Sivun näyttöjä yhteensä

8. elokuuta 2017

Silmät



Ehdin käydä Rajalan liikkeessä, jonka tilat tekevät joka kerta vaikutuksen, koska halusin nähdä vaihtoehdot. Äiti haluaa erääseen palvelukodissa järjestettävään tilaisuuteen ja sitten seinälleen erään valokuvan.

Olen elämässäni onnistunut ottamaan alle kymmenen kohtalaista valokuvaa, mutta en yhtään hyvää. Pohjanmaan lakeudesta minulla on Alahärmän sillalta etelään otettu kuva. Neljäkymmentä kilometriä peltoa, eikä sittenkään näy taivaanrannassa metsää. Ja Lapuanjoki sattuu juuri sopivasti ja pilviä ja taivasta. Ja onneksi minulla oli juuri silloin vuokralla se Nikonin tosi iso ja kallis (70-200 mm, f 2.8) objektiivi, jonka piirto on huima.

Äidillä on seinällään lakeus-kuva, joka ei miellytä minua kauheasti. Värit ovat vähän suttuiset.

Niinpä tilaisuuteen tulee tavallinen iso valokuva ja seinälle ehkä chromaluxe eli metallille painettu valokuva, riittävän isona, ehkä 40 x 60 cm. Liikkeessä oli pari mallikappaletta, ja ovat ne kieltämättä aika hienoja.

Yksi vaihtoehto olisi painattaa akryylille ja yksi lasille (turvalasi).

Se muuten se kauppa on sen takia niin komea, kun se sijaitsee entisen postin päähallissa eli Kiasman ja Aseman välissä. Tuttu myyjä vihjaisi, että Sigmalta on tulossa valovoimainen kalansilmä, 8 mm. Nikonin oma on mielettömän kallis. Se on muotia nyt, että otetaan vääristävä ultralaajakulma ja sitten korjaillaan tulosta koneessa. Tulos voi olla oikein kiva, kunhan ei mene liian lähelle ihmisiä.

Iltapäivällä tein erilaisia asioita hoidettuani mielessäni listaa kirjoista, jollaisia Hagelstam sanoi mielellään haluavansa näyteikkunaansa, joka on käytettävissä ja ihmeteltävissä Taiteiden yönä.

Nyt täytyy kirjoitella muistiin mieleen putoilevia teoksia. Onneksi taksin jo tullessa huomasin näyteikkunassa Borgesin ”Haarautuvien polkujen puutarhan”. Olen ostanut sen ainakin neljä kertaa, ja aina on tuuli käynyt. Ensimmäisen kerran hankin kirjan sen ilmestyessä 1969. Rossin käännös on hyvä. Aina hänkään ei onnistunut, vaikka olikin todella hieno suomentaja.

Aikaisemmin tänään ystäväni oli kertonut kuulleensa, että joku oli käynyt läpi tiettyjä Saarikosken suomennoksia, joista löytyi sellaisia versioita kuin ”luottamusmies” (conman eli huijari) ja ”kalaisa” (fishy eli epäilyttävä), ja lähettänyt sitten kustantajalle vetoomuksen, ettei noita suomennoksia julkaistaisi ainakaan sellaisinaan.

Nyt merkitsen muistiin, että antikvariaatissa kuulin Stefan Zweigin tulleen kovasti mieleen. Hänen kirjojaan kysytään, mutta niitä ei juurikaan ole. En sanonut kääntäväni itse lähinnä tätä blogia ajatellen ”Eilispäivän maailmaa”, koska Zweigin lause on kuin virvoittavaa vettä. Eivät läheskään kaikki suuretkaan kirjailijat tiedä, ettei lukemaansa saa keskittyä eikä merkityksiä miettiä. Lukeminen tarkoittaa että antaa tekstin värähdellä omassa mielessään, omia muistojaan ja tuntemuksiaan vasten. Puhe on resonanssista. Keskittyminen johtaa sellaiseen typeryyteen, että lukija rupeaa metsästämään kirjoittajan ”tarkoitusta”. Jos kirjoittaja on hyvä, ei hänellä ole mitään ”tarkoitusta”, paitsi kirjoituspalkkion saaminen.

Siis muistettava: Herman Hessen ”Arosusi”. Hesse kirjoitti niin monta huonompaa teosta (samoin kuin Thomas Mann). Arosusi on mainio, ja se liittyy nuoruuteeni, lukiovuosiin. Tiesitte varmaan, ettei Johannnes Brahms päässyt taivaaseen? Helmiportilla kuolemansynniksi osottautui liian raskas orkestrointi. – Olen samaa mieltä.

Kotiin tultuani keksin kellon, joka tulisi esimerkiksi seinälle ripustetusta valokuvasta esiin katsoalla. Kosketusnäytön sijasta katsenäyttö.


Eikö olekin hyvä ajatus. Katsoessamme ja nähdessämme sähkömagneettisille aalloille taahtuu kaikenlaista. Taika-Jim, täältä tullaan – tee tilaa!

12 kommenttia:

  1. On tällä blogistilla puuhaa yllin kyllin! Luoja varjelkoon! Mikä teräsmies!

    VastaaPoista
  2. Minäkin olen keksinyt kellon, Lappikellon.
    Se on digitaalinen kello, joka näyttää ainoastaan vuosiluvun nelinumeroisena.
    Ei tee eikä näytä mitään muuta - ei koskaan, eikä piipitä tai surise.
    Uskon, että se olisi varma hittituote. Kaikkihan sellaisen haluaisivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jahha. Paljonkos kello nyt on, suunnilleen?

      Poista
  3. Kirjastoissa Zweigiä kyllä on vaikka millä mitalla, ainakin täällä Länsi-Uudellamaalla. Luin juuri "Vierundzwanzig Stunden im Leben einer Frau", erinomainen pitkä novelli.

    "Virvoittavaa vettä", "resonanssia", juuri sitä kirjallisuus parhaimmillaan on, kun kirjoittaja ja lukija kohtaavat. Hyvin sanottu.
    EG

    VastaaPoista
  4. Hyvä ,että näitä antikvariaatteja on. Ongelmana tietenkin korkea liikehuoneisto vuokra, kun on liikevaihto nappikauppaa suhteessa muoti ja humbuukiliikkeisiin.

    VastaaPoista
  5. Eikö katsenäytöllä toimiva kello tekisi valokuvan katselemisesta vähän hermostuttavaa? -Erikoista on ihmisen tottuminen maisemiin. Itäsuomalaisena rannaton peltolakeus tuntuu oudolta katsella. On kuitenkin helppo ymmärtää, miten hyvältä sen katsominen tuntuu ihmisestä, joka on siihen lapsesta lähtien tottunut.

    VastaaPoista
  6. Shakkinovelli sai uuden näkökulman, kun myöhemmin luin "Eilispäivän maailman", josta muistui mieleen Jaan Krossin "Rakkaat kanssavaeltajat".
    Valitettavasti Krossin voimien uupuminen näkyi jatko-osassa. Monta mielenkiintoista teemaa Virosta jäi uupumaan. Esimerkiksi yhteys Lennart Meren perheeseen.

    VastaaPoista
  7. Eipä siinä ultralaajakulmatkaan auta, jos visuaalinen näkemys puuttuu.

    VastaaPoista
  8. Rajalan liike masentaa minut aina kun käyn siellä. Muistan hyvin vanhan Postin pääkonttorin tunnelman: totuus asuu täällä, turha yrittää keksiä tarinoita, nyt mennään niinkuin on kirjoissa määrätty.

    VastaaPoista
  9. Hienoa, etä nuoruuteni ihanne Zweig edelleen elää. Kirjotin Ytimeen häönestä kirjoituksen vuonna 1982, hönen kuolemansa (kaksoisitsemurja Persepoliiss Brasialiassa uhdesä vaimon kanssa) 30-vuotispäivän muistoksi.

    Eilispäivän maailma ja Shakkitarina ovat edelleen merkittävää kirjallisuutta.

    Bonnin Beethoven-talon on koottu uudelleen (Zweig-kokoelma) hänen aikoinan maail,man luetuimpana kirjailijan kokoamansa Beethovenin alkuperäiset käsikirjotukset. Maanpakoon lähdettyään hän osnba myi, osna lahjoitti, loppujen kohtalosta ei ollut kiinnostunut. "Tarpeetonta mainita, että en koskaan pitänyt itseäni näiden käsikirjoitusten omistajana, vana ainostaan säilyttäjänä."

    MafH

    VastaaPoista
  10. Silimät tummat niin kuin syksyinen yö...

    VastaaPoista