Kantana kaskessa

Kemiaa Veikko Huovisen puiden kansasta kertovassa kirjassa ei juuri ole. Se on onni. Tietoja on muutenkin tyrmistyttävästi. Kemiassa nimitykset ovat pitkiä sanoja tai selittämättömiä lyhenteitä.

Nyt vuosikymmenien jälkeen siihen olisi kukaties kirjoitettu luku, jossa ehkä olisi mainittu, että kasvin kantasolu on ihme. Kirjan lopun metsikkö ja se suuri mänty ovat ihmeellisiä. Hallitseva industrialismimme ei ole kyennyt tuottamaan mitään alkuunkaan niin hienostunutta.

Yleiskielessä “kantasolu” tarkoittaa jotain vaarallista, kenties sellaista, joka on Amerikassa kielletty.

Sana kuitenkin tarkoittaa todellisuudessa, että esimerkiksi ihmisessä on noin 30 000 miljardia solua, ja niistä jokaisessa on koko paketti kaikkien erilaisten solujen valmistamiseksi ja käyttöohje kahtena kappaleena. Lähetys on enimmäkseen kemiallisessa muodossa, ja sitä tutkiessa tulevat vastaa muuallakin näkyneet sanat, kuten nukleiinihapot, emäsparit ja eräät entsyymit.

Pitäessäni kansakoulua tässä blogissa jo hyvin kauan olen oppinut paljon. Kansakoulussamme ei ole oppiennätyksiä. Tuo sana tarkoitti ennen, silloin kun minulla mono hiersi, potkukelkka kirskui ja toisesta pitkästä sukasta oli nappi irti, virallisesti hallinnosta tulleita määräyksiä siitä, mitä kaikkea on opittava. Esimerkiksi kertotaulu. Siitä ei tingitty. Mutta kun kysyin aikuisilta, miki ei sitten jakotaulua, sain odottaa vastausta yli 50 vuotta. Vastaus on, ettei sillä tekisi mitään. Tuloksissa on aivan liian paljon päättymättömiä lukuja, kuten seitsemän jaettuna neljällä kirjoitettuna dsimaaleilla.

Emme tiedä, onko puilla tietoisuutta, koska käsitteen “tietoisuus” lähempi merkitys on suuresti epäselvä. Jos se viittaisi “tietoon”, kuten eräät ajattelevat, niin kyllä on. Tietoa on, esimerkiksi lähistön sienistä, levistä ja jäkälistä, ilman laadusta ja lämpötilasta sekä vallitsevista ja tulevista tuulista. Jokaisella puulla on jopa vapaaehtoinen palokunta, joka lähtee toimeen, kun kilpailija tai vihollinen lähestyy maasta, mereltä tai ilmasta.

Olisi metkaa muuttaa tämä blogi lukioksi, mutta tarvitsisin hupulaisia. En osaa mikrobiologian perusteita kuin vettä valaen. En osaa valaa vettä enkä kiskoa kosteutta kalliosta.

Puu vetää valoa eli fotoneja, jotka käynnistävät elektronien vaihdon ja lähettävät tietoa, että nyt huokoset auki. Sisään tulee hiilidioksidia ja ulos happea. Juuristolle toimitetaan pitkin mikroputkia sokereita.

Kasvin kantasolu on eräässä mielessä ikuinen. Toisin kuin enimmäkseen eläimillä, puu joka menettää esimerkiksi latvansa, käynnistää kauan selluloosana, ligniininä tai kuorirakenteina olleet solunsa uudelleen kantasoluina. Tässä mielessä metsä ei katoa kaatamalla, lopullisesti.

Olen kieltämättä saanut tiedon siitä, minne ovat kadonneet hyvät tietokirjat, luokkaa lukion - korkeakoulun peruskurssit.

Näpertelen Encyclopaedia Britannican verkkoversion kanssa. Vastaan tulee etenkin luonnontieteistä erittäin suurella asiantuntemuksella laadittuja, hyvin jäsenneltyjä artikkeleita, joissa on mukana videoita ja viittauksia. Hintakaan ei ole mahdoton. Varoitan että eräät arkisemmat alat vaikuttavat laihanlaisilta. Luin tarkoin kirjoitukset tekijänoikeudesta ja sopimuksista. Ei uutta eikä edes ihan ajan tasalla.

Britannica, joka siirtyi Chicagoon ennen ensimmäistäkään maailmansotaa, oli kerran todella hyvä. Teos jäi digitaalisten hakuteosten jyräämäksi. Kuka muistaa vielä esimerkiksi Encartan? Mutta Internetin ihme on Wikipedia.

Nyt Britannica vihjaa kasvien kantasoluista, että niissä voisi olla lääke (kirjaimellisesti) erilaisille taudinaiheuttajilta, ja todella vihreä vaihtoehto kömpelöille ympäristömyrkyille. Maallikon pohjatiedoin pääsee jyvälle siitäkin, miten syöpä on eräässä mielessä kantasolu, joka on riehaantunut.

Pitää

Kulta Mokka vai Kulta Katriina? Pidän kovasti Lidlin halvimmasta sisäänheittokahvista, jonka nimikin vaihtuu välillä. Uskon että se on koottu pakkaukseen lakaisemalla koneiden ympäriltä. Olen kokeillut nämä kalliit merkit, ja vuosia tarjosin toisillekin “pahaa kahvia” Sirkka-Liisa Virtamon tapaan: puolet Kulta Mokkaa ja puolet Cafe Parisiennea aika holtittomasti mitattuna.

Lang Langin video Bachin Goldberg variaatioista BWV 988 kestää puolitoista tuntia. Tunnen tuon kappaleen kokonaislevytyksiä hiukan vähemmän kuin Das Wohltemperierte Klavierin eli noin 50.

Minuun vetosi erikoisesti kaksi asiaa. Kiinalainen suurpianisti, joka on levyttänyt Berliinin, Wienin, Chicagon, Clevelandin sinfonikkojen kanssa, toi teokseen T’ang-kauden tunteen eli Kiinan 800-luvun. Hänen soitossaan ovat mukana Li Bao ja Po Chü I sekä myöhäisempi maalari Hokusai väkivaltaisine viivoneen. Kun hän menee fermaateilla hämmästyttävän hiljaiseen soittoon, astuu näkyviin Du Fu.

