Huonot kirjat ovat yleensä parempia kuin hyvät kirjat. Perustelu on ilmeinen. Menestystä ja kukaties kiitostakin saanut kirjoittaja keskittyy omaan lahjakkuuteensa ja on läkähtyä siihen. Lukija jaksaa sellaista vain määrälti.
”Huonoissa kirjoittajissa” on seassa samaa väkeä, joita ennen maailmassa ihasteltiin kertomisen mestareina.
Olette ehkä tavanneetkin?
Mestari löytää oikeat sanat oikeisiin paikkoihin – mutta se ei riitä. Hän osaa myös mutkitella eli vaihtaa kerronnan suuntaa ja muutella etenemisen vauhtia. Kuuntelija huomaa kohta olevansa tukehtumaisillaan, kun on jännittänyt hengittämättä odottaessaan, mitä seuraavaksi mahtaa tulla.
Katselin usein katselijoita elokuvateatterissa. Se oli joskus kiinnostavampaa kuin kankaalla pyörivä filmi. Paikka oli suvun elokuvateatteri, jossa minulla oli lupa ja kyky tulla ja mennä. Muutkin kuin lapset panivat välillä silmänsä kiinni, kun tuli jotain jännittävää. Jotkut ihmiset aivan todella peittävät silmänsä käsillään ja kurkistavat sormien raosta. Jos elokuvassa kovasti pussaillaan tai toimitaan muutoin häpeällisesti, jotkut nuoret miespuoliset katsojat tuijottavat synkkänä lattiaa, pimeää lattiaa penkkien välissä.
Lukemisen vaikeus näkyy siitä, että esimerkiksi junassa lukevat jähmettävät kasvonsa. Ilmeestä ei käy päättäminen, onko kirja lystikäs vai hyvin surullinen.
Mutta vaikka on näin eli että kertomisen lahja on harvinainen aarre, jota useimmilla ei todellisuudessa ole, silti kannattaa yrittää kirjoittaa hyvin.
Tuomas Anhavan pienempi kirjoituksia sisältävä kirja, hänen kuoltuaan taiten toimitettu kuten kansallisen tason huipputeos esseevalikoima ”Todenkaltaisuudesta” (2002).
Siinä (”Ja maisteri pisti sen”) nyt oli muutama kirjoitus asioista, joissa olen ollut mukana ja ilmiöistä, jotka ymmärrän hyvin. Viimeksi mainittu tarkoittaa tässä yhteydessä tekijänoikeutta suhteessa kirjastokorvauksiin.
Koska kirjoittaja oli niin tavattoman hyvä, hänen asioille antamansa sanallinen hahmo miellytti minua suuresti avaamalla sellaisiakin näkökulmia, joiden olemassaoloa en ollut aavistanut.
Myös aina kiinnostavat ihmissuhderiidat saivat yllättävää valistusta. Se jäi tietymättömäksi, mistä Anhava tiesi, ettei hän ollut kansanjohtaja. Toki hänen kautensa Parnasson päätoimittajana oli juhlavan hieno ja tuotti harvinaisen etevää tulosta, mutta kodikkaampaa se oli, kun lehti lysähti luonnolliseksi viimeistään Jarkko Lainaan pitkän kauden aikana.
Ja erikseen jäin miettimään, että ei tahtonut Tuomas ei kirjankustantajaksi. Toki hän oli nähnyt ympärillään varoittavia esimerkkejä vaikka kuinka. Mutta toivon mukaan taloudellisista oloistaan huolehtineena takapiruna hän oli omaa luokkaansa.
Yhäkin, joskus, velttlouden henki yrittää ottaa vallan, ja silloin kuulen Tuomaan äänen kysyvän ja lyijykynän viittaavan kirjoituksenei riviä:” Mitähän mitähän herra varatuomari on tällä tarkoittanut, jos mitään? Ja jos taas jokin tarkoitus ilmenee, miksi sitä ei siinä tapauksessa snota=
Sinun kirjoituksiasi kun lukee niin on kuin seuraisi kissan menoa pihapiirissä, sinne ja tänne ja yhtäkkiä pois piiristä ja hetken kuluttua takaisin. Hepp! Mutta mielenkiintoista.
