Myyrä

Tämä kohta ”Seitsemästä veljeksestä” on minulle erikoisesti mieleen. Lauri nukahtaa metsässä.

”Hän nukkui, mutta uni jatkoi hänen mielensä kuvailusta. Koko hänen ruumiinsa, niin hänestä tuntui, supistui äkisti hienokarvaiseksi myyräksi, silmänsä kävivät kovin pieniksi, mutta kämmenensä pullistuivat senkaltaisiksi hansikkaiksi, ja valmis oli myyrä, joka nummen kohdussa kaiveli honkien juurien alla. Siellä hän möyrieli ja kaiveli, kaiveli itsensä lopulta ylöspäin pitkin hongan lahounutta sydäntä, ehti latvan viimeiseen huippuun ja huomasi nyt istuvansa keskellä tuulenpesää hienossa, sammaleisessa karsinassa. »Tässä on minun hyvä olla, tässä tahdon asua ijankaikkisesti», aatteli hän, katsoa tirkistäen pienillä myyräsilmillään kammionsa pienestä akkunasta ulos. Ja hän näki allansa synkeän maailman käärittynä syksyillan ikävään hämärään. Hän näki Impivaaran jyrkän vuoren, mutta mittaamattomassa, mieltä polttavassa kaukaisuudessa, näki siellä iltaisten metsien keskellä tuon alakuloisen pirtin, ja vielä näki hän armaitten veljeinsä heittelevän kiekkoa provastin kanssa sumuisella, kaikuvalla aholla. Ja häntä miellytti katkerasti itkeä, mutta kyynel ei tahtonut juosta, vaan pyöriskeli levotonna lähteessänsä.”

Kivi luki hyvin laajasti kirjallisuutta, myös Shakespearea ja Cervantesia, joita oli jo ruotsinnettu runsaastikin. Vielä Lapinlahden mielisairaalassa hän etsi hätääntyneenä Gibbonin ”Rooman valtakunnan tuhoa”, joka hänellä oli omana.

Edellä oleva katkelma ja esimerkiksi ”Sydämeni laulu” osoittavat ominaisuuden, johon ehkä kukan muu ei ole Suomessa päässyt ja harva Euroopassakin. Kieli ja etenkin lauserakenne on omaperäistä ja samalla uskomattoman kuulasta, kirkasta. Sana ”kaunokirjallisuus” vie heti vikaan. ”Kaunis” panee kysymään, kenen mielestä. Liian usein vastaus on ”muiden mielestä”, eli kauneus on stereotypia, mallin mukaan piirrelty.

Minulla oli tilaisuus saada oppia tohtori Eino Kauppiselta (myöhemmin Kauppi). Jopa suomensin muutaman tekstin pätkän (kuten Meurmanin kauhean arvostelun) hänen kirjaansa ”Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä”, 1966. Olin Otavassa toimittajana. Kauppiselta kuulin mielenkiintoisia muistelmia hänen TK-miehen ajoiltaan ja kirjailijoista laajemminkin. Eino sai itsekin kyytiä Haanpään aineiston pidättelemisestä itsellään, ja tietenkin hän kuului vanhaan koulukuntaan, jota Repo, Anhava ja kumppanit eivät erikoisesti arvostaneet. 

Aleksis Kiven persoonallisuutta on pohdittu paljon; oppikoulumme rehtori Paavo E.S. Elo laati tuosta aiheesta väitöskirjan sotien jälkeen. Asia ei tullut paljon selvemmäksi. Useat psykiatrit ovat selvitelleet Kiven henkistä romahdusta.

Ajattelin lisätä oman kommentin, koska tunnen ja olen tuntenut hulluja kirjailijoita ja lisäksi katson peiliin.

Moni seikka tuo mieleen bipolaarisen mielialahäiriön, jota sanottiin ennen maanis-depressiiviseksi mielitaudiksi. Tarkemmin katsoen hallusinaatiot erottuvat Kiven tuotannossa selvästi. Hänen kuvaustensa valtava uskottavuus voi olla joltain osin tälläkin pohjalla. Toisin sanoen sekä hänen tekstissään että elämässään on erottavinaan psykoottisia piirteitä.

Ettei kukaan luulisi minun vähättelevän: ilman kaksinapaisuutta virta ei kulje eikä magneetti vedä. Jännite on taiteen ja tieteen lähtökohtia. Ja ”Sydämeni laulu” (Tuonen lehto…) on mielen kaksinaisuuden huikein muistomerkki kirjallisuudessamme.