Toiseksi ymmärsin vasta nyt, että kertaus, joita Bachin suurteoksissa usein karsitaan, ei tarkoita, että olisi soitettava samalla tavalla tai edes suunnilleen. Ensimmäinen kerta voi olla kuin kysymys ja “kertaus” eli toisto eli Da Capo al fine vastaus.

En tyydy tuomitsemaan parhaat-listoja, joita itsekin rakentelen, tuhahtamalla että makuasia. En liioin oikein pidä sanasta mielipide. Mielipide? Tapaanko mielilääkärini mielisairaalassani?

Sanoisin näkökulma. Olen itse yrittänyt valokuvata paria puuta (mäntyjä). En ole onnistunut. Isäni onnistui saamaan hyvän valokuvan Luirojärvestä ja Sokostista, jotka avartuvat Lupukkapäältä jylhän pehmeinä. Se kuva tuli hänen kirjaansa ja on parempi kuin Lumikurun oja, joka on minun näkökulmastani liian japanilaissävyinen paikka. Olen nähnyt kaukaa ihmissen, joka on käynyt Kamakurassa katsomassa. Itse olen käynyt Los Angelesin puistoissa, jotka ovat tietysti väärennöksiä, kuten useimmat asiat siellä.

Ei ole mieltä odottaa, että sama kappale soitettaisiin samalla tavalla eri kerroilla. Se on sama asia kuin nuo tunturit, kelot ja kahvit. Arpakuutio on sama, vaikka kääntämällä sitä kuusi kertaa näen aina eri kasvot, yhdestä kuuteen pientä ympyrää.

Siksi väitän mielelläni, ettei Lionel Rogg ole koskaan muulloin soittanut Buxtehoevdea niin hyvin kuin Amsterdamissa sinä iltana, jolloin oli valmiiksi sekaisin erehdyttyäni käymään van Gogh -talossa, joka tulee päälle. Tosin Roggin ja Chorzempan levytkin ovat hienoja.

Mutta kas kun konserttiin mennään kauluspaidassa, laittaudutaan. Kirkkokonsertissa nyt tietenkin voi istua ulsterissa, mutta ei lakki päässä. LP-levy hankittin ja sitä soitettiin, kun neulan kunto oli tarkistettu, ja istuttiin kuin mykkänen pakkasella. CD-levyn saattoi sujauttaa paikalleen puoli huolimattomasti. Koska meillä on se 1990-luvun B&O, kuuntelen kovaäänisillä passioita ja h-molli-messua sekä varmasti yksin ollessani Mahleria. Joskus voi lipsahtaa Bruckneriksi.

Striimaus eli käytännössä Spotify muutti kaiken. Jopa tietokoneessani on pari sataa gigaa vuosikymmenien musiikkia, mutta on se Spotify niin helppo ja Idago hyvä, mutta hintava.

Lang Lang näyttäisi olevan mielellään sirkustaiteilija, joka haluaa paljon yleisöä verrattomille tempuilleen. Silti YouTube-orkesteri on hieno lahja. Juuri Lang Langin Goldbergissä kamera vangitsee usein flyygelistä heijastuvia kuvia, erittäin usein sormuksia ja kimpoaa välillä kattoon näyttämään, miltä Bach vaikuttaa suoraan ylhäältä.

Palautan arvoisaan mieleenne, että minustakin vertaansa vailla oleva jazz-levy “Jazz at Massey Hall” äänitettiin epätoivisissa olosuhteissa ja tenisesti huonosti. Mingus oli mörkkinä, Gillespie juoksi kulisseissa kuuntelemassa Rocky Marcinon nyrkkeilyottelun edistämistä, Charlien Parker oli hukannut saksofoninsa ja saanut jostain käsiinsä ala-arvoisen soittimen, Ma Roach suunnilleen söi rummut ja Bud Powell oli vetänyt lärvit katkaisuhoidosta pääsemisensä kunniaksi. Yleisö juoksi kantamassa itselleen kaljaa kadun toiselta puolelta. 

Kauan sitten poiani askarteli puhelimeeni soittoääneksi Parkerin riffitteoksesta “Ornithology”. Nimi johtuu siitä, että Parker oli “bird”.

Metsä

 

“Meni metsään.” - “Juokse suolle!”

Mikä lienee taho omaksunut nämä menneitten vuosien tutut sanonnat? Nykysuomeksi on merkitsevät “epäonnistui” ja “älä hulluja puhu”. 

Muuan aikamme väärinkäsityksistä tuli silmiin, kun EU:n luontopuolen korkeahko edustaja oli kysynyt suomalaiselta ministeriltä: kuinka monta metsää te omistatte.

Selvitin ja näin, että näin se menee. Muuan I maailmansodan todella pahoista paikoista oli “nelikulmainen metsä”, karttojen mukaan ehkä sata metriä kanttiinsa. Sekä ranskan että englannin kielissä on metsälle kaksi eri sanaa, kuten ‘wood’ ja ‘forest’.

Havahduin unesta, kuten minulla on toistaiseksi ollut tapana. Mietin aikani, olinko ymmärtänyt syntymäkyläni aivan väärin. Jospa ne heikonpuoleiset pellot, joita kävelin ja hiihdin 18 vuotta hyppien piikkilankojen yli ja joskus viiltäen himooni viiden tikin haavan, eivät olleetkaan kuivuneita soita. Entä jos ne olivat metsää, joka oli hakattu?

“Kytösavun aukeilla mailla” on isänmaallinen laulu, jonka osaan, ja maakunnan julkaisusarja oli “Kytösavut”. Kydön polttaminen kiellettiin ryöstöviljelynä 1753, koska se oli pahempi humuksen viejä kuin vain pinnan polttava kaski.

Kydöttämällä eli kytemällä polttamalla tehdään myös tervaa ja sysiä eli nykykaupan “grillihiiliä”, ennen etenki raudan valmistuksessa välttämättömiä.

Niin että miten minä tunnen ja muistan sen hajun ja mielestäni näkömuistini kertoo lähellä maan pintaa makaavasta savun ja sumun sekaisesta kerroksesta?

Kysymykseni Kauhavasta tarkoittaa, että miksi siellä ei ollut keskiajalla mitään mutta kivikaudella oli. Ensimmäinen verokirjurin merkintä on 1500-luvulta.

Piirtelen mielessäni karttaa. Vanhat harmaakivikirkot ovat Hämeenlinnan ympäristöä lukuun ottamatta alueilta, joilla on ja oli huonosti puuta.

Paljonko puuta mene kahteen tynnyriin tervaa ja savupirtin lämmittämiseen vuoden yli, kun näet pellejä tai hormin mutkia ei ollut?

