsonian-museon yleensä suljetulla puolella oleva yksi harvoista alkuperäiskappaleista Gutenbergin Raamatusta. Patenttiasioita istuvan tuomioistuimen kaikilla jäsenillä oli tohtorin tutkinto sekä oikeustieteestä että jostain luonnontieteestä. silloin presidentti oli kemisti. amalla reissulla amerikkalainen tuttavani ajoi mint tapaamaan tätiään, joka oli ollut soan aikana aivan oikea vakoilija, ja tädin miestä, joka oli lentänyt kaikki tutustumista varten Amerikkaan halutut lentokoneet Atlantin yli, siis Messerschmittistä ja Jak 5-:stä omiin Lentäviin linnoituksiin, joita oli oman tarpeen. Kun sanoin isäni lennelleen 1941 Fokkerilla, hän kysyi, DXXI vai CX. Kysymyksessä oli ilmakuvaus ja tulenjohto…)

HAUTAUSMAA KAUPAN VARJOSSA

Jukka Kemppinen 26.11.2002

 

Viikko Washingtonissa tuomareiden kongressissa keskellä varsin suurta loistoa ja korkeita teknologisia kysymyksiä. Sadetta ja päivänpaistetta kaupungin hyväosaisella puolella. Taksinkuljettaja oli filosofian tohtori Eritreasta; puheista kuuli, että tieto piti paikkansa. Kongressissa oli yksi värillinen amerikkalainen 250:n joukossa ja naisia vain muutamia, näitä korkeita tuomareita, joita silti on, mutta ei paljon. Hotellin nimi oli Watergate - se on se sama paikka.

Maailmassa täytyy olla aina vähintään yksi Neuvostoliitto. Yhdysvallat on ottanut nyt senkin roolihahmon kantaakseen ja se tuntuu istuvan hyvin. Rahasta ja vallasta puhuttaessa meille eurooppalaisille tehtiin jokseenkin selväksi, että vastedes toimitaan juuri siten kuin kulloisetkin käskyt edellyttävät. Kävin katsomassa jälleen kerran vallan sopukat Pennsylvania Avenuella ja Constitution Avenuella. Ei siinä mitään, sieviä taloja, ehkä vähän mahtipontisia.

Euroopan unioni on melkein yhtä suuri kuin Yhdysvallat ja rahaakin sillä on paljon, mutta ei poliittista yhtenäisyyttä eikä sotilaallista voimaa. Joten loppu onkin sitä myöten selvä. Ei niitä ole Aasiassakaan, paitsi ehkä Kiinaan kasvamassa. Istuin juomassa kahvia ja ihmettelin outoa ääntä. Katsoin pylvään taakse. Kiinan korkeimman oikeuden jäsen siellä joi kahviaan samalla äänellä kuin heillä on tapana syödä keittoa, eli kuuluvasti.

Kun miettii, miten tähän yksimieliseen maailmaan on tultu, asia on hyvin helppo kuvittaa itselleen. Sen kuin kävelee kappaleen matkaa sata vuotta vanhojen pikku talojen reunustamaa I-katua yliopiston rakennusten vieritse ja menee Foggybottomin asemalta metroon vilkaistuaan idän suuntaan, jossa ovat maailmanpankin rakennukset ja finanssiyhtymien viattoman näköiset liikepalatsit. Ensimmäisen pysäkin kohdalla poistuvat kaikki ne, jotka ovat liittovaltion virkailijoiden näköisiä, siksi että he ovat liittovaltion virkailijoita. Toinen pysäkki on Arlingtonin hautausmaa. Kolmas pysäkki on Pentagon ja neljäs Pentagonin viereen rakennettu ostoskeskus.

Siinä se on melkein kaikki. Rahan valta, politiikan valta, tavaran valta, kuoleman valta.

Raha ja tavara eivät ole sama asia eivätkä edes samalla janalla. Raha on muuttunut täysin näkymättömäksi. Sitä vilistää tietoliikenneyhteyksiä pitkin näennäisen päämäärättömästi vuorokaudet päästään ja maapallon ympäri. Tavarasta pieni osa on todellisuudessa jonkin hintaista tai arvoista. Paremmanpuoleinen ostoskeskus on mielikuvien markkinapaikka. Välttämättömiä päivittäistarvikkeita saa etsiä. Niiden ei tarvitse olla näkyvissä eli kalliilla paikalla. Asiakkaat tietävät ne tai elleivät tiedä, kysyvät. Tarpeettomat mielikuvatavarat ovat parhailla paikoilla ostoskeskuksen ruokapihan ympärillä. Sieltä puuttuvat vain kaikkein kalleimmat liikkeet, ne joiden eteen ajetaan limusiinilla. Galleriasta saa esimerkiksi oivallisia vaatteita, mutta jos haluaa kalliin tuotemerkin, kuten esimerkiksi Brooks Brothers tai Burberry, silloin on mentävä kaupungin keskustaan The Regency -nimisen hotellin tuntumaan.

Liiketoiminta on usein aikaansa edellä. Jo huomattavasti ennen toista maailmansotaa meille opetettiin kädestä pitäen, että elämä on kuin tavaratalo, josta saa kaikkea, kunhan on rahaa. Suomessa on yksi perikuvallinen tavaratalo, Stockmann, jossa turhamaisuustuotteet ovat katutasossa ja herrainvaatteet toisessa kerroksessa aivan kuten 1920-luvun opit edellyttävät. 

Viimeisetkin pikkukaupat ovat katoamassa liikekeskuksen tuntumasta. Vastaavasti viimeisetkin pienet ihmiset ovat muuttuneet kuluttajiksi tai palveluammateissa toimiviksi. Aivan samalla tavalla kuin sata vuotta sitten ihmiset ovat alkaneet käyttää univormuja niin että heidän yhteiskunnallisen säätynsä voi lukea heidän vaatetuksestaan. Washingtonin kokouksessa olin ainoa, jolla oli yhdistelmäpuku. Vakava tuomari ja nopealiikkeinen asianajaja käyttävä molemmat tummaa pukua. Laskemalla yhteen lenkkareiden, farkkujen ja pusakan merkeistä ilmenevän hinnan erottaa heti eläkkeellä olevan vuorineuvoksen eläkkeellä olevasta raitiovaunun kuljettajasta.

Yhteiskunnalliset erot ja ihmisten välimatkat lisääntyvät sitä mukaa kuin tiedonvälitys tihenee. Joka kerta kun Helsingin vanhan kirkon ovet aukeavat ja kuuluu surun tai ilon musiikkia, sen tietää, etteivät sieltä ole köyhät ihmiset tulossa. Sekä häät että hautajaiset ovat palanneet sääty-yhteiskunnan perinteeseen. Niillä halutaan näyttää ja niillä näytetään.

Kuolema on viimeinen demokraatti. Sekä maalliset valtiaat kuten Washingtonin Arlingtonin ylläpitäjä että kirkolliset ovat pitäneet kiinni arava-periaatteestaan, jonka mukaan hautausmaalla jokaisella on sama sija.

Seuraavaksi luulen sen muuttuvan. Palaamme kenotaafien ja mausoleumien aikaan. Saamme lukea suoraan hautakivestä tai rakennelman seinästä, miten merkittävä henkilö vainaja oli. Vähäväkisemmille riittää yhteinen merkki.

En sano tätä pahalla. Enkä hyvällä.