Meripeikko

Muistaakseni minulle on selitetty useammin kuin kerran, ettei “trolli” liity millään tavalla peikkouteen. Minun joka olen lapsena pelännyt Mikki Hiirtä laulussa uhkaavaa meripeikkoa, ei ole helppo vakuuttua.

Hakukonekin määrittelee nykyisin, että trolli on henkilö, joka tahallaan lähettää tietoverkkoon provokatiivisia tai hyökkääviä kirjoituksia aikaansaadakseen sekasortoa ja riitaisuutta.

Kahtena tai kolmena päivänä, kukaties viikon, olen julkaissut kommentteja, jotka näyttävät olevan selvää trollausta.

Kun tietenkin luen tekstit ennen postaamista, huomioni kiinnittyy tietysti teksteihin, joissa sama henkilö toistelee samaa väitettä. Mielestäni kerta tai kaksi riittää normaalille ihmiselle mielipiteen, huomautuksen tai havainnon esittämiseen.

Alkeellisimmillaan tuo on esimerkiksi englannin kielen huonommuuden toistelua. Yhtä uuvuttavaa on jonkun kommentoija jatkuva vähättely.

Tämän viikon trolli toistelee enemmittä perusteluista, että Suomi on rikollisuuden maa, jossa suurimpia roistoja ovat esimerkiksi jotkut korkeammalle päässeet yliopistoihmiset.

Nuoruudessani “herrat” olivat vastuussa. Se oli sitä aikaa, kun maassa oli suoria kommunisteja ja maltilliseksi keskitien kulkijaksi väitetyn SKDL:n kannattajia runsaastikin. Jos sattui niin pahasti että saha otti ja katkesi kesken sahaamisen, sydämistynyt sahuri sähähti että “herran perkeleet”. Oli tässä myös yksi, joka tiesi, että “huulipunahallitus” eli se, joka istuu nyt toimitusministeristönä, aiheutti myrskyt ja tuulet, tukki putket ja rikkoi venttiilit, eikä mitään Covidia ollut olemassa, vaan senkin tuo hallitus oli vain keksinyt. 

Olisin hakenut tähän kuvaksi Suomen Kuvalehdestä “Pons-huulipuna kestää, kestää ja kestää”, mutta juutun aina lehden pdf-arkistoon, joka on loputtoman kiinnostava ja muistojen lähde. Nyt tuli vastaan Matti Kuusen kirjoitus kesäkuun alusta 1963 “Mitä oli 30-luku”. Ihailin häntä syvästi ja olin läkähtyä, kun pääsin kerran hänen kanssaan lounaalle ravintola Mottiin. Alan olla yksi niitä harvoja, joka osaa käytännössä ulkoa hänen runokokoelmansa, “Runon ja raudan kirja” (omistettu AKS:lle), ja “Routa liikkuu”. Luultavasti Tauno Karilas oli ottanut ensin mainitusta vaikutteita riimittelemäänsä sarjakuvaan “Rymy-Eetu, ryssän kauhu”.

Kuvalehti, jota jostain syystä tilaan edelleen (kai siksi että se tuli kotiini jo 1940-luvulla ja luin sen aina kannesta kanteen), julkaisee tavan takaa ihan hyviä kirjoituksia. Ei mahda mitään. Tuttavani M. Kalliokoski on parempi hommassaan kuin Leo Tujunen, Jouko Tyyri, Mikko Pohtola jne.

Trollien kirjoitukset tunnistaa samalla tavalla kuin huonon tekstin. Ehkä hyvästä viimeistelystä ja virheettömyydestä huolimatta teksti on kuollutta. Siitä puuttuu rakkaus.

Charles Dickens ja Mark Twain olivat maailman ensimmäiset tekijänoikeusmiljonäärit. Vaikka Twain konstaili ja kieroili ja väitti välillä vihaavansa hmistä ja maailmaa, molemmat rakastivat lukijoitaan ja päästivät päiville ihania ajatuksia ja haihtumattomia muistoja. Samalla tavalla kuin Charlotte Brontë ja Jane Austen. Tai Tšehov, joka monissa novelleissaan todella haluaa tehdä eläväksi martoa maata ja jaksaa ymmärtää ikäviä ihmisiä, kuten lukijoitaan.

Huono kirjoittaja luottaa asiaansa. Sellaisesta minun mieleeni tulee patologi, joka nipsuttelee kuolleen nisäkkään selkäydintä saksilla ja veitsillä. Kyllä ruumiinavauksia tarvitaan, mutta kun olen tuntenut lääkäreitä, joilla on parantavat kädet, ja kirjoittajia ja kertojia, joilla on lämmin sydän.

George Orwell sanoi esseessään 1939, että Dickens on vastuussa Englannin kirjallisuuden hienoimmista voitoista, kuten arjen eloisasta kuvaamisesta, ja suurista virheistä, kuten asiattomasta liikatunteellisuudesta.

Orwell muistuttaa, että valaskalan sisällä saattaa olla Joona eli kirjailija, joka saattaa sanoa totuuden. 

Laulun “Mikkihiiri merihädässä” tekstin kirjoittanut R.R. Ryynänen ei muute näy tienneet Disneyn sarjakuvasta mitään. Ja itse olen esittänyt pyykkisaavissa istuvaa Mikki Hiirtä Kauhavalla kansakoulun kuusijuhlassa.