Mielestäni vanhat kuvat ja kaiverrukset kertovat, että kylien ja kulkureittien lähistöt oli kaluttu puusta puhtaaksi jo satoja vuosia sitten. Entä jos Kustaa Vaasan ja myöhempien hallitsijoiden hätä metsän loppumisesta ei ollutkaan vitsikästä tietämättömyyttä?

Isojako oli aivan käsittämättömän suuri ja vaikea yhteiskunnallinen ohjelma, joka toteutettiin 1700-luvun lopulta ja kautta 1800-luvun. Äärimmäisen tehottomat, sarkajaon viiltelemät kylät hajoitetiin ja taloja siirreltiin.

Paljonko muuten 1800-luvun parempaan pohjalaistaloon mahtoi mennä puuta? Oma arvaukseni on, että paljon. Siellä on, etenkin Kyrössä jokivarressa rakennuksia, joissa oli kaksitoista huonetta kylmillään ja kaksi käytössä.

Ja paljonko hirttä ja heiveröisempää puuta eini niihin yli tuhanteen Lapuanjoen varren latoon, jotka muistan hyvin?

Tuon keskusteluun huuhtoutumat, jotka maan nousun takia veivät ja vievät maata mereen, ja maan happamuuden, jolla Huovisen kirjankin mukaan on merkittävä vaikutus metsän kasvuun. Mänty taevitsee valoa auringosta ja ravinteita maaperästä. Mänty ottaa niitä syvältä ja kuusi lavealta. Mänty hamuaa kivennäisaineita ja kuusi maanpinnan tuntumassa olevia ravinteita.

Asiantuntemukseni loppuu, kun kuvioon pitäisi liittää maan happamuus ja vielä pohjaveden korkeus.

Olen katsellut muutamasta ikkunasta samaa näkyä nyt 52 vuotta. Ensimmäistäkään taimea ei ole tullut tänä aikana pellolle. Ehkä asumaton keskusmetsä ei saanut nimeä “autioniityt” veronmaksykyvyttömyydestä, johon “autio” yleensä viittaa. Muutaman kilometrin säteellä on useita vuosisatoja viljeltyjä maita ja jopa paikoin hyvää metsää; omistajissa on Adlercreutzeja ja Ramsayn sukua. Lasteni esikoulumatkan Kvis oli ennen kuuluisa hedelmäpuistaan ja Mathildeberg leikkokukista. Itse Kirkkonummi lienee virolaisten (tanskalaisten) munkkien keksintö. Jäljet johtavat Paadisiin. Espoo erosi emäseurakunnastamme, josta näyttäisi olevan tietoja 1300-luvulta.

Yhteenveto: Englanti ja Ranska olivat tuhonneet metsänsä 1500-luvun loppuun mennessä. Suomen tärkein vientituote oli terva.

Kaksi vihjettä. Verkosta löytyvät topografikartat ovat erittäin havainnollisia. Suosittelen 1990-luvun karttoja. Viielä parempi on paikkatietlo.fi , josta vaihtamalla maastokarttaa ja ortokuvia eli ilmakuvia näkee havainnollisesti Suomen metsien muutokset.

Mänty

 

Kerran 1920-luvulla metsänhoitaja, jota pidettiin hiukan omituisenakin, koki onnen.

“Niin hän metsää etukynnessä tarkkaillessaan ja niska kipeänä latvoihin kuikuillessaan tuli sille kankaan kulmalle, jolla tämän seudun suurimmat männyt seisoivat. Silloin hän otti hatun päästään ja nosti oikean kätensä rinnalle sydämen päälle. Selkäpiitä karauttava ihailun tunne valtasi hänet. Hän istuutui tuulenkaadon rungolle ja hänen mielensä yleni.

Kun hän katsoi ylös pitkin sen suuren männyn runkoa, hänen päätään huippasi, ja latvuksen syvä vihreys ja taivaan pilvien tuuliset hiukset ylhäällä sinerryksessä saivat hänet vapisemaan. Hän heittäytyi selälleen mättäälle välittämättä maan kosteudesta. Kauan hän katseli ylös, eikä hänellä ollut ajatuksia, vaan hän oli vain ja hengitti syvään varpujen tuoksuja.”

Halusin tietää enemmän männyistä. Hyllyssäni oli lukematta Veikko Huovisen “Puukansan tarina”. Olen pitänyt Huovista humoreskien kirjoittajana, joka ei likikään aina onnistunut, ja muinaisperinteen tunteman “pakinan” myöhäisenä jatkajana, joka kuin vahingossa tavoitti äänensä “lyhyissä erikoisissa”. Selvästi vaikuttavin hänen kirjoistaan oli minulle ollut “Talvituristi”, synkkä tulevaisuuden näky eli dystopia.

Luin Puukansan (vertaa sanaan “maakansa”) kuin kurki suurella suolla, nyökytellen ja vauhdista makeita paloja poimien.

Kysymyksessä on Suomen 1900-luvun yksi onnistuneimmista kirjoista. Kiitos, kirjahylly. Muut yhdenkin kohdalleen menneen kirjan suomeksi kirjoittaneet ovat Kivi, Aho, Leino, Lehtonen, Hellaakoski, Haanpää, Sillanpää, Jylhä, Waltari, Linna, Manner, Rintala, Joenpelto, Meri, Tuuri ja Saisio.

Meillä pääsi nimekkääksi, jos osasi kuvailla ja kuvitella ongelmiaan sydäntä särkevästi. Huovinen tarjoaa luonnontuoreen metsäaterian, jossa teeren täkkälihoissa on katajan makua ja variksenmarjan tuoksua, jossa rantamuikku herättää sen kaltaisen himon, että sen syö poikittain, eikä ehtootuulia kuuntelevan havulaavu peitä maailman rannattomuutta.

Välillä ihmettelen, lukiessani tiedot hyönteislajeista ja puun turmelijataudeista sekä sienien ja kääpien ynnä mykoritsojen maailmasta, minkä kaiken tämä mies osasi. Minulle hän oli, häpeä tunnustaa, hiukan rettelöintihaluinen metsänhoitaja, jonka merkkiteoksena pidettiin aivan suotta enimmäkseen vaaratonta “Havukka-ahon ajattelijaa”.

