Onnellisia päiviä

Kuka se olisi arvannut, että Akateemisessa kirjakaupassa on niiden pätevien pitkän linjan myyjien lisäksi sivistynyt päällikkötason mies, joka tuntee kirjallisuutta ja pitää kirjoista!

Jokainen kai tietää, että antikvariaateissa omistajat ja myyjät ovat luultavasti kirjallisuuden maistereita ja tuntevat Martti Anhavan ja Antti Tuurin.

Ei ole edelleenkään mahdotonta jäädä hölöttämään näihin kauppaliikkeisiin molempia osapuolia kiinnostavista turvallisuuspoliittisista kysymyksistä.

Akateemisessa pyysin päällikkötason henkilöä noutamaan jostain kirjan, jonka ostaisin, vaikka olenkin unohtanut, mikä sen nimi on. Vähin johtolangoin (kirjoittajan nimi) ja osittain virheellisin tiedoin hän kiidätti kohta erääseen tehtävään tarvitsemani Wilsonin ”Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee”. Se ei saa alkujaankaan ollut Pietiläisen Terra Cognitan, vaan kustantaja on hiljan pikku kustannusliikkeitä jaettaessa syntynyt Viisas elämä. Vaikka tuollainen nimi viittaa voimakkaasti hörhökirjallisuuteen, tässä tapauksessa ei. Samassa yhteydessä ostin lähisukulaisen ehdottoman Sinikka Mönkäreen muistelmakirjan, joka osoittautui erehdykseksi. Kirjassa ei ollutkaan mitään luettavaa.

Olin tehnyt Vartiaisen kanssa aiesopimuksen viimeksi mainitun niteen myymisestä ennen pitkää edelleen hänelle divariin. Kun olin korostanut, että ennen lukemista kirjan kansipaperi otetaan talteen ja sitä säilytetään huolellisesti hyllyssä, hän kohotti alustavan tarjoushinnan euroon viiteenkymmeneen senttiin. Itse aion vähentää ostohinnan arvonlisäveroineen verotuksessani, koska nyt olen käyttänyt sitä elinkeinotoiminnassa, lisäksi vielä maininnoin, että ministeri tuntuu suhtautuvan itseensä ja toimintaansa samalla hartaudella kuin saksalaiset Kölnin tuomiokirkkoon.

Vein paperinkeräykseen muutaman kalenterini. Käytin ennen hammaslääkäreille tarkoitettuja isokokoisia kalentereita, koska ne tukivat olkalaukkua mukavasti. Totesin merkinneeni muistiin juuri 1970-luvun hammaslääkärikäyntejä ja kiireellisiä työtehtäviä korkeimmasta oikeudesta. Rauma-Repola vastaan Valmet – välitoimi. Ja huutomerkki perässä.

Jos olisin tavoitellut merkkihenkilön asemaa, olisi täytynyt jo tuolloin pitää seikkaperäistä päiväkirjaa. Myöhemmin olen tajunnut, että poliitikot, kuten Johannes Virolainen ja siis muutkin, selvisivät poliisin tungettelevista kysymyksistä, jotka koskivat kuvaputkitehtaita tai veikkausvoittovaroja, vetämällä esiin huimaavan pino muistikirjoja ja siis selvityksen kävijöistä, käynneistä ja puhelinkeskusteluista. Virolainen merkitsi senkin, haisiko ministeritoveri viinalta.

Akateemisessa näin lapusta pätevän päällikön sukunimen ja jotenkin tuli puheeksi lento-onnettomuus, joten arvasin, että kysymyksessä oli olympiamitalistin lapsenlapsi. Lentokone oli se Pyry, joka muljahti Tampereen Koivistonkylällä 1943 ja syöksyi maahan.

Hienotunteisuussyistä en maininnut hänelle kirjallisuuden ja kilpaurheilun rajapintaa. Uuden kumppanini ukkovaari, kultamitalismies, oli tietääkseni hyvinkin kimpaantunut hävittyään 1900-luvun alussa vasemman ja oikean käden kuulantyönnön yhteistuloksessa myöhemmälle kirjailija Jalmari Saulille, joka puolestaan oli minun isäni varhaisia mielikirjailijoita; kuka ei muistaisi rakkaudella ”Ketunlukon oravapoikia”?

Tunnen useimmat Suomen lento-onnettomuudet luettuani monet kerran