Sääli

Mietin sopivaa valetta. Tässähän on ollut puhetta etenkin julkisen puolen valehtelijoista. Maininnatta on jäänyt, ettei tuo valehteleminenkaan ole yksiselitteinen asia.

Onko oikein sanoa lapselle, joka opettelee ajamaan polkupyörällä, että yrityksesi ovat surkeita? Sanoisin että olisi paikallaan vaikka taivuttaa totuutta sanomalla, että kun nyt jaksat harjoitella, kyllä se alkaa siitä onnistua.

Toisaalta olen kyllä tuntenut ihmisiä, jotka eivät koskaan oppineet ajamaan polkupyörällä, ja yllättäen myös muutaman täysin uimataidottoman järven rannassa varttuneen.

Pitäisi keksiä jokin vain hiukan valheellinen selitys, miksi olen suorastaan vältellyt yhteyttä erääseenkin henkilöön, joka on fiksu ja mukava kuin mikä.

Se todellinen syy, jota en siis aio kertoa, on yksinkertainen. Havaintojeni ja lisäksi näkemäni ja kuulemani mukaan asianomainen kuuluu siihen hyvin tunnettuun mutta harvoin mainittuun joukkoon, joka on haaskannut elämänsä, kaikki runsaat vuosikymmenensä, itsesäälissä rypemiseen.

En tarkoita puhetapaa, josta tuskin monikaan on vapaa. Säveltäisin kakkia aikaisemmin kuultuja mahtavamman sinfonian, olisin juossut maailmanennätyksen sadalla metrillä ja siinä sivussa rikastunut silmittömästi, ellei minua pistäisi rintaan ja elleivät pahat ihmiset olisi pelkän ilkeytensä vuoksi kasanneet kapuloita rattaisiini.

Kun olen koulutukseni vuoksi joutunut eri vaiheissa penkomaan kuolleiden ihmisten tavaroita ja usein myös luetteloimaan niitä, olen selvillä asiasta, josta yhteiskuntakriitikot vain väittelevät. Esimerkiksi vuorineuvoksista joka toisen pöytälaatikossa on melkein valmiina käsikirjoituksena kuolematon romaani tai runokokoelma, joka melkein saisi arvostelijat haukkomaan henkeään ja kateelliset etsimään maanrakoa, johon voisi vajota.

Olen pistellyt sellaisia paperinkeräykseen kysyttyäni perillisiltä, eikö kenellekään kelpaisi, ja saatuani yksimielisen kielteisen vastauksen.

Eli painetun sanan kunnioitus on Suomessa suuri.

Hankalampia ovat sitten tilanteet, joissa esimerkiksi puoliso pitää asianaan muistuttaa harva se päivä, miten toisenlaista ja auvoisempaa hänen elämänsä olisikaan ollut, ellei hän olisi erehtynyt puolison valinnassa niin pahasti.

Ruotsissa mainitsivat nimeltä erään rouvashenkilön, joka pyyteli anteeksi aviomiehensä surkuteltavaa elämää ja alituista turhanaikaista höperehtimistä valiokunnalta, joka oli tulossa ilmoittamaan tälle miehelle hänelle nyt myönnetystä Nobelin palkinnosta fysiikan vai oliko se biologian alalta.

Itse asiassa Mika Waltari on käyttänyt tätä juonenkäännettä näytelmässään (Kuriton sukupolvi).

Kävin kerran hyvin antoisan keskustelun kohtuuden ja säälin käsitteistä siviilioikeudessa. Myöhemmin käsitin, että keskustelukumppanini oli koko katolisen kirkon ykkösjuristeja yksityisoikeuden puolella. Hän sanoi, että oikeus on kahle, jonka kohtuus voi kirvoittaa. Sääli on hänen mukaansa niin henkilökohtainen kysymys, ettei sitä pidä soveltaa itseensä.