Pintapuolen ja pohjapuolen ero tuli näkyviin, kun joko Erno Paasilinna tai Veikko Huovinen piti palkkittaman Finlandia-palkinnolla. Ensin mainittu voitti. Hänellä oli sama puutos kuin seuraavan vuoden palkitulla J. Donnerila, eli määrätön mielenkiinto minään yhdistettynä kirjalliseen lahjattomuuteen.

Panin alkuun sitaatin, koska tiedän, ettei moni tämän lukijoista tartu tuohon kirjaan tai kiinnostu hömötiaisista ja hapsenkakkiaisista, suolle sortuneesta repalemiehestä, jolta Isoviha oli jo tappanut perheen ja jonka nuotion kekäleestä lähti liikkeelle metsäkansan synnyttänyt suurkulo.

Sitaatin henkilö, metsänhoitaja Adiel Sukeva, näkee saman, minkä olen itsekin nähnyt, kelometsän ja sen lähellä järeää mäntyä, jonka kiinteä lyly vaikuttaa peräti pitkiin vesisoluihin kiertämällä oksat kierroksille.

Mutta kirves on pantuna puun juurelle.

Huomaan kummastellen, että epäily on oikea. Metsä ei uudistu. Puupelto on kone, joka ei toimi. D. Trumpin edeltäjä oli A.K. Cajander, joka poliitikkonakin arvioi ihmisiä ja elämää kuutiojalkoina ja standartteina.

Huovinen ei vesittele eikä sorru romantiikkaan, joka on tietämättömyyden tunnus. Sellä täällä häivähtää mystiikkaa. Minäkin muuten ajattelen, jopa miettiessäni männyn mekaniikkaa eli muotisanoin resilienssiä, ettei suurempaa ihmettä taida löytyä kuin elävä metsä. Se elää aikansa ja kuolee sitten.

Niagara

 

Pehr Kalmin, suomeksi ennen Pietari Kalm, teos Amerikan matkoiltaan noin 1750 jukaistiin nimellä Resejournal över resan till Norra Amerika. Pehr Kalm ; utg. av John E. Roos, Harry Krogerus.

Sen löytää huooellisesti skannattuna verkko-osoitteesta 

digi.kansalliskirjasto.fi

ja se on siis suoraan selaimella luettavissa.

Matka tutustumaan Niagaran putouksiin ympäristöineen lienee kirjallisuutemme ensimmäinen ja mielestäni kaikkie aikojen paras.

Niagara-jakso on nejännessä osassa - Fjärde delen - noin sivulla 230 ja sen ympärillä.

Kirja tuli suomennettuna 1991 SKS:n julkaisemana ja on suhteellisen vaikeasti saatavissa antikvariaateista. Pasilan kirjavarastossa näyttää nyt olevan kaksi kappaletta.

Kiinnostunut lukija olkoon tarkkana. Minulle on hiukan epäselvää, onko tämä kohta neljättä nidettä vain sen yhteydessä julkaistua liitettä. Teokseen tutustumista vaikeuttaa hajanaisuus. Nyt luettuna kaunokirjallisen jakson voi hyvinkin keskeyttää tilastollinen pätkä tai kasvin tunnistaminen tai tiedot Ontarion tai Yläjärven mitoista, syvyyksistä ja irokeesien kaarnasta tai tuohesta tehtyjen veneitten mitoista ja. Kohta krrotaan, miten merkillisesti kaksi “viliä” eli “intiaania” eli alkuperäisamerikkalaista harhautui juovuspäissään Niagaran iskalla olevalle saarelle ja kuinka he kaiken toivon menetettyään keksivät punoa lehmuksen niinestä tikkaat ja laskeutuivat niillä sen 47 metriä kosken jatkuvan jokseenkin läpinäymttömän höyryn ja huurun läpi joelle.

Seikkailukertomusta ei ollut varsinaisesti vielä keksitty. Parikymmentä vuotta aikaisemmin voittokulkunsa aloittanut Defoen “Robinson Crusoe” oli alusta loppuun keksitty ja osoittaa erinomaisten ansioitten ohella kirjoittaan suurta tietämättömyyttä purjehduksesta ja maantietestä. Tietellistä artikkelia ei liioin ollut vielä olemassa.

Taustalla oli rahan puute ja periaatteessa lukutaitoisen yleisön järkähtämätön vastarinta. Juuri tätä ajatellen H.G. Porthan oli suurmies. Mutta hänen ja edellisen sukupolven eli muun muassa talousopin professorina olleen Kalmin teettämät väitöskirjat menivät jokseenki kaikki Turun palossa 1800-luvulla- Mikko Pohdon ja muutamien muiden hellittämättömän keräilyn tuloksena paljon saatiin maakunnista pantavaksi Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa, joka on nykyinen Kansalliskirjasto, lukkojen taakse suurina harvinaisuuksina.

Kuvan opossumi asui Tukholmassa Kalmin olohuoneessa ja jyrsi tuolinjalkoja.

Suurmiehissä  “kipsipäissä” - on ikuinen ongelma. Esimerkiksi J.V. Snellman kirjoitti hienojen jakson lisäksi aika paljon hölynpölyä ja Saksasta omaksuttua päiväperho-filosofiaa. Uno Cygnaeus harhaili henkisesti ja maantieteellisesti pitkään, kunnes vakiintui järjestelmällisestä kansanopetuksesta, josta tuli myöhemmin kansakoulu. Ajatus oli tolkuttoman radikaali, kun hän sen esitti.

Parhaiten julkkiksina onnistuivat Lönnroth ja Topelius, vaikkeivat he syytäneet tunnustuksiaa mediaan. Lännrothista oln lukenut, miten hän hyppäsi ylioppilaidem kultatuolista lattialle sanoe, ettei paska puniten parane, ja Snellmanin ja Y.A. Wallinin nyrkkitappelusta, joka oli niin raju, että siihen tarvittiin väkeä väliin.

Kalm oli ajan tavan mukaan pappi, minkä itse luen ”valtion virkamies”, ja yhdessä aikalaisensa ja ystävänsä Anders Chydeniuksen kanssa järkyttävässä määrin aikaansa edellä. Kalm oli Carl von Linnén oppilas. Linné puolestaan kertoo eräässä julkaisussaan, miten kammottavaa oli “retkeillä” Lapissa, useimmite mapraa myöten jääkylmässä suovedessä hirvittävien hyttyslaumojen ahdistamana.

Mutta Kalm oli Ranskan valistusmiesten (Rousseau, Voltaire, Montesaquoi jne.) edellä mainittava empirsti, jonka Ameerikasta tuoman kasviston helmet ovat tiettävästi edelleen tallella. Ja kirja on siis uraauurtava ja käännettiinkin heti usealle kielelle.

