Hörökorva

 

On suuri ilo olla väärässä. Vielä isompi tunne tulee, kun on luullut olleensa oikeassa tai ainakin oikealla tiellä. Paitsi eräissä tilanteissa. Isäni lentuekaveri laahusti palaneilla jaloillaan korpien ja soiden läpi 60 kilometriä jouduttuaan tiedustelulennolla alas ammutuksi. Sitten hän aika pahassa hämärätilassa eksyi taas kerran ja huomasi seisovansa typertyneenä huoltotiellä. Kohta tuli oma armeija kuorma-auto. Hän oli rämpinyt kilometrin parin päässä maantiestä kymmeniä kilometrejä. Hän toipui ja kuntoutui ja eli tiettävästi hyvän elämän siviilitehtävissä.

 

Ylempien oikeuksien esittelijäjärjestelmämme, joka on kansainvälisesti poikkeuksellinen, tarjoaa välillä tuo erehtymisen ilon. Oikeusneuvos Leivonen, joka oli etevä ja hieno mies, tiputteli minulle liian vaikeassa jättiläisjutussa luonnoksia ratkaisun perusteluiksi kohdissa, joissa en millään keksinyt, miten tästäkin edettäisiin. Ongelmat liittyivät kansainväliseen yksityisoikeuteen ja merioikeuteen. Juttua istuttiin 30 päivää ilman yleisöä. Olin tietenkin tehnyt ja tein jatkuvasti muistiota ja siihen liittyvää mietintöä. Monet saamani laput aukaisivat selvän tien, kun itse olin rämpinyt itseni uuvuksiin metsässä. Opin myös temppuja. Erääseen hyvin visaiseen kohtaan kirjoitettiin ”koska hakijalla ei ole tämän seikan vahvistamisessa oikeussuojan tarvetta, korkein oikeus jättää tältä osin antamatta lausunnon asiasta…”

 

Englannissa opin tärkeitä asioita kollegoilta, jotka olivat ottaneet asiakseen osoittaa minulle luottamusta. Kerran istuin muutoksenhakuasteen istunnossa tuomariksi viitalla naamioituneena pitkän pöydän takana. Olin saanut tietää, että toisin kuin Suomessa aputuomarit olivat eräissä tilanteissa toimettomia toimihenkilöitä, vailla vastuuta ja oikeuksia. Näkökulma oikeudenkäyntiin on tuomarinpöydän takaa aivan toinen kuin yleisön puolelta.

 

Istuimme siellä ja myöhemmin eri kongresseissa usein näiden kavereiden kanssa. Lopulta uskalsin jopa kysyä, että ihanko totta tiettyjen aineiden professoriksi pääsee kahdessa huippuyliopistossa vain näiden seuralaisteni puollolla. He sanoivat, että näin on. Lontoossa ratkaistaan niin paljon niin isoja juttuja, ettei kenenkään edun mukaista ole päästää irti professoria, joka ei ymmärrä tai usko, että siviilioikeus on joukkuepeli. Se oli kai vain puoliksi vitsi, kun toinen Most Honorable sanoi, että päästäkseen professoriksi pitää kannattaa Arsenalia. Jos on Chelsean fäni, ei toivoa. Tottenhamin kannattamista voidaan katsoa läpi sormien, jos siihen on humanitaarisia syitä. Niinpä ymmärsin, missä merkittävät juristit vaihtavat kulumisia journalisteilta piilossa: he piiloutuvat katsomon yleisömereen.

 

Sanin toiselle lordille jotain ylimalkaista Charlesista, joka oli silloin prinssi ja haukkumanimeltään ”vanha hörökorva”. Ehkä sanoin, että hallitsijahuone on valtava ja halpa brändi ja etteivät prinsessat liioin hanki sivutuloja hammastahnamainoksista.

 

Sain kuulla, että Charles on todellisuudessa huomattavan fiksu mies ja uskollinen ystävä. Tietenkin ymmärsin, että laaja hyvätekeväisyystoiminta tuo jatkuvasti esiin teknisiä oikeudellisia ongelmia, ja arvasin, millä suunnalla niitä ratkotaan.

 

Monella hyvin näkyvällä henkilöllä on kolme tai neljä ”persoonallisuutta”. Tai oikeammin: ”persoonallisuus” on väärinkäsitys, jota psykologia ja psykiatria ovat tukeneet koko osaamisellaan. Luulen ettei ”todellista ihmistä” ole todellisuudessa olemassa. Ehkä ihminen on vähän kuin metsä, jolla on niin monet kasvot ja niin monta vuodenaikaa.  Toinen vertauskohta voisi olla niitty. joka on toiminnoiltaan ja lajeiltaan jotain aivan muuta kuin silmä näyttää ja tarkkailija luulee – melkein kaikki oleelliset toiminnat ovat näkymättömiä, kuten fotosynteesi ja typpikierto, tai mikroskooppisia, kuten sienten ja mikrobien maailma, joka pitää muutosta yllä.