Sivun näyttöjä yhteensä

24. elokuuta 2017

Sala



”Suomen rotkot” (Kesäläinen-Kejonen) on vaivalla ja ammattitaitoisesti koottu kirja maan rotkoista ja kuruista aivan etelästä pohjoisimpaan Lappiin. Kirjan asu ja taitto ovat erinomaisia, painoasu tyydyttävän ja välttävän välistä. Nykyisin harrastetaan harmahtavaa painopaperia ja himmeää painojälkeä, joka aiheuttaa pahimmillaan lukijassa kiukkua.

Kysymys lienee kuluista. Tallinna hallitsee, mutta Suomessakin painetaan. Ilmiö on kuitenkin uusi.  Kuvateoksen painojälki on huonompaa kuin aikakauslehden.

Olisiko tämä yksi kirjan kaupallisen rappion syistä? Vai vaikuttaisiko asiaan sekin, että tietokoneen näytöt ovat hyviä ja silmä on oppinut odottamaan sävykkyyttä.

Tosin valokuvaajat ovat hinnoitelleet itsensä hengiltä. Googlen kuvahaku tuo heti esiin myös kotimaisia yrittäjiä, jotka myyvät normaalin resoluution valokuvaa kovalla hinnalla (esimerkiksi 50 euroa) ja huomauttavat, että toimitetaan kun ehditään eikä laatua taata…

Kolmas avoin kysymys tässä tapauksessa on kustantaja, Salakirja Oy. Siitä on mainittu blogini kommenteissa silloin tällöin.

En ymmärrä, mistä ostajat ja mistä rahat. Tässä tapauksessa, rotkokirjassa, mukana rahoittajana on ollut säätiöitä. Ja tämä on se kustantaja, joka julkaisee Paulaharjun vanhoja teoksia. Ja hyvä niin.

Tavalla tai toisella katalogiin on saatu professori Juha Pentkäisen selkeästi tieteellisiä julkaisuja, ja mukaan on poimittu myös vanhoja ja ikivanhoja klassikkkoja.

Mutta sitten on yhtiön nimen vihjaamalla tavalla ”salatieto” eli pötyä esimerkiksi Suomen kansan salatusta menneisyydestä, Musta Raaamattu ja vastaavaa.

Tulos on valitettava. Ilman laajoja taustatietoja kiinnostunut ei kykene päättelemään, tohtiko ostaa.

Tilannetta ei helpota kirjoittajan osuus. Tämän kirjan Kesäläinen on kunnioitettava henkilö. Hän on etsinyt harvojen tuntemia luonnon kummallisuuksia, vaeltanut paikalle ja ottanut laatuunkäypiä (ei hyviä) valokuvia. Mutta tekstinsä hän täyttää poiminnoilla vanhemmista tarinoista ja hyvinkin tutuista klassikoista.

Useissa kirjan kohteissa on jumalina palvottuja tai piruina pelättyjä paikkoja, ja lukija varmaan tietääkin seidoista ja on ehkä kuullut staaloista.

En ensinkään vähättele luonnonmystiikkaa. Eurooppamme on täynnä esimerkiksi ihmeitä tekeviä pyhiinvaelluspaikkoja, ja voi olla, että rotkot ja etenkin luolat aiheuttavat mitattavia aistimuksia ja kognitiivisia erikoisuuksia. On ihmisiä, jotka joutuvat pakokauhun valtaan ahtaassa paikassa tai korkealla.


Esitän hiukan jakautuneen kiitoksen lisäksi toiveen, että tällainen kirjallisuus lisäisi herkkyyttä ympäristölle. Hyviä kohteita satelee. Salpausselällä ja Suomenselän seudulla on helposti lähestyttäviä, tosi jännittäviä kohteita, ja jotkut rotkojärvet, kuten Virtain Toriseva, ovat kuuluneet virallisiin kansallisiin nähtävyyksiin iät ajat. Suositellaan  Järjen kanssa.

12 kommenttia:

  1. Missähän lienee Suomen korkein pystysuora seinämä? Olen yrittänyt googlata asiaa, mutten löytänyt vastausta. Jossain käsivarressa varmaan? Maailman korkein pystysuora seinämä on Mount Thor, joka sijaitsee Kanadassa, ja joka putoaa pystysuoraan 1250m. Toiseksi korkein on Trollväggen Norjassa, 1100m. Mount Everestillä ei taida olla yhtäkään yli 500m seinämää? Suomessa ei ilmeisesti juurikaan yli 100m? Terbmispahta nousee 400m suoraan järvestä, mutta siinäkään ei taida olla täysin pystysuoraa kuin korkeintaan 100m. Kenelläkään tarkempaa tietoa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Grand Canyon on kaksi kilometriä syvä.

      Poista
    2. Pielaveeltä kuulemma löytyy.

      Poista
    3. Grand Canyonissa ei ole pystysuoraa seinämää kuin korkeintaan 200-300m. Norjasta löytyy useitakin 700-800m korkeita, pystysuoria seinämiä. Ruotsista 300-400m. Mutta korkein on tosiaan tuo mainittu Mount Thor. Googlatkaa, niin näette millaisesta seinämästä on kyse.

      Poista
    4. Pielavedellä tarkoittanet Maaningan Korkeakoskea. Ei se ole pystysuoraa putousta. Ja korkeuttakin on vain 36m.

      Grand Canyonkaan ei ole vapaata pudotusta sitä yli mailin syvyyttään.

      Poista
  2. Näkemättä kyssenalaista kirjaa arvaamme, että kuvien laatuun voi huonon aineistokäsittelyn lisäksi olla muotisyy joka on nuorison harrastama "epäonnistuneen valokuvan jäljittely". Siinä vältetään kuvassa huippuvaloa ja umpimustaa. Kuva vaikuttaa hunnuttuneelta. Tähän lienee vaikuttanut vanha painotekniikka jossa määriteltiin laattakuvan sävyarvoiksi vaaleassa päässä vielä muutaman prosentin näkyvä piste ja tummassa muutaman prosentin avoin piste. Kuvaa käytettiin tavallaan painokoneen värinpidon määrittelyyn. Kun painotekniikka alkoi tarkentua -- hitaasti Suomessa 1970--80 -luvuilla -- oli mahdollista ajaa hyville papereille reipastakin värinpitoa. Mustavalkokuvassa se mahdollisti huippuvalon jättämisen täysin paperinvärille ja syvimmän mustan 100 % pidolle. Painajan toki piti olla tarkkana ja kuivumiseen piti varata aikaa. Seuraavaksi kehitettiin duo- ja tritone-tekniikka jolla mustavalkokuva painettiin muutamalla avustavalla lisävärillä ja saatiin lähes valokuvapaperimainen tulos. Olimme mainostoimisto-työkaverieni kanssa tämän ensimmäisiä harrastajia. Digitaalinen kuvankäsittely helpotti seuraavaksi asiaa. Jopa Hesarin annonseihin kokeilimme neliväristä mutta mustavalkoiselta näyttävää kuvaa, ja kyllä se sivulta hyppäsi kauniisti.

    Kuvan sävykkyyden perusasia on kuitenkin painotekniikassa paperi ja sen antama pohjasävy. Muodikas ekosofia on tuonut mukanaan tuhnuväriset muotipaperit joiden on tarkoituskin näyttää kierrätetyiltä. Ja myös tuntua -- ne ovat pehmeitä ja imevät painomustetta. Painetusta kuvasta ei syvän mustan puuttuessa saa sävykästä. Lisään, että itse en ole kovaksi kaoliinilla tms pinnoitetun kiiltopaperin ystävä, mutta kyllä bokpapper nummer kakkosellekin saa hienoja kuvia ihan isoissakin painokoneissa.

    VastaaPoista
  3. Kirjan "rappion" syynä taitaa olla lähinnä se, että painettu kirja, hyvä tai ei, maksaa rahaa. Sen lukemisesta ja hypistelystä on pulitettava aika lailla euroja.

    Noin 1980-1990 syntynyt sukupolvi saa tietonsa, elämyksensä (kirjallisuuden lisäksi musiikin ja elokuvat) netistä. Siellä se sukupolvi - nykyisin 18-30 -vuotias - elelee.

    Jostain syystä se sukupolvi on vieraantunut kirjastosta, Suomen kadehdittavan hienosta kirjastoverkostosta. Opiskelijoiden tenttikirjastot ovat muuta.

    Jostain syystä? Jos joku, vaikkapa Kai Ekholm, saa syyn selville, esitän hänelle kirjallisuuden Nobel-palkintoa.

    Ilmiö näyttää heijastuvan maamme fiktiiviseen, kaunokirjallisuuteen. Ikään kuin suomalainen kaunokirjallisuus olisi päättynyt osapuilleen Joni Skifestvikiin. Hänen jälkeensä lukuarvoisia tekstejä on haettava hakemalla.

    Tuuri - haastattelujen ylöskirjoittaja, Turunen - rönsyilevää ja toistavaa tajunnnanvirtaa ei jaksa millään lukea, Hyry - uunin muuraus on hanslankarille opettavaa, ei suurelle lukijakunnalle suunattua tekstiä. Kähkönen - vain kotiseudun väkeä kiinnostavat oman suvun ja elinympäristökadun kirjaukset, Westö - missä lienet kulkenut...tennispelit olivat autenttisen oloisia. Pelkällä pyssyllä ei saa enää lukijoita innostumaan.

    Surullista, jos romaanikirjallisuus (dekkarit poislukien) on katoavaa kansanperinnettä. Vielä surullisempaa, jos koko ajan harveneva Suomen maksuton kirjastoverkosto katoaa yhdessä käyttäjien vähenemisen ja vihdoin loppumisen kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älähän nyt...
      Kaikki mainitsemasi ovat kelpo kirjailijoita mielestäni, Tuuri tietysti pohjalaisen korvaan sopivan tyylinsä vuoksi, Kähkönen tullaan muistamaan yhtenä suurimmista, uskoisin.
      Kyllä täällä hyviä kirjoja julkaistaan.
      Heikki Turusta ei jaksa pirukaan lukea.

      Poista
    2. On se Simpauttaja ainakin itäsuomalaiselle hyvinkin helppolukuista, ja sen ajan, maaseudun tyhjenemisen, kokeneelle vielä koskettavaakin, sekä myös varsin verevää kerrontaa. Siitä tehty TV-elokuva on myös mainio.

      Turusen myöhemmistä olen kyllä aika lailla samaa mieltä kuin edeltävät kommentoijat...

      Poista
  4. Rotko. Valtavan vahva sana. Pääsin onnekseni kerran tekemisiin rotkosta kertovan ihmisen, miehen, kanssa. Hänen olemuksensa oli yhtä vahva.

    Miea kertoi istuneensa mäen päällä - mäen nimi oli vähän murteesta riippuen Rotkonvuori tai Rutkonvuori - punagraniitista hän puhui, rotkon ja sitä ympäröivän vuoren punagraniitista.
    Mies kertoi olevansa hämäläinen - pienellä ja isolla hoolla.

    Siellä Rotkonvuoren päällä istuessa tämän miehen päässä oli alkanut soida sävelkulku, melodia.

    Hämäläinen pienellä ja isolla hoolla oli laittanut melodian paperille.
    Kuulin sen myöhemmin - joku oli sen pistänyt sanoiksi, jotenkin näin: " Kuunnelkaa. Kohta poissa on veljet. Kertokaa, meille kallis on maa..."
    Noin se rotkon vierellä syntynyt sävelmä alkoi, sanoiltaan ainakin suunnilleen.

    Sävelmää en unohda, en ikinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, on Kalervo Hämäläisen Veteraanin iltahuuto komea biisi.

      Poista
  5. Jos blogissa mainituntyyppiset ympäristökohteet ja varsinkin niiden muodostushistoria kiinnostaa, niin kannattaa lukaista Risto Isomäen "Miten Salpausselät syntyivät". Jonkin verran editointia kaipaava teos, mutta asiasisältö on tärkein.

    VastaaPoista