Olen yleensä pitänyt Paulaharjua ykkösenä. Hänen koko tuotantoaan kuitenkin värittää alemmuudentunto, koska Helsingin herrat osasivat potkia itseoppinutta opettajaa. Ja aineistoltaan ainutlaatuinen A.J. Sjögrenin “Anteckingar” eli muistiinmerkintöjä Lapista on täysin tuntematon, eikä Akianderin monin kohdin kuohuttavaa kirjasarjaa Suomen osittain ekstremistisistä uskonollisista liikkeistä 1700-luvulla saa mistään. Minulla se oli ja muistan hyvin hurjan huijarin, jok perusti Kauhavan Lauttamuksen (kotitaloni kulmalle) uuden uskonnon, otti viisi vaimoa, keräsi talollisten varat ja ilmoitti perustavan paikalle lasitehtaan. Ei muuten kotikonnulta kuulunut imahdustakaan, kun huomautin, että Kauhavan kuuluisimmat iehet 1800-luvulla olivat mestarivaras Sutki ja henkisesti epänormaali Jukka Leskenantti eli Anssin Jukka.

Tunteiden historia

 

Terapia ja koulutus ovat myös ihmisen kokemuksen selvittelyä. Tapahtunutta ei saa muutetuksi. Karkeistetun ajatuksen mukaan tukahdetun eli ihmisen omasta historiastaan poistamisen saaminen esiin on tälle ihmiselle hyväksi. Koulutus perustuu uusien asioiden tuomiseen aikaisemmin opitun päälle.

“Tunteiden historia” oli “mentaliteetin historiaa”, kun luennoin siitä kaan sitten yliopistolla; herätteen olin poiminut Ranskan 1930-luvun tutkimuksista (Lucien Febvre, Marc Bloch).

Opettamassani oli kehäpäätelmän vikaa. Mitä tarkoittaa mentaliteetti eli mielenlaatu? Sanassa on valmiiksi ryhmittely, mutta onko paikallaan ryhmitellä ihmisiä raakoihin ja lempeisiin, uteliaisiin ja välinpitämättömään jne.?

Kirjallisuudesta ja taiteesta haen usein jaksoja, joissa tekijä on huomannut ja ilmaissut sellaista, mikä jää useimmilta havaitsematta. Tšehov kirjoitti lyhyen novellin rautatiekiskon mutterista, jollaisilla kiskoja kytketään toisiinsa. Nykyisin kiskot ovat pitkiä. Ennen juna rytkytti ja kolisi, koska kahden kiskon välissä oli aina rako metallin lämpölaajentumisen takia. Kesällä jyskytti vähemmän kuin talvella. Kävimme katsomassa. Kiskojen rako oli lämpimällä pienempi kuin pakkasella.

Koulussa se syy opetettiin, mutta taisin nukkua fysiikan tunnilla. Kalevi hoki “kun se kuumenee, se laajenee”. Luulin että hän puhui sukupuolielimistä, koska hän oli niistä kovin kiinnostunut.

Lämpötilan kohteessa energia lisääntyy ja molekyylejä laajentava voima voittaa yhdessä pitävän voiman.

Mutta Tšehov luo muutamalla sivulla murhenäytelmän ja elämäkerran. Tuomiolla on pikkupoika, joka joutuu Siperiaan. Hän on kiertänyt kiskosta mutterin ja käyttänyt sitä ongen siiman painona. Rikos on rautatieliikenteen vaarantaminen, hänelle julistetaan.

Muiden ihmisten tunteet ovat tärkeämpiä kuin omamme. Molemmat ovat epätosia, niin pitkälle, että ihminen muistaa ja muistelee paljon sellaista, mikä ei ole koskaan käynyt hänen mielessään.

Minäkin näin junan kaatuvan. En olisi ikinä uskaltanut lähteä junalla pohjoiseen, Härmään päin. Onneksi sinne ei tullut asiaa muutoin kuin kuorma-autolla hiekkakuopalle.

Otin selvää. Juna ei ole koskaan kaatunut tuolla rataosalla. Niinpä nytkin kirjoittaessani mielessäni näkyvää kauheaa onnettomuutta ei koskaan tapahtunut. Kylän pojilla oli kaikenlaisia juttuja. Esimerkiksi jos katsoi huusin reiästä alas, silmään tuli näärännäppy.

Tunteiden historiikki näyttäisi olevan kirjallisuus, etenkin runous. Se on täynnä tunteiden kohteita. Impi ja illankoi, lempi ja kaiho. Kansanlaulun ers peruskaava on luontokuva ja tunteen ilmaisu. “Eikä ne haavan lehdet lakkaa tuulella huiskumasta. Eikä lakkaa vanha kulta mielehen muistumasta.” “Raita kasvoi kankahalla, kauniimpi kuin paju. Poika oli hiljainen selvin päin mut juovuksissa raju.” Vertaus ja metafora pyyhkäisevät läheltä toisiaan. “Surua mulle lisätään kuin saunan pesähän puita.”

Runot ovat hyvin usein mallin mukaan tehtyjä, ja malli voi olla tiedostamaton. Joku kirjoitti ilkeästi, että iskelmän/laulelman sanoja on vain kolme: miks et ole mun, ah kun olet mun, miks et enää ole mun. Kyynikko lisäisi: ei kestä kauan ennen kuin uo laulajat ja laulun kohteet tuntevat: yks hailee.

Mitä lienee geeneissä? Epigenetiikka miellyttää minua. Geeni ei aina toimi eli “käynnisty”. Kmeiallisesti (mikrobiologisesti) muuttumaton periytynyt ryhmä tuottaa joskus erilaisen, “väärän” tuloksen. Järkeenkäyvä vertaus on immuunijärjestelmä. Sama ihminen saa joskus allergisen reaktion esimerkiksi mansikasta, joskus ei. Vastaus näyttää olevan immuunijäjestlmän jatkuva muuttuminen. Se on aina sodassa eli konfiguroituu aina ärsykkeiden mukaan ja omia aikojaan.

Niinpä meillä on satoja miljoonia tai miljardeja ihmisiä, jotka tavoittelevat onnea eli hyvinvointia eli huonon voinnin ja kivun vähentämistä. Osittain tuohon liittyen ainakin miljardi ihmistä ajattelee, että elämällä esimerkin mukaan pääsee tuohon tulokseen. Miljardi ihmistä ainakin pitää oikeana halujen häivyttämistä ja kaiken tavoittelun raukeamista, kuten hindulaisuudessa. Pelkästään soluja on ihmisessä ehkä 30 biljoonaa, ja niissä on suuria eroja, myös “samanlaisissa” eli esimerkiksi hermosoluissa Miten monella tavalla nämä solut voivat kytkeytyä toisiinsa?

Ja kun tunteet lienevät osittain ihmisen ja eläimen omienoluen ja voimie takaisinkytkentöjä.

Silloin ennen

 

Kokouksen jatkuttua Firenzessä rouvat käsittivät, että puolisoiden eli herrojen professoreiden pitäisi saada sivistystä. Toinen oli siviilioikeuden proffa Cornellista ja toinen saman aineen professori ja Regius Oxfordissa. Regius tarkoittaa hallitsijan perustamaan ja palkkaamaa virkaa. Tämä jossain määrin moottorisahalla muotoiltua puutarhatonttua muistuttava Regius mainitsi, että eräskin hänen edeltäjänsä oli Sir Francis Drake, siis tämä monien tuntema merirosvo.

Tehtävä annettiin minulle, ja minähän sivistin. Pujottelimme tuhansien sinipaitaisten mölyapinoiden välistä sisään Uffizin galleriaan. Mieleeni on jäänyt, että tuon vavahduttavan, Michelangelon ja Leonardon kätten jälki kantavan torin hienoin nähtävyys oli erään jälkeläiseni mukaan Macdonalds, joka oli kuin olikin kaikessa loistossaan Poseidonin patsaan lähellä.

Uffizissa taulut on yleensä ripustettu erittäin huonosti. Tihruisessa valossa esimerkiksi Botticellin mestariteoksesta ei todellisuudessa näe mitään.

Mutta nämä opetettavan olivat kirjojen lukemisen ammattilaisia. Se oli helppo nakki, ett luettelin seitsemän kuolemansyntiä ja seitsemän kardinaalihyvettä englanniksi ja latinaksi, mutta tänäänkin jouduin katsomaan Wikipediasta muusat, joista yksi, keksi musiikin. Musiikki ja muusa on sama sana. Perunamuusi ei liity asiaan. 

Opastettavani olivat hyvin kiitollisia, että lopetin. Herrat siemaisivat huurteiset ja minä doppion eli kaksoiskahvin. Olisiko heillä ollut sormensa pelissä, kun sitten myöhemmin käveli muina miehinä UC Berkeleyhin ja ilmeni, että olen perennial visiting professor.

Tätini sanoikin joskus, että varpaani ovat kuin perennan juuret.

Tuohon aikaan etsin kaupoista Chopin-levytyksiä, ja kovia nimiä olivat Michelangeli ja Pollini. Kun nyt viime blogin runsaiden ja hyvien kommenttien jälkeen kävin läpi listan ja kirjoitin kynällä itselleni muistiin 50 erikoisen etvänä pidettyä kokonaislevytystä Bachin Goldberg-variaatioista, pianisteissa ei nähdäkseni ollut yhtään italialaista.

Kun katsoin tarkemmin, 1993 syntynyt Beatrice Rana on. Hänen levytyksensä on aivan mainio. Hän soittaa kymmenellä sormella. Jokaisen sormen alla on kuin eri soitin. Pianisti on myös kapellimestari, koska hän lennättää tätä kokonaisuutta.

Jätin maininnatta itsestään selvän Andràs  Schiffin mutta kiinnittäisin nyt lukijan huomiota cembaloa soittaviin Mahan Esfahaniin ja Jean Rondeauhon.

Pyydän anteeksi jatkuvaa mielenkiintoani musiikkiin. Ymmärän puolestani täydellisesti ihmisiä, jotka seuraavat, voittiko tänään potkupallokilpailun PiPS vai PöPS. Olen itsekin hyvin selvillä, että Tappara eli entinen Tammerfors Bollklubb, on tänä talvena kohdannut vaikeuksia.Olisiko ylikunto iskenyt? Ennen pelättiin sellaista. Syy ei kuitenkaan liene sama kuin Aapo Luomajoella tai Juho Aitamurrolla, joka perusteoksen (vuodelta 1937) mukaan vastasi sanomalehtimiehen kysymykseen, miksei hän voittanutkaan Oulun hiihta,60 kilometriä enimmäkseen meren jäätä, joka oli kaljamalla. Puhuteltu murahti, että on ollut niin huono lintuvuosi. Hän melkein eli mesästämällä ja ahdisti sama metsojen ja teerien laumaa aamusta iltaan. - Kaikki ymmärsivät silloin, että joskus mainittu “harjoittelu” oli vilöpillistä tai joka tapauksessa akkamaista. Suurhiihtäjä hankki voimansa ja taitonsa metsästämällä tai metsätöissä.

Goldberg-variaatioiden jatkuvan soittelemisen ja vertailemisen perusteluna esitän sen, että pidän myös leivästä. Viime vuosina suosikkini on ollut Gateaun (oikeastaan Fazaer) ihanuusleipä, joka sujautetaan tiskin yli nimellä aprikoosileipä. Campaillou-tyyppiset leivät ovt mainioita. Patonki on hyvää, mutta ei oikein kestä kuin vuorokauden.

Ja sen totuuden olen jo pajastanut, että pääkaupunkiseudun paras ruislimppu on Ekbergin, Bulevardin myymälästä. saatava.

Vähän ihmettelin, kun päivän lehdessä kerrottiin ansiokkaati antikvariaatin omistaja Cecil Hagelstamista, joka mainitsi olevansa Bulevardilla syntynytkin, mutta jätti mainitsematta, ett hänen kauppansa yläkerran isoa huoneitoa hallitsi muinion Julian Serlacchius, aikansa etevimpiä lakimiehiä ja Gerda Rytin isä.

Viikinki

 

Víkingur Ólafsson sai Grammy-palkinnon. On miellyttävää kirjoittaa musiikista hypettämättä ja hyppelemättä. Haluan vain sanoa, että hyvin tutun Bachin Goldberg-muunnelmien BWV 988 levytys miellyttää minua aivan tavattomasti, kun Ólafsson soittaa. Se on Spotifyssä ja joka paikassa. Miltä se teistä tuntuu?

Goldberg-variaatiot, jotka Bach elämäkertojen mukaan kirjoitti iltayön musiikiksi huono-uniselle ruhtinaalle, saivat nimensä tuon ruhtinas (tai kreivi, miten haluatte) Kayserlingin henkilökohtaisen pianistin mukaan. Heillä oli tapana koukata Leipzigin kautta ja kiinata Bacheilla.

Samalla tavalla kuin Bachin Das Wohl-Temperierte Klavier I-II on kaiken vakavasti otettavan pianonsoiton opettelun raamattu, Goldbergejä lienee soittanut jokainen ammattilaiseksi päätynyt pianisti. Bachilla on helppoja kappaleita, joita on kaikissa pianokouluissa, ja vaikeita kappaleita. Tämä on vaikea.

Jos sinulla on vihainen seinänaapuri tai joku perheenjäsen, joka ei kestä klassista musiikkia, suosittelisin silti juuri tätä Goldbergiä. Halukas voi kysyä esimerkiksi omilta perheenjäseniltäni, millaista on asua talossa, jossa isäntä paiskaa pyörimään kesken päivän Mahleria tai Beethovenia. Ja oli sellainenkin aika, että tuli kuunneltua usein Pendereckiä ja Auschwitz-oratoriota…

Toisin kuin “jumputus” eli oleellisesti samanlaisina toistuvat pikkukappaleet, Goldberg kai tuottaa rasvahappoja, joita aivot ja hengitys tarvitsevat. Sen soidessa voisi myös kuolla. Hautajaisiin se on liian pitkä.

Vaikka Bach jäi 1700-luvun puolivälissä hiukan säveltäjäpoikiensa varjoon, jo parikymmentä vuotta myöhemmin kaikki muusikot tunsivat hänet. Konsertti keksittiin vasta myöhemmin. Esimerkiksi Saksassa ja Italiassa soitettiin ja laulettiin 1800-luvulla myös yleisölle, jolla oli omat oluet ja voileivät mukana.

Bachilla on vähän sellaista musiikkia, joka kilpailisi jalkapallo-ottelun katsomisen kanssa.

Kirkkomusiikki oli erillisalue. Bachin passiot ja useimmat kantaatit ovat tolkuttoman vaikeita niin että niitä esittämään tarvitaan huippuammattilaisia.

Bachin kosketinsoittimille säveltämästä ajateltiin, että urkujen lisäksi vain klavikordi tai cembalo tulevat kysymykseen. Myöhemmin keksityllä pianolla niitä ei pitänyt soittaa julkisesti. Lisäksi oli vallalla sellainen käsitys, että barokkimusiikkia pitää soittaa hengettömästi.  Tuon aatteen viimeinen markkinamies Suomessa oli hiljan kuollut Hannu Taanila. Hannulla oli tämä oikeassa olemisen tauti. Sekä esiintyessään että paikan päällä hänellä oli kiire sanoa, miten asiat todella ovat.

Bachin mullisti Glenn Gould kahdella levytyksellään, jotka olivat jotain aivan toista kuin oli totuttu kuulemaan. Ne ovat todella hienoja, mutta jälleen moni riensi pitämään niitä lopullisina tulkintoina, siitä huolimatta, että nuo kaksi levytystä ovat hyvin erilaisia. Minulle venäläisten Richterin ja Nikolayevan Bach-tullkinnat ovat läheisiä, Gouldin eivät.

Valinnanvaraa riittää. Suurista nimistä sellaiset kuin Perahia ja Barenboim ovat uhranneet paljon laajoille levytyksille, joista voi puhua kielensä karheaksi, jos tuntee sellaiseen kutsumusta.

En innostunut heti tämän hetken pohjoismaisista huippupianisteista eli Ólafssonista ja norjalaisesta Andsnesistä, vaikka perinteisesti arvostamani julkaisut kirjoittavat, ettei heitä parempia nyt keski-ikäisiä pianisteja ole olemassakaan.

Tiedän että tällainen vertailu on typerää. Se on kuitenkin myös hauskaa. Samanhenkisen mutta musiikissa paljon minua etevämmän ystäväni kanssa olemme esimerkiki valikoineet erittäin suuresta joukosta viulistin, jonka Bachin sooloviulusonaatit voittavat kaikki muut. Olemme samaa mieltä: Oleg Kagan, hän joka kuoli nuorena mutta ehti saavuttaa suurta mainetta.

Ólafssonin kohdalla anatomia voittaa. Tiedämme ja mittaamme, miten äänet tulevat aikamoisina kimppuina korvaan, jossa korvakäytävän ominaisuudet tuovat äänen muuntuneena hermoston, joka sitten rakentaa osittain omista aineistaan ja puskureistaan svelet ja soinnin. Kuulija on myös hiukan soittaja ja säveltäjä.

Siksi tämän Isllannin ihmeen Goldbergit soivat ikään kuin kolmiulotteisesti. Itse idea on vanha. Jo Venetsian kanttorit ja myöhemmin Bach itse roiskivat kuoroja ja solisteja ympäri kirkkoa, ja kuuliainen Gardiner levytti niitä kymmenissä eri kirkoissa aina tarkkana, miten paljon yleisöä on vaikuttamassa jälkikaikuun ja siten äänen väriin.

Varjossa

 (Järjestelen tiedostojani ja ilahdun välillä unohtamistani valokuvista, musiikista ja kirjoista. Vanhoja kirjoituksiani on määrättömästi. Tämä sattui silmään. Olin Suomen edustajana kansainvälisessä kongressissa ravintolassa, jonka eteisaula on kuvassa. Vahvimmaksi muistoksi jäi kuitenkin Smithsonian-museon yleensä suljetulla puolella oleva yksi harvoista alkuperäiskappaleista Gutenbergin Raamatusta. Patenttiasioita istuvan tuomioistuimen kaikilla jäsenillä oli tohtorin tutkinto sekä oikeustieteestä että jostain luonnontieteestä. silloin presidentti oli kemisti. amalla reissulla amerikkalainen tuttavani ajoi mint tapaamaan tätiään, joka oli ollut soan aikana aivan oikea vakoilija, ja tädin miestä, joka oli lentänyt kaikki tutustumista varten Amerikkaan halutut lentokoneet Atlantin yli, siis Messerschmittistä ja Jak 5-:stä omiin Lentäviin linnoituksiin, joita oli oman tarpeen. Kun sanoin isäni lennelleen 1941 Fokkerilla, hän kysyi, DXXI vai CX. Kysymyksessä oli ilmakuvaus ja tulenjohto…)

HAUTAUSMAA KAUPAN VARJOSSA

Jukka Kemppinen 26.11.2002

 

Viikko Washingtonissa tuomareiden kongressissa keskellä varsin suurta loistoa ja korkeita teknologisia kysymyksiä. Sadetta ja päivänpaistetta kaupungin hyväosaisella puolella. Taksinkuljettaja oli filosofian tohtori Eritreasta; puheista kuuli, että tieto piti paikkansa. Kongressissa oli yksi värillinen amerikkalainen 250:n joukossa ja naisia vain muutamia, näitä korkeita tuomareita, joita silti on, mutta ei paljon. Hotellin nimi oli Watergate - se on se sama paikka.

Maailmassa täytyy olla aina vähintään yksi Neuvostoliitto. Yhdysvallat on ottanut nyt senkin roolihahmon kantaakseen ja se tuntuu istuvan hyvin. Rahasta ja vallasta puhuttaessa meille eurooppalaisille tehtiin jokseenkin selväksi, että vastedes toimitaan juuri siten kuin kulloisetkin käskyt edellyttävät. Kävin katsomassa jälleen kerran vallan sopukat Pennsylvania Avenuella ja Constitution Avenuella. Ei siinä mitään, sieviä taloja, ehkä vähän mahtipontisia.

Euroopan unioni on melkein yhtä suuri kuin Yhdysvallat ja rahaakin sillä on paljon, mutta ei poliittista yhtenäisyyttä eikä sotilaallista voimaa. Joten loppu onkin sitä myöten selvä. Ei niitä ole Aasiassakaan, paitsi ehkä Kiinaan kasvamassa. Istuin juomassa kahvia ja ihmettelin outoa ääntä. Katsoin pylvään taakse. Kiinan korkeimman oikeuden jäsen siellä joi kahviaan samalla äänellä kuin heillä on tapana syödä keittoa, eli kuuluvasti.

Kun miettii, miten tähän yksimieliseen maailmaan on tultu, asia on hyvin helppo kuvittaa itselleen. Sen kuin kävelee kappaleen matkaa sata vuotta vanhojen pikku talojen reunustamaa I-katua yliopiston rakennusten vieritse ja menee Foggybottomin asemalta metroon vilkaistuaan idän suuntaan, jossa ovat maailmanpankin rakennukset ja finanssiyhtymien viattoman näköiset liikepalatsit. Ensimmäisen pysäkin kohdalla poistuvat kaikki ne, jotka ovat liittovaltion virkailijoiden näköisiä, siksi että he ovat liittovaltion virkailijoita. Toinen pysäkki on Arlingtonin hautausmaa. Kolmas pysäkki on Pentagon ja neljäs Pentagonin viereen rakennettu ostoskeskus.

Siinä se on melkein kaikki. Rahan valta, politiikan valta, tavaran valta, kuoleman valta.

Raha ja tavara eivät ole sama asia eivätkä edes samalla janalla. Raha on muuttunut täysin näkymättömäksi. Sitä vilistää tietoliikenneyhteyksiä pitkin näennäisen päämäärättömästi vuorokaudet päästään ja maapallon ympäri. Tavarasta pieni osa on todellisuudessa jonkin hintaista tai arvoista. Paremmanpuoleinen ostoskeskus on mielikuvien markkinapaikka. Välttämättömiä päivittäistarvikkeita saa etsiä. Niiden ei tarvitse olla näkyvissä eli kalliilla paikalla. Asiakkaat tietävät ne tai elleivät tiedä, kysyvät. Tarpeettomat mielikuvatavarat ovat parhailla paikoilla ostoskeskuksen ruokapihan ympärillä. Sieltä puuttuvat vain kaikkein kalleimmat liikkeet, ne joiden eteen ajetaan limusiinilla. Galleriasta saa esimerkiksi oivallisia vaatteita, mutta jos haluaa kalliin tuotemerkin, kuten esimerkiksi Brooks Brothers tai Burberry, silloin on mentävä kaupungin keskustaan The Regency -nimisen hotellin tuntumaan.

Liiketoiminta on usein aikaansa edellä. Jo huomattavasti ennen toista maailmansotaa meille opetettiin kädestä pitäen, että elämä on kuin tavaratalo, josta saa kaikkea, kunhan on rahaa. Suomessa on yksi perikuvallinen tavaratalo, Stockmann, jossa turhamaisuustuotteet ovat katutasossa ja herrainvaatteet toisessa kerroksessa aivan kuten 1920-luvun opit edellyttävät. 

Viimeisetkin pikkukaupat ovat katoamassa liikekeskuksen tuntumasta. Vastaavasti viimeisetkin pienet ihmiset ovat muuttuneet kuluttajiksi tai palveluammateissa toimiviksi. Aivan samalla tavalla kuin sata vuotta sitten ihmiset ovat alkaneet käyttää univormuja niin että heidän yhteiskunnallisen säätynsä voi lukea heidän vaatetuksestaan. Washingtonin kokouksessa olin ainoa, jolla oli yhdistelmäpuku. Vakava tuomari ja nopealiikkeinen asianajaja käyttävä molemmat tummaa pukua. Laskemalla yhteen lenkkareiden, farkkujen ja pusakan merkeistä ilmenevän hinnan erottaa heti eläkkeellä olevan vuorineuvoksen eläkkeellä olevasta raitiovaunun kuljettajasta.

Yhteiskunnalliset erot ja ihmisten välimatkat lisääntyvät sitä mukaa kuin tiedonvälitys tihenee. Joka kerta kun Helsingin vanhan kirkon ovet aukeavat ja kuuluu surun tai ilon musiikkia, sen tietää, etteivät sieltä ole köyhät ihmiset tulossa. Sekä häät että hautajaiset ovat palanneet sääty-yhteiskunnan perinteeseen. Niillä halutaan näyttää ja niillä näytetään.

Kuolema on viimeinen demokraatti. Sekä maalliset valtiaat kuten Washingtonin Arlingtonin ylläpitäjä että kirkolliset ovat pitäneet kiinni arava-periaatteestaan, jonka mukaan hautausmaalla jokaisella on sama sija.

Seuraavaksi luulen sen muuttuvan. Palaamme kenotaafien ja mausoleumien aikaan. Saamme lukea suoraan hautakivestä tai rakennelman seinästä, miten merkittävä henkilö vainaja oli. Vähäväkisemmille riittää yhteinen merkki.

En sano tätä pahalla. Enkä hyvällä.