Kuka se olisi arvannut,
että Akateemisessa kirjakaupassa on niiden pätevien pitkän linjan myyjien
lisäksi sivistynyt päällikkötason mies, joka tuntee kirjallisuutta ja pitää
kirjoista!
Jokainen kai tietää, että
antikvariaateissa omistajat ja myyjät ovat luultavasti kirjallisuuden
maistereita ja tuntevat Martti Anhavan ja Antti Tuurin.
Ei ole edelleenkään
mahdotonta jäädä hölöttämään näihin kauppaliikkeisiin molempia osapuolia
kiinnostavista turvallisuuspoliittisista kysymyksistä.
Akateemisessa pyysin
päällikkötason henkilöä noutamaan jostain kirjan, jonka ostaisin, vaikka
olenkin unohtanut, mikä sen nimi on. Vähin johtolangoin (kirjoittajan nimi) ja
osittain virheellisin tiedoin hän kiidätti kohta erääseen tehtävään tarvitsemani
Wilsonin ”Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee”. Se ei saa alkujaankaan ollut
Pietiläisen Terra Cognitan, vaan kustantaja on hiljan pikku kustannusliikkeitä
jaettaessa syntynyt Viisas elämä. Vaikka tuollainen nimi viittaa voimakkaasti
hörhökirjallisuuteen, tässä tapauksessa ei. Samassa yhteydessä ostin lähisukulaisen
ehdottoman Sinikka Mönkäreen muistelmakirjan, joka osoittautui erehdykseksi.
Kirjassa ei ollutkaan mitään luettavaa.
Olin tehnyt Vartiaisen
kanssa aiesopimuksen viimeksi mainitun niteen myymisestä ennen pitkää edelleen
hänelle divariin. Kun olin korostanut, että ennen lukemista kirjan kansipaperi
otetaan talteen ja sitä säilytetään huolellisesti hyllyssä, hän kohotti
alustavan tarjoushinnan euroon viiteenkymmeneen senttiin. Itse aion vähentää
ostohinnan arvonlisäveroineen verotuksessani, koska nyt olen käyttänyt sitä
elinkeinotoiminnassa, lisäksi vielä maininnoin, että ministeri tuntuu
suhtautuvan itseensä ja toimintaansa samalla hartaudella kuin saksalaiset
Kölnin tuomiokirkkoon.
Vein paperinkeräykseen
muutaman kalenterini. Käytin ennen hammaslääkäreille tarkoitettuja isokokoisia
kalentereita, koska ne tukivat olkalaukkua mukavasti. Totesin merkinneeni
muistiin juuri 1970-luvun hammaslääkärikäyntejä ja kiireellisiä työtehtäviä
korkeimmasta oikeudesta. Rauma-Repola vastaan Valmet – välitoimi. Ja
huutomerkki perässä.
Jos olisin tavoitellut
merkkihenkilön asemaa, olisi täytynyt jo tuolloin pitää seikkaperäistä
päiväkirjaa. Myöhemmin olen tajunnut, että poliitikot, kuten Johannes
Virolainen ja siis muutkin, selvisivät poliisin tungettelevista kysymyksistä,
jotka koskivat kuvaputkitehtaita tai veikkausvoittovaroja, vetämällä esiin
huimaavan pino muistikirjoja ja siis selvityksen kävijöistä, käynneistä ja
puhelinkeskusteluista. Virolainen merkitsi senkin, haisiko ministeritoveri
viinalta.
Akateemisessa näin lapusta
pätevän päällikön sukunimen ja jotenkin tuli puheeksi lento-onnettomuus, joten arvasin,
että kysymyksessä oli olympiamitalistin lapsenlapsi. Lentokone oli se Pyry,
joka muljahti Tampereen Koivistonkylällä 1943 ja syöksyi maahan.
Hienotunteisuussyistä en
maininnut hänelle kirjallisuuden ja kilpaurheilun rajapintaa. Uuden kumppanini
ukkovaari, kultamitalismies, oli tietääkseni hyvinkin kimpaantunut hävittyään
1900-luvun alussa vasemman ja oikean käden kuulantyönnön yhteistuloksessa myöhemmälle
kirjailija Jalmari Saulille, joka puolestaan oli minun isäni varhaisia
mielikirjailijoita; kuka ei muistaisi rakkaudella ”Ketunlukon oravapoikia”?
Tunnen useimmat Suomen lento-onnettomuudet
luettuani monet kerran Hyvösen teossarjan ”Kohtalokkaat lennot”. Kirjoittaja
oli isäni koulukaveri ja tuo kirjasarja oli suuren työn tulos. Tiedot ovat
lyhyitä ja täsmällisiä, mutta siellä on mukana paljon tapauksia, joista tiedän myös
toista kautta jotain. Ja harjoitushävittäjä Pyryn kaarto-ominaisuudet tiesivät
kaikki Kauhavan pikkupojat. Lentäjät sanoivat, että tunne oli sama kuin
voinokareen piteleminen kuuman perunan päällä.
Hallussani on isäni
muistoesineenä säilyttämä Fokker CX:n potkurinkärki, joka todistaa, että
lentokonetta voi mainiosti käyttää raivaussahana. Kolupuun reuna on vahvistettu
metallilla, joka on täynnä pieniä kuoppia. Nousu onnistuikin, vaikka oli mennä
pitkäksi niin että Solomannin lentokentän päässä kasvanut lepikko sai uuden,
modernin ilmeen.
Katselen muistoesineelle
nyt sopivaa paikkaa. Sen viereen sopisivat äitini partiovyö (Ole valmis) ja
isän sotien jälkeen Lapin vaelluksilla käyttämä marssikompassi. Siinä on jokin
tahra, ehkä pikiöljyä. Yksi veljistäni valehteli hölmöydestään tunnetulle kylän
pojalle, että se tahra oli aitoa ryssän verta.
Sen kuultuani panin
parempaan talteen isän valokuva-albumeista sen, jossa oli kuvia Nurmoilan
lentokenttään syöksyneestä viholliskoneesta. Erikoinen tapaus että sen pudotti
tavallisen konekiväärin paalun päähän nostanut mekaanikko, joka ei lainkaan
hyväksynyt, että hänen juuri vaivalla korjaamien lentokoneita vainottiin.
Yksi Hyvösen kirjan
ihmeellisimmistä tiedoista on totta. Kaksimoottorisen pommikoneen (BL) molemmat
moottorit sammuivat Kauhavalta noustua eivätkä siitä käynnistyneet. Miehistö
hyppäsi ja kaikki selvisivät ongelmitta laskuvarjoillaan maahan. Laskuvarjopaketissakaan
ei tällä kertaa ollut eväspulloja. Mutta lentokone oli laskeutunut
vaakalentoasennossa ilman ohjaajaa jollekin tilustielle pyörilleen ja odotti
siinä noutajiaan täysin vahingoittumattomana.
Tapausta kerrottiin
herrapiireissä useinkin enkä uskonut sitä todeksi ennen kuin yksi ilmavoimien
kenraali vakuutti näin käyneen. Normaalisti lentokone lähtee pintoihin
siivenkärki edellä, kun virtaus irtoaa.
Yleensä elämässä käy niin
päin, että lentokone, tieltä suistunut auto tai junasta vauhdissa hypännyt
sotamies osuu seudun ainoaan puhelinpylvääseen.
On syytä keskeyttää tässä
kohdin ennen kuin takerrun kertomukseen niistä kahdesta luultavasti todesta
tapauksesta, jossa lentokoneesta lähempänä kymmenen kilometrin korkeutta pudonnut
on säilynyt hengissä.
Tästä oli meillä juttua aiemminkin.
VastaaPoistahttp://kemppinen.blogspot.fi/2007/07/megauss-oerstedt-poikineen.html
Lainsaari on Mönkären nykyinen sukunimi.
VastaaPoistaKuin sattumoisin hänen ikätoverinsa, Liisa Hyssälä, on päähenkilönä Mielenterveyslehden uusimmassa numerossa jutussa, jonka on varmaankin laatinut yhtä osaamaton tai onneton skribentti kuin Mönkären muistelmat.
Jotenkin minulle tulee mieleen noista seitsemänkymppisistä ihmisistä (toinen Varsinais-Suomesta, toinen Etelä-Karjalasta) että Paavalin eräs maininta ("nainen vaietkoon seurakunnassa") on joko hyvä, hirveän hyvä tai aivan päin honkia.
Utissa ja Selänpäässä katselin pentuna, kun purjelensin itse hopea-C:n edestä, Vihureiden maahanlaskuja ja olin kahden pilotin hautajaisissakin.
Sit tibi terra levis.
National Geographic on alkanut näkyä: katson retrospektiota V2-ohjuksista, joita natsit eivät v. 1944 ehtineet saada jakoon.
VastaaPoistaPetollinen asevelikin olisi saanut pian oman namun, mutta jokin sallimus kait oli, että liittoutuneet voittivat.
Vaatin korjausta! Tuo lentoemäntä joka hiljan kuolla kupsahti (uppsan, vahinko, anteeksi) eli pitkään. Häntä ei suuremmassa määrin häirinnyt kuuluisuus.
VastaaPoistaVarsin miellyttävä henkilö, usein lentohenkilökunnan parissa on sellaisia. Tunnen muutamia.
Jos en muista täysin väärin, mitä syvästi epäilen, niin Alfred Hitchcock teki elokuvan "Linnut". En ole sitä nähnyt. Mutta mitä olen arvosteluista lukenut, myös maakuntalehtien parjaavista arvosteluista, niin siinä nämä linnut (Aves) hyökkäävät ihmisten kimppuun (sic!). Miksi, kysyn minä? Ja vastaan: antaa olla. Sillä kuka sen sanoo ettei seuraavaksi Lepakot (Chiroptera) hyökkää ihmisten kimppuun? - Ihan näiden tuulimyllyjen ropellien takia.
VastaaPoistaKirjakaupassakin pitäisi olla - kaiken muun lisäksi - lenteleviä kirjoja. Ihmiset niitä yrittäisivät kädet venyneinä hapuilla. Ja jos joku semmosen kiinni saisi, tuulettaisi "jippi jippii", ja menisi kassalle ja maksaisi.
Ihannoin lentäjiä yhtä paljon kuin keitä muita tahansa. Koska aika moisia surkimuksia olemme kaikki. Sotakirjallisuutta olen lukenut paljon, liian paljon. Yhdessä kirjassa puhuttiin Norjan/Suomen/Muurmanskin alueella toimivista luffenwaffenin lentäjistä, 1941-1944, niin eräs toistasataa vihollislentäjää pudottanut saksalaisässä valitti että "venäläiset eivät suhtaudu niin ritarillisesti hävittäjiälentäjiin kuin pitäisi..." Ajatteli kai jotain semmoista mitä vielä 1914-1918 oli, ollut. (Siihen aikaan kun vihollislentäjä, onnenkantamoisella, pudotettiin taivaalta, niin hänet ensin vietiin Divisioonan komentajan luo. Ja sitten käteltiin. Ja sitten hänelle syötettiin hanhenmaksaa ja juotiin shampanjaa. etc etc etc.) Mutta... nyt... tämän toisen maailmansodan lentäjän ajatus oli niin korni, että suomentajan - sic! - oli pakko panna alaviite kirjaan. Se kuului: "Yksikään vangituksi joutunut venäläinen lentäjä ei selvinnyt Saksassa hengissä". ... se herrasmiesmäisyydestä! ja saksalaisesta ritarillisuudesta. ja hanhenmaksasta. (imbesilli, rautaristiritaristi)
VastaaPoistaKuka ei näe malkaa omassa silmässään ei näe... taatusti ei näe sitä aavikollakaan, jossa joku rikas fariseus yrittää kävellä Omeqa-kirjaimen läpi.
Suhteellisuudentajua, sitä tarvitaan. Tajua + Suhdetta. Ja Aikaa ajatella niitä.
( - kellahtaa kumoon -)
Onkohan tuohon parannusta?
Poista1945 ei ollut enää kohtalokkaita lentoja Lapissa?
PoistaTuskin. Mikis on jo mennyttä miestä.
PoistaPudotin tuon vitosen (1945) tahallani pois. Kun ajattelin että joku tyhmä mulle siitä kumminkin huomauttaa.
PoistaWikipedia tuntee kuusi tapausta, ellei mukaan lasketa liitopuvussa mittavaan pahvilaatikkokasaan lotsahtanutta ukkelia jonka täytyy olla päästään vipsahtanut.
VastaaPoistaKoivulahden onnettomuus tapahtui noin 15 kilometrin päässä kotoani. Onneksi minulle ei kerrottu siitä, koska kesäpaikkamme oli niihin aikoihin Vassorissa, samalla seudulla. Kone oli ollut laskeutumassa Vaasan kentälle sen tien yli, mitä pitkin kuljimme Vaasaan.
VastaaPoistaKaverini kanssa kävimme lentämässä pikku-Cessnalla Vaasan lentokentältä. Pilottina oli teku-kaverinsa, joka ohjasi konetta hyvin hermostuneena luultavasti ensimmäisiä kertojaan. Raekuuro pakotti palaamaan sillä kertaa takaisin Tervajoen aseman paikkeilta Vaasaan. Kyseinen lento on hirvittänyt jälkeen päin, varsinkin kun on nähnyt ilmakuvista lentokentän viereiset louhikot.
Serkkupojan kanssa kävimme usein katselemassa lentokoneiden ja purjekoneiden nousuja ja laskuja Pirkkalassa Tampereen lentokentän viereisiltä sorakasoilta 50-60-luvuilla.
Pirkkalassa ei ollut kenttää 50-60- luvulla, kenttä oli Härmälässä eikä siellä ollut sorakasoja.
PoistaHärmälän hanu
Hyvä että korjasit... mutta ei kai muuta mitään.
PoistaKoska tässä blogissa kaikki ovat kielitaitoisia, paitsi minä, niin eikö olisi järkevää käydä keskustelu englanniksi?
VastaaPoistaKun olin lastentarhassa, muistan sieltä vain vähän, mutta onneksi ainoastaan ikäviä asioita. Noin viidenvanhana seisoin Loimijoen rannalla. Yks toinen seisoi siinä kans ja katsoi sitä virtaavaa vettä. Huusin sille "se on thames". Se oli mun kaveri ja käänsi pisamaisen naamansa mua kohti ja kysyi "tä?". Sanoin sille "kome home james".
Pelkäsin että se putoo sinne, samperi.
Maailman paras kaveri.
PoistaTiesitkö, että vielä parisataa vuotta sitten virolaisilla oli sana "kans". Puhuttiin "isa kans","poja kans" jne. Nykyinen muoto on "isaga" ja "pojaga" jne.
PoistaEn tiennyt. Mutta en uskalla enää opetella mitään kieliä kun en niitä ennenkään ole oppinut. (Aina tuli koulussa nelosia vaan.) Mutta soomepoisdeja arvostan yhtä paljon kuin kaikkia virolaisia. Väga palju.
PoistaÄlä? Meillä on stadin slangi jossa se on isän kaa tai pojan kaa. Voidaan kirjoittaa myös kuten lausutaaan, yhteen: isänkaa, pojankaa.
PoistaMinä tiesin. Ja kuten IH kertookin, niin suomi seuraa perässä eli "kanssa" on jo lyhentynyt puhekielessä muotoihin "kans" ja jopa "kaa" - esim. "voit sä olla mun kaa?".
PoistaTämä on komitatiivin sijan synty reaaliajassa, I.H. Juuri näin syntyikin viron komitatiivi. Oikeastaan viimeinen muoto oli täälläkin "kaas" tai "kaa" ja "kans" ennen sitä.
PoistaPresiis.
PoistaVielä jää eräs kiusa: miten voi olla yksi toinen?
Entäpä nyt sitten?
Kaupoissa asioidessa ei enää ole tapana sanoa kiitos saati näkemiin, oletteko huomanneet? Nyt on muotia sanoa kuittia. Vastaus on hiljalleen vakiintumassa varmaan ja turvalliseen kansalliseen tyyliin naaman mutristeluun ja päänpudistukseen.
Nonkommentatiivi.
Olisiko tuo "kaa" kuitenkin Kymenlaakson murteesta? Kuusankoskella on aina (siis 70-luvulta lähtien) puhuttu "tuleeks hää sin kaa vai min kaa."
PoistaKovin myöhäiseen ikään, murrosikään ja ylikin, olin hullaantunut penkkiurheiluun ja vähin omaankin sinne-tänne-säntäilyyn (vrt. De bello Gallico) ehtiäkseni nuoresta pitäen suuntautua mielekkäämmille tiedonaloille. Jukolan Huippu-urheilun historia ynnä vastaavat lukemistot sentään tulivat peräti tutuiksi. (Edesmennyt Arponen kertoo elämäkerrassa hauskasti, kuinka Jukola Oslon talvikisoissa 1952 oli jääpallo-ottelua selostaessaan konjakin voimasta lopulta niin pöllyssä, että alkoi nähdä kentällä pelaajia, joita siellä ei lainkaan ollut. Kuten arvata saattaa, se oli Jukolan joutsenlaulu.) Niin, näkömuistiin jäi mm. pikkupojan mielestä komea kuva Aki(lles) "Isänpoika" Järvisestä ylittämässä kädet kohotettuina valkoista, raidatonta aitapuomia Los Angelesissa (ajan kielellä "Losissa") 1932, kuin lentoon lähdössä. Taisi olla juuri hän, joka sitten siellä Tampereella 1943 tuli Ikaroksena alas.
VastaaPoista747 laskeutui onnistuneesti katon ollessa ammuvarhain nollasssa. Lentoperämies totesi ettei muistanut kuinka lyhyt kenttä on. Kippari pyysi katsomaan näkyykö sivulta mitään ja perämies kertoi ettei varsinaista liikennettä mutta jostain syystä henkilöautoja ilman majakkaa lähestyi kovaa vauhtia parijonossa ja kipparikin vilkaisi sivuaan ja totesi että sepä kumma, täältäkin lähestyy parijonossa... joo, lyhyt kiitorata, mutta helvetin leveä, jotenkin...
VastaaPoistaIsoisäni kersantti Veikko Pippuri oli kk-ampujana lentolaivue 44:n BL-147:ssa, joka putosi alas Suursaaren valtaustaistelussa 27.3.1942. Olin 27.3.2002 mukana Loviisassa kun koneen miehistön muistoksi paljastettiin putoamispaikan läheisyyteen hankittu muistolaatta.
VastaaPoistaMukana oli myös äitini kummisetä Lauri Lehtomäki, joka oli isoisäni läheinen ystävä. Hän oli mukana toisessa koneessa kk-ampujana ja huomasi koneensa ikkunasta leimahduksen muttei tiennyt mikä kone syöksyi alas. Maahan palattuaan hän sai tietää ystävänsä menehtyneen. Hän kuvaili tunnelmiaan hyvin elävästi. Sota ei koskaan ole käynyt mielessäni niin läheisenä kuin tuossa tilaisuudessa. Lehtomäki kertoi, että tuvassa hän katsoi isoisäni tupakkaholkkia ja vasta silloin ymmärsi, että ystävä oli poissa.
Esko Sipiläinen on kertonut kohtalokkaasta pommituslennosta kirjassaan Sipiläinen, Esko (2005): Mahdoton tehtävä, Ilmavoimien osuus Suursaaren valtaukseen. Loviisa.
Minua on aina sykähdyttänyt se, että isoisä ja Lehtomäki olivat keskustelleet ennen lähtöä, että on erittäin todennäköistä, että niissä sääolosuhteissa kukaan ei palaa tuolta lennolta. Siitä huolimatta he nousivat koneeseen kakistelemattatta. Olisi ollut tosi mahtavaa tuntea isoisä. Lehtomäki sanoi, että hän oli hyvä tyyppi.
Isäni oli mukana Suursaaren revohkassa. Tapahtumista on kuvaus hänen kirjassaan FK-lentue. He pääsivät lopulta tipauttamalla mitään näkemättä maasumun läpi Lunkulaan Mantsinsaarelle ja osuivat siis lentokentälle.
VastaaPoista》》He pääsivät lopulta tipauttamalla mitään näkemättä maasumun läpi Lunkulaan Mantsinsaarelle ja osuivat siis lentokentälle.《《
VastaaPoistaEttäkö lensivät Suusaaren tienoolta Kannaksen ja Laatokan yli Mantsiin saakka? Ohoh...
Ja lähtivät tieten Kotkan seudulta liikkeelle? Miten tuo polttoainepuoli..?
》Isäni oli mukana Suursaaren revohkassa. Tapahtumista on kuvaus hänen kirjassaan FK-lentue. 《
VastaaPoistaKatselin ja lueskelin ko. kirjaa melko tarkastikin eilen illalla parin tunnin verran ENKÄ löytänyt mainintoja Suursaaren taisteluista. Muistaako Kemppinen oikein vai väärin tämän asian?
P.S. lisää sotajuttuja ja tarinoita hulluudesta... :)
FK-lentue -kirjassa ei kerrota Suursaaren valtauksesta.
VastaaPoista