VastaaPoistaValitettavasti "Mitä tapahtuu todella" -kulttuurikauden kirjallisuus valuu aivokurkiaisestani kuin kastike hanhen seljästä. Varhaisteiniyden ankarin henkinen vahinko oli lukea Trygve Gulbranssenin "Tunturilla tuulee", tai siis onneksi, sillä sen jälkeen ei ole tarvinnut aihepiiriä sorkkia pitkällä puustaintikullakaan. Toki kokeilin lukea Rintalaa tai Haavikkoa, mutta samaa sorttia hyö ovat kaikin.
VastaaPoistaOnneksi omaan tuttavapiiriini ei kuulu kirjailijoita, joita tarvis kehua koska hyviä ihmisiä, paitsi yhtä köyhää runoilijaa joka kuoli ryyppäämiseen.
"... muuan Gabrini Greenen mustien vuokratalon mies oli teurastanut asunnossaan sian ja heittänyt sisälmykset rappuun jossa muuan nainen oli liukastunut niihin, katkaissut käsivartensa ja kiljunut kirouksia vielä ambulanssissa. Nainen oli yltä päältä sianveressä ja kimeämpi kuin hälytyspilli. Siinä valaistusta eri puolelta. Chicagoa väreissä ja kuvissa, ei mikään vuorisaarna."
VastaaPoista( Saul Bellow )
Lukunurkassa Kunnaksen Ilkka
Luja usko siihen, että sanoilla on kaikille yksi ja sama merkitys, saa aikaan merkillisiä lauseita. Sanojen merkityksestä ei voida sanoa mitään mielekästä. Jokaista kirjoittajaa katsoo kuilu.
VastaaPoista"kuulen Tuomaan äänen kysyvän ja lyijykynän viittaavan kirjoituksenei riviä:” Mitähän mitähän herra varatuomari on tällä tarkoittanut, jos mitään? Ja jos taas jokin tarkoitus ilmenee, miksi sitä ei siinä tapauksessa snota"
VastaaPoistaSanottu tuntuu usein yhäkin kovin kurantilta näitä blogitekstejä lukiessa, tietenkin mutatis mutandis.
En tuntenut Anhavaa, mutta radioäänenä hän oli vaikuttava. Ehkä oli vaikuttavaa puhe luonnossakin.
PoistaToisaalta olen kyllä kuullut sellaisenkin viisauden - etten peräti Proffessorilta itseltään - että hyvissä kirjoituksissa kaikkein tärkein löytyy rivien välistä. Se mitä ei sanota.
PoistaRivienvälien mystiset viisaudet ja tarkoitusperät ovat kyllä jo menettäneet tehonsa.
PoistaSuomessa persut ynnä muu trolliarmeija, ja "ääri"-jotakin kaikkialla, ovat ottaneet rivienvälit pilkutuksineen tehokkaaseen käyttöönsä joten se kanava tökkiä asioiden niin vaatiessa esim. vallanpitäjiä, on menetetty.
Moni oikeasti sanomaan kykenevä on jo sitä mieltä, että ainoa tapa, jolla on enää merkitystä tämän kaiken disinformaatiohälinän keskellä on olla vaiti; antaa koirien louskuttaa, karavaani panee maaten!
Ei ihminen eikä muukaan elämä enää puolustajaa tarvitse kun sille on jo hauta kaivettu.
jos se kaikki onkin tiedettä, siis sekä kirjoittaminen että taidekasvatus.Mikä sinä on taito, mikä taas tuote ja mihinkäs tiedealalle se hyvän tai huonon kehu määritellään ja minkä ansioiden vuoksi. Vastaahan joskus Kemppinen jos olet olemassa
VastaaPoistaEnglantilaisella juristi-kirjailijalla Hilary Mantelilla ainakin on kertomisen lahja. Näinä päivinä häneltä on julkaistu Wolf Hall -trilogian kolmas osa, jota todella odotan. Vuosikymmenen takaiset ensimmäiset osat olivat lukunautinto, vaikka en yleensä juuri välitäkään historiallisista romaaneista. Päähenkilöstään Thomas Cromwellista Mantel oli tehnyt ehkä liiankin rakastettavan, miehen, joka piti lapsista ja koirista ja huolehti naisista - olikohan siinä vähän viihteellisyyttä mukana? - mutta on ilo tavata hänet taas. Lukija kokee tapahtumat hänen silmiensä kautta, ja tietää lopputuloksen, Cromwell ei. Jännittäviä ovat ne välivaiheet.
VastaaPoistaJunaan ei pitäisi ottaa liian hauskaa lukemista, minä ainakaan en pysty "jähmettämään naamaani", vaan purskahtelen ääneen vähän väliä, jos teksti niin vaatii. Vanhana sitä nauraa liian harvoin. Seurasin kerran junassa nuorta paria, jotka nauroivat parin minuutin välein. Ja sitten kerran takaa kuului pelkkää naurua vähän väliä, ei ollenkaan puhetta. Siellä neljä ihmistä puhui viittomakielellä!
VastaaPoistaOn se niin runollista arkea, ja arkisen runoa. Trevelyan meinaan. Luin viimeisen rivin s.442. Tämä kakkososa on päivätty toukokuulle 1937 Yrjö VI:n kruunauksen hetkellä. Kääntäjät ovat Jussi Teljo ja Antero Manninen. Anni "Ollin oppivuodet" Swanin poika. Nyt pitää tarkata poistokoreja muun vaeltavan roskistarkkaajajoukon lailla. Löytäisipä osan Yksi. No onhan minulla English Social History ja vieläpä 4 osaa sitä Illustrated laitosta napakassa kotelossa. Varmasti on Verlan kovapahvia. Ja olisiko kartongin luja taittelu verokarkaaja Raussig veljeksiltä ? Tai perinteisempää - sitä leivän pakkauspaperin taittelua teipin sijasta jota yhä livenä näkee Avikaisen leipomomyymälässä. Torkkelinmäellä. Kyllä, siinä ammottavan aivottoman sijan likellä, missä sijaitsi Yhteiskunnallinen Korkeakoulu.
Ja Trevelyan kertoo juuri siitä kesänkorvalla -37: "Työväenpuolue on tullut vapaamielisen puolueen sijalle, mutta ei ole vielä tullut kyllin vahvaksi voidakseen hallita niin kauan, että sen omasta hallinnosta jäisi merkkejä." Asia korjaantui sotakabinetissa ja heti 1945 nousi Attlee rauhan varustelun kenraaliksi. Tästä taas kertoo ihan tuoreesti viime syksyn kirjassa isästään Waldemarista Markku Liljeström.
Isä kuolee juuri kuumimman työnsä ääreen työeläkelakien läpiajossa. Piti revetä kansanedustajaksikin Metalliliiton puheenjohtajan, jotta se Kekkosen pamfletti ei jäisi puheeksi vaan rahaa olisi, takaisinlainausta. Ja kuka työnantaja ei laajentaisi, pantiin himoverolle ja vaikka veks. Eikä ottanut rahojaan pitäjän verojohtajan nenänalta föliinsä vaan "kansanterveyden hyväksi" mitä transaparenttia kiilsi pajatsonkin otsassa.
Koko runoelma yhteisestä Suomesta tuli sävelletyksi Palacen ja Juttutuvan facebookin vihtomisissa. Toisin kuin nyt repimistyössä Deletten lättikuskien toimesta, olivat pystytystalkoissa marsseilla omistajaVuorineuvokset ja ja tehtaanjohtajina diplomi-insinöörit. Liljeström jr kirjoittaakin vuorineuvosten ajasta, aseveliliiton kitistä tai muurilaastista siis. Suomi ennen viestintätoimistojen intohimoaikaa.
Puoluetoimistot ja puoluelehdet pitivät työtätekeviä asioiden tasalla ja kompassissa Edistykseen. Pikettyltä on ilmestynyt Capital and Ideology. 1048 sivua ja iso on arviokin New Yorkerissa 9.3.2020, aukeaa netistä. Asiansa paluu sosiaalidemokratiaan ja äkkiä, aika loppuu. Se kait sisältää tukevan läpikäynnin Lännen säädyistä luokista ja että tasan eivät käy onnen lahjat. Mutta että voisi sovitella rulettipöydän alle viidettäkin jalkaa. Tai amputoida nykyisistä.
Aika paljon alkaa hiiviskellä esiin taloussosiologiaa viime vuosikymmeniltä ja kuinka soditun 1939-45 laillisen yhteispöydän jotkut nokkelat säätivät ruletiksi, niin omia polettejaan myöten.Jukka Sjöstedt