Suomalaisuuden kulmakivet
ovat tuontitavaraa. Oikein suomalainen tavara tulee Aasiasta.
Kysyttiin, miksi tässä
blogissa oli mattopiiskan kuva. Helposti arvattava vastaus on Menneisyyden
varjo, mutta on muutakin.
Katselin sopivaa tuolia
huoneeseeni, johon haastattelijat ja rahan tarjoajat ja nimikirjoitusten
kerääjät jonottavat.
Tuoleista filosofisin on
keinutuoli. Joitakin vuosia sitten löysin kaksi paikkaa, josta niistä saa, ja
aika ajoin niitä näkee myymälöissä. Puhe on niin sanotusta Nakkilan mallista,
ja kaiku on menneisyyden maaseutu, jossa oikeastaan vain isännällä oli oikeus
istua soutulavitsassa ja potkia jalalla vauhtia.
Tuo kaluste oli vanhuuden
merkki, sopia 50-vuotislahja.
Käytännössä keinutuoli on
melkein yhtä hankala kuin vanhamallinen topattu nojatuoli. Vaivalloisuus näyttäytyy
erikoisesti siivoamisen yhteydessä, mutta ovat nämä istuimet myös peräisin
ajalta, jolloin neliömetrit olivat suurempia kuin nykyisin. Molemmat vaativat
huoneessa ympärilleen tyhjää tilaa paljon enemmän kuin ihmisillä on.
En oikein saanut selvää,
mihin tarvittiin vastakkain istuttava puutarhakeinua. Sellaisia tehdään
vieläkin ja nikkaroidaan erilaisilla kursseilla. Käytössä ne ovat kamalia.
Lapsena ja vanhuksena sellaiseen on ongelmallinen istua, ja sitten pelkää koko
ajan aiheesta, että sormet jäävät johonkin väliin.
Oma valintani on
korituoli. Sellaisia löytyi neljä. Tieto alkuperästä on hautautunut, mutta
materiaali on rottinki.
Annankadulla oli Vanhan
kirkon puiston kohdalla pelottava kyltti, mielestäni neonputkista koottu, jossa
oli nimi Soteva ja lepakon kuva. Kävin ostamassa sieltä harjat ja porstat ja
näin, että myynnissä oli myös tuoleja. Ei ole mahdotonta, että tuolini ovat
sieltä. Sitten toisaalta jossain vaiheessa tuli puolalaisia korituoleja ja
ennen pitkää tuo myymäläkin oli kadonnut. Verkosta löytyy tietoja, joista käy
päätteleminen, että sokeiden käsityöläisten tuotteita kaupinnut yritys on
keskittynyt harjoihin ja siveltimiin, jotka tietenkin valmistetaan
koneellisesti.
Tuo ”korituoli” oli
lapsuuteni arkikieltä. Meillä oli sellainen kotona ja ainakin yksi huvilalla.
Olen melko varma, että materiaali oli paju. Jossain vaiheessa pajunkuorien
kerääminen oli muotia. Tavaraa tarvittiin kai värjäämiseen, ja tyypillinen
parkkaaja oli ronski akkaihminen, jolle riitti työkaluksi peukalonkynsi. Talvella
hiihtäesä sai katsoa kahteen kertaan, oliko pajupehko jänisten kaluama vai
oliko kuoren kerääjä käynyt.
Luulen että tämä on mujistikuva
samoilta ajoilta, jolloin urhoollisimmat kaverit yrittivät pitää
piisaminrautoja joessa. Joku tuntematon taho maksoi kuulemma selvää rahaa
piisamin nahasta. Tosin – yllättäen – maakunnassa oli ainakin kettufarmeja jo
kauan ennen sotia. Kun äidilleni järjestyi sitten jossain vaiheessa
minkkiturkki, en käsittänyt, miten meillä oli varaa sellaiseen. Sitten kävi
ennen pitkää ilmi, että kaikilla oli minkkiturkki, ja nyt niitä on kaikkien
ullakolla, koska ainakaan etelässä kukaan ei tunnu käyttävän niitä enää.
Elokuvista sai sellaisen
käsityksen, että minkkiturkki ja aidoista timanteista koottu kaulakoru ovat
samaa hintaluokkaa.
Rottinki- tai pajutuolien
uutta tulemista edisti kauppaliike Bitco, ja huonekalu muutti täysin ilmeensä
Emmanuelle-elokuvan vuoksi. Koska tarina oli tapahtuvinaan Thaimaassa,
huonekalu oli varmaan malesialainen. Yhtäkkiä iso rottinkituoli oli muotia, ja
niitä näki ihmisillä olohuoneissa. Ne ritisivät ja narskuivat istuessa ja
noustessa ja naiset valittivat, että niihin repi sukkansa. Muutkin kuin
Emmanuelle tarvitsivat pehmustetta pyllynsä alle.
En ole koskaan kuullut,
että kenellekään olisi annettu piiskaa mattopiiskalla. Se nyt on yhtä kömpelö
tuohon tarkoitukseen kuin patasuti.
Menneisyyden
piiskaamiseen liittyi Koivuniemen herra. Sanonta tarkoitti, että vitsa käytiin
taittamassa koivusta. Muutamassa huushollissa kai tavoiteltiin kauhun
tasapainoa pitämällä piiskaa eli koivunrisua oven päällä hirrenraossa.
Raippa oli mielestäni
mikä tahansa tikku, ja ravimiehillä oli omansa lainen, mutta mielestäni muutenkin
vain hyvin epäilyttävät ihmiset löivät hevosta ruoskalla. Paatuneimmatkin
hevosmiehet käyttivät eläimen hakkaamiseen köydenpätkää, ja tuo ravien raippa
oli pieni ja kevyt ja sillä lähinnä naputeltiin. Väline taitaa olla edelleen
käytössä.
Vanha laki, joka määräsi
ruumiinrangaistuksia, laski raipat pareina. Ne olivat tyypillisesti kuorittuja
ja päiväkausia vedessä liotettuja. Raipparangaistuksen toimeenpanoa kuvataan
joissakin elokuvissa mutta yleensä sievistellen. Jos lyöntejä sateli liikaa,
siinä oli selkä niin kovilla, ettei edes hengenvaara ollut aivan kaukana.
Kylän koirat oli
ikuiseksi luultu ongelma. Niitä oli yleensä paljon ja ne olivat aina vapaina.
Hurjimmat pyrkivät näykkimään hevosten jalkoja. Niinpä ruoska oli tarpeellinen
työkalu. ”Pohjalaisia” -näytelmässä asiasta on tehty taitavasti numero.
Nimismiehen hulluutta halutaan korostaa kaikin keinoin, ja niinpä Järviluoma panee
vallesmannin lyömään talollisenpoikaa ruoskalla päin kasvoja.
Siitä seuraa
loppuhuipennus, tappo. ”Mua lyötiin ruoskalla, niin kuin koiraa…”
Valitettavasti minulla ei
ole muistoja hevosvetoisesta tykistöstä eikä kasakoista. Siinä missä poliisi
käytti ennen pamppua, kasakoilla oli nagaikka, pitkä ruoska, jolla huidottiin
kansalaisiin keisarin kunnioitusta hevosen selästä. En edes aio perehtyä
tekniikkaan, mutta kuvauksista päätellen ase vaikutti ja keino oli tehokas.
Koulutetuin ratsuin liikkuva joukko oli oman aikansa mellakkapoliisi, hyvin tehokas.
Ja ratsastavalla poliisilla oli pitkä kuminen pamppu.
Olin muualla, kun
Lasipalatsin ja Sokoksen välissä tapahtui toivottavasti viimeinen
ratsupoliisien ja mellakoivan yleisön yhteenotto, jossa mm. Georg Malmsten sai
vahingossa pampusta päähänsä. Se liittyi Helsingin vahvan vasemmistolaisiin
nuorison rauhanfestivaaleihin 1962.
Isälläni oli työhevosia, muutaman muistan nimeltä. Pientilalla vielä 60-luvulla työt tehtiin hevosen kanssa. Mitään piiskaa ei hän hevosen komentamiseen koskaan käyttänyt, suuta maiskauttamalla ja ohjaksilla nykäisyllä hevonen tajusi, että nyt lähdetään. Ja ptruu-päristyksellä veto seis. Onkohan piiska enemmän ravimiesten välineitä. Työhevonen oli työkaveri, sitä ei komennettu, vaan sille annetaan ohjeita.
VastaaPoistaPienimmillä lapsilla oli heinäpellolla tehtävänä hätistellä lepänoksalla paarmoja hevosen kimpusta, kun se odotteli pellonlaidassa taas haravointihommien aloittamista.
Mikä siinä olikin, että kesällä paistoi aina aurinko.
Täytyyhän vahvan vasemmistolaista nuorisoa saada kasvattaa mellakoinnista pois, säälliseen järjestykseen ja miksei vaikka kokoomuslaisuuden puutarhasiipeä kohden. Tässä on poliisilla vielä paljon tehtävää.
VastaaPoistaPunovat netissä juoniaan, liian fiksut nuoret. Tiedostavat ja ottavat tosiasioista selvää. Eivät edes perhanat juo kaljaa eivätkä polta tupakkaa, tottelemattomaksi ryhtyneet. Soluttautuminen on omiaan tähän. Kaksisataa poliisia kuulostaa vähältä. Pääseekö vihapuhe ryöhäämään valloilleen? Parhaimmillaan koko mellakointi olisi tietysti kokonaan nettipalstoilla, virtuaalisesti toteutettuna. Säästyvät kalliit miestyötunnit ja ne arvokkaat älypuhelimet jäävät ehjiksi.
Neuvostoliitossa kirjoituskoneet ja varsinkin kopiokoneet olivat siihen määrään valtion sisäisen turvallisuuden kannalta uhkaavia että niiden omistajista pidettiin kirjaa. Tätä ei tarvitse enää tehdä, nyt kirjaa toimistaan pitävät kaikkialla omaehtoisesti kaikin tavoin epäilyttävät henkilöt, se on sitä edistystä. Tarvitsee vain keksiä mistä epäillä.
Tylyydelle ei ole mitään puolustusta, hymyilkää isoveljelle!
Joskus viime vuosituhannella kemistiksi opiskellessani, jouduin asiaan kuuluvaan suulliseen tenttiin, jonka piti professori Salli Eskola. Sananmukaisesti suuni taisi loksahtaa auki, kun hänen työhuoneeseen Hallituskadun kemian laitoksella astuessani näin keskellä huonetta isokokoisen keinutuolin. Eikä tämä vielä, mutta kun hän ystävällisesti osoitti tuolia ja kehotti istuutumaan siihen! Olin hämmästyksestä aivan pyörällä päästäni, mutta tentti meni keinutuolissa hiljakseen keinahdellessani ongelmitta läpi. Ikimuistoinen tapahtuma, muistiini jäi myös mielikuva hyvin mukavan oloisesta ihmisestä.
VastaaPoistaPS Wikipediasta totesin juuri, että hän oli ehdokkaana viidesti Nobel-ehdokkaaksi!
Rauhanfestivaalit 1962 saattoivat olla vahvan vasemmistolaisia, mutta mellakat matkaansaattaneet provokaatiot taisivatkin tulla ihan toiselta laidalta. Hajamuistumia historiantutkija Krekolan kirjasta: Jo ensimmäisenä iltana isänmaalliset laskivat "kommunistien" festivaalibussista kumit tyhjiksi. Jo edesmenneen Honka-akselin nuorjohtajat (mahdollisesti ainakin Holkeri ja tannerilaisten Burman?) organisoivat ja koordinoivat toimintaa. CIA:n rahoituksesta puhuttiin. Eduskuntatalon nurmikolla liehui tai oli liehumatta hakaristilippu...
VastaaPoistaettä mihin tarvis?
VastaaPoistase vastakkain istuttava keinu on erinomainen ns. dogstyle-asennossa. Keinuu mukavati mukana.
Ja kesäinen tuuli soittelee pehmeästi ison O:n odottajien kupeissa.
PoistaPolyrottinki - kun istuu Einari se, se tuoli ei narise. Runoilijaa mukaillen.
VastaaPoistaLeinon Erkki palasi elokuussa 1962 Helsingistä ja esitteli ylpeästi selässä olevaa pitkää punaista jälkeä. Oli kuulemma saanut sen ratsupoliisin pampusta nuorisofestivaalimellakan yhteydessä. Erkki oli koulupoikien suuri sankari ja menestyi myöhemminkin elämässään leipurimestarina.
VastaaPoistaHaanpäällä muistaakseni tämä ronski parkkaaja oli Pussisen akka, kunnianarvoisa naishenkilö.
VastaaPoistaKankaan ex-palopäällikkö (tai koko Kankaan paperitehdashan on ex-paperitehdas nykyisin) kävi Intin 1960-luvun alkupuolella, silloin oli vielä hevosia Suomen armeijassa. Hän palveli talleilla.
VastaaPoistaJa kertoi:
Kerran talleille lämpsi kaks vetelän näköistä jätkää, ne oli just tulleita alokkaita. Ne pamplas statin slangia sillain ettei meinanu selvää saara. Se toinen meni suaraan päivystävän kersantin luo ja sano sille... mun täytyy muuttaa se slangi suomenkieleks... se sanoi sille: "tarvittas hevonen." Kessu moisesta röyhkeydestä meni niin hämilleen että ei osannut sanoa muuta kuin "mihis tee sitä tarvitte?" Toinen niistä molemmista vastasi: "vääpeli sanoi että käykää hakemassa hevonen". Kessu silmäili alokkaita ja sanoi "mikäs siinä, teiltä vaan unohtui yks asia..." Molemmat ihmettelivät mikä ihme heiltä oli unohtunut. Kersantti yritti auttaa ja hoki "herra... herra..." Jolloin toinen äkkiä snaijas tai bonjas tai jotain ja alko ihmetellä "pitääks niille hevosillekin sanoo herra hevonen?" Tää on tosi juttu ja arvaa naurattiko meitä kaikkia mitkä siinä oltiin paikalla. Onneks kessukin oli niin hyväluanteinen ihminen ettei se pojille hermostunu, suitsittiin vaan hevonen niille. Ja annettiin ohjakset käteen. Kessu vielä läimäytti heppaa persuuksille ja se lähti käveleen. Pojat perässä, toinen piti ohjaksia käsi suorana, pelkäsi sitä. Heti siinä tallien edessä on tienristeys, poikien olisi pitänyt kääntyä oikealle jos takaisin kasarmeille halusivat, mutta mistäs se tamma sen tiesi, ja pysähtyi risteykseen. Odotti, että mikä käsky hälle annetaan. Ja pojat yrittivät, molemmat huitoi käsiään ja huusi "oikealle, oikealle", toinen yritti vääntää sen hevosen päätäkin että se näkisi minne sen pitää mennä... mutta ei se vaan menny. Ja meitä nauratti, se on mun paras armeija muisto... voi että meillä oli hauskaa.
Matti, mukava mies. Tän kertoi.
Ps. Isäni palveli varusmiesaikansa Viipurissa, tykistössä. Talonpojan poikana tietysti osasi käsitellä hevosia. Kaikki eivät. Kerrankin kun he vielä alokkaina olivat sukimassa hevosia, kouluttava vääpeli karjui heille (pönttö punaisena): "Harjatkaa, harjatkaa NIITÄ. Eivät ne mitään KISSOJA ole!" - Minua tuo vääpelin lause jotenkin naurattaa kamalasti.
po. "Harjatkaa, harjatkaa niitä. Älkääkä silitelkö! Eivät ne mitään kissoja ole."
PoistaArmeijaan astui alokas 1968 (muistaakseni Huovinrinteelle, Porin Prikaatiin - koska itsekin silloin olin siellä). Komppanian vääpeli otti vastaan nämä (kohta) alokkaiksi muuttuvat siviilit; heiltä kirjattiin erilaisia tietoja. Kuten esim. nimi. Ja syntymäaika ja ammatti ja missä asuu ja niin pois päin ja niin edelleen. Yksi sanoi asuinpaikakseen Borås, Ruotsi. Vääpeli sanoi "hjaah, vai Servige", ja kirjasi sen myös sillä nimellä. Tämä tuleva alokas hymähti ja sanoi että "ei sitä noin kirjoiteta". Vääpeli kirjoitti uudestaan: "Sevrige..." Muukalainen korjasi uudestaan "ei, ei kun Sverige..." Tämä ylivääpeli nosti tulevia simputuksia enteilevän katseensa herrasmieheen ja sanoi hyytävän hiljaa: "Kyllä minä sen tiedän. Mutta joskus käytetään myös muotoa Servige".
VastaaPoistaArmeijassa se, jolla on enemmän natsoja, on oikeassa. - Tai ainakin siihenaikaan oli. Ja kyllä sen luissaan ja munaskuissaan oppi myös tuntemaan.
Eikös polyrottinki ole muovia? Mitenkähän sen ekologisuuden kanssa oikein on?
VastaaPoistaNo niin on tietenkin muovia ja se on suurimpia syntejä, kuin käyttäisi aitoa turkista.
PoistaMinut professori istutti aikoinaan kirjastonsa rottinkituoliin suullisessa kuulustelussa, kotonaan. En muista, miksi sinne jouduin enkä sitä, narisiko tuoli, mutta ensimmäisen kysymyksen muistan: "No, oliko se Lady Chatterley´s Lover pornografiaa?" Vastaustakaan en muista.
VastaaPoistaEG
Armeijassa oppi kaikenlaista, lähinnä sosiaalisuutta, ja runkkaamaan salaa. Kun minut meinattiin panna RaUK:hon, sanoin, että en sinne mene. Ensin joutui tappelee vääpelin kanssa kun sanoin sille että "mulla on periatteeni, että en mene", ja vääpeli sanoi "ei armeijassa tunneta periaatteita". Sitten minut otti käsittelyyn komppanian päällikkö, yliluutnantti. Hän kysyi minulta kans "miksi?". Sanoin että minulla on siihen syyni. (Ei minulla oikeasti ollut. Mutta sanoin niin kun en muutakaan keksinyt.) Sitten se yliluti sanoi "jos minä määrään, Te menette Reservialiupseerikouluun. Se nyt on itsestään selvä asia." Minä sanoin: "voitte sanoa: sotamies N.N. purkakaa. Ja sitten minut viedään osina aliupseerikouluun. Ja sitten siellä joku sanoo: sotamies N.N. kootkaa..." sitten pidin taidepaussin, ja jatkoin "missään muussa muodossa sinne en mene". Yliluutnantimme A. Helle tuijotti minua hyvin, hyvin pitkään. Ja käski mut ulos PorPr2Patl5komptstostaan. Seuraavaksi olinkin Pataljoonan komentajan puheilla. Hän tuijotti minua kuin halpaa makkaraa. Ja sanoi "teidät voidaan haastaa tämän takia Sotaoikeuteen. Tiedättekö Te sen, sotamies?" Vastasin tietäväni, herra everstiluutnantti, mutta ajattelin: vittuako se sulle kuuluu...
VastaaPoistaNiinpä minusta sitten tehtiin komppanian kirjuri.
Ja kun minut kotiutettiin, sain Porin Prikaatin Killan pienoislipun marmorijalustein... kullatussa laatassa luki mun nimeni. Ja arvoni: korpraali. Sellainen jaetaan ehkä kerran viidessä vuodessa jollekin, no, erittäin ansioituneelle varusmiehelle, tällä kertaa siis mulle. Mutta kun sinä vuonna Poriin Prikaatista pääsi siviliin myös sen vuoden Upseerikurssin priimus, niin sille annettiin myös tämä lippu. Mutta vasta mun jälkeeni. (heh, heh)
Miksi minä sain sen ensimmäisenä? korpraali kun vain olin? Hyvä kysymys, mutta älää kuvitelko että siihen vastaisin. (Puolustusvoimat ja minä sovimme, että ansioni jääkööt salaisiksi. Salaisina ne myös pysykööt.)
Ps. Jos epäilette, että puhun paskaa, siinhän epäilette. Itseänne vaan ärsytätte. Kyllä mulla tuo lippu yhä kirjahyllyssäni on, tulkaa vaikka kylään, sini-keltainen, jossa Karhu (vähän porsaan näköinen) pitää sapelia nenänsä edessä. Ja kaks isoo valkoista tähteä on karhun pään molemmilla puolilla... varmaan jotain symboliikkaa siinäkin. (En vaan tiedä, mitä. Eikä se mua oikeastaan kiinnosta, että mitä.) Isälleni - sodat käyneelle tykistön yliluutnantille tuon lipun kotiuduttuani vein. Ajattelin että hän osaa sitä arvostaa enemmän kuin minä. Mutta varmuuden vuoksi vedin lipun puolitankoon... Hitsi, kun olin ilkeä.
Tai en minä "ilkeä" ollut, penikkatautinen olin. Nyt kun olen liki 7kymppinen, noista kahdesta edelleenkään en ole ilkeä. (Toista ehkä yhä.)
PoistaKekkoset tulevat ja Kekkoset menevät. Elämä tasii meitä kaikkia. Rakastin kerran erästä tyttöä, Seija hän oli nimeltään, mutta koska olin umpirakastunut häneen, aloitin kirjeen aina "Rakas Muurahaiskarhuni..." Ei kovin kauaa tästä niin hän kuoli syöpään, käsittämättömän nopeasti edenneeseenn haimasyöpää, sitä ennewn hän ehti sanoa minulle "kukaan ei ole kirjoittanut minulle niin kauniita kirjeitä kuin sinä". Laiha lohtu, ainakin mulle.
(miettii asioita)
Aika vähän elämässä on "lihavia lohtuja"... tai on tietysti, joskus.
Ei ku hommaamaan katinpahus, sitte vaa syöttelet sille kinkkua ja läskiä ja lihhaa. Saat semmosen kotihusseinin että.
PoistaTaikka voisit akottua, ei se mitekkää oo mahoton homma. Ei se Jumalakkaa kiellä mahottomia rukkoilemasta.
Vae että pullea keparti?
Vaan yhellaane se oot sinnäi, toen perrää ei taitas mahtuakkaa kahta sammaa kotteroo jos se siitä kiini olis. Että siinä syy ja seuraus.
Vaa empä sano pahhaa sannaa.
Oot sinä eto kehveli. Paahan kirjuuttaen, sulta se sujjuu!
Hampaittaa hiova sarvijaakkoki sen huommaa.
Se on meleko mölliskö ku sinnuu ei älyä!