Lisää dopamiinia

Erään lähteen mukaan arpajaisiin ja muihin rahapeleihin käytetään rahaa enemmän kuin televisioon, elokuviin, kirjoihin ja musiikkiin yhteensä.

Oikeastaan jokainen rahasta pelaava tietää, että voittaa ei voi. 

Mahdollisesti olemme kaikki huumeriippuvaisia. Oma dopamiinimme ja efedriinimme riittävät monille, mutta eivät kaikille. Lukemassani artikkelissa kerrottiin, että ihmisiä saa suostumaan vaikeisiinkin asioihin, kuten esimerkiksi rokotuksen ottamiseen, jos yksi tuhannesta saa esimerkiksi kymmenen tai sada dollarin arpajaisvoiton. 

Olisitko sinä, lukija, innostuneempi maksamaan veroja, jos yksi kymmenestä tuhannesta selviäisi täysin veroitta ja saisi muutaman tonnin ylimääräistä käteisenä?

Ollen jo aikaisemmin ehdottanut, että vaivalloiset asiat, kuten juuri veron määrääminen, voitaisiin hoitaa kaupankäyntinä verottajan ja verovelvollisen kesken: maksat tämän ja pidät turpasi kiinni. Sovitaanko?

Perusmatematiikka tuli vastaan muutama päivä sitten, kun taas kirjoitettiin aivan järkevästi, ettei ylirikkaille pitäisi maksaa lapsilisiä ollenkaan. Poliitikot esittivät tavanomaisia epämääräisiä vastaväitteitä. Terävä vastaväite on, että sekä lapsilisässä että kansaneläkkeen perusosassa tarveharkinta maksaisi enemmän kuin jaettava kokonaissumma. Luennoilla sanoin joskus, että nykyisen vakavien hoitovirheiden määrän pudottaminen puoleen esimerkiksi HUS:n alueella nostaisi näiden sairaaloiden kulut yli kaksinkertaisiksi. Ilmiö tunnetaan keskustelukielessä nimellä ”fat tail” eli lihava häntä. 

Maailman kaikesta rahasta 20 prosenttia ihmisistä (ja yhtiöistä) omistaa 80 prosenttia. Markkinoinnin vanha lähtökohta,  Pareto-jakauma on, että 20 prosenttia asiakkaista tekee 80 prosenttia ostoista. Sairaaloissa 20 % potilaista käyttäää 80 % palveluista.

Oma ratkaisuni ja dopamiinini on Bach ja Tatyana Nikolayeava, joka tunnetusti oli vielä parempi pianisti kuin S. Richter ja E. Gilels ja jolle Shostakovitsh sävelsi omat fuugansa. Hyvällä onnella huomasin, että hänen juuri ennen kuolemaansa 1993 Helsingissä pitämänsä konsertti Die Kunst de Fuge (The Art of Fugue) on nyt levyllä ja Spotifyssä. Esitys on, mielikuvituksellista kyllä, vielä parempi kuin kauan myynnissä ollut versio. Tässä uudessa elävän esityksen äänittäminen kääntyy riemuvoitoksi.

Lehdissä on valehdeltu, että Beethovenin jousikvartetto Op. 132 olisi maailman paras. Mutta pientä se on tämän Bachin teoksen rinnalla. Ja lisäksi kaikkine ihmeellisyyksineen tuo kvartetto on vähän kuin Barnumin suuri sirkus, The Greatest Show on Earth, partainen nainen, Buffalo Bill ja kaikki…

Huomenna olisi tilaisuus vaihtaa viihteelle, kun tuomiokirkossa Cantores Minores ja Dresdener Kreutzchor esittävät Johannes-passion. Menisihän se välipalana. Josta muistan, että Spotifyssä on sama passio Forsteri 1962 johtamana evankelistana Fritz Wunderlich ja Jeesuksen roolissa nuori Fischer-Dieskau.

Mutta kun juuri tuo Kunst der Fuge eli BWV 1080 on ainoa tapaus maailmanhistoriassa, jossa samaan teokseen on yhdistetty matematiikka ja rakkaus. S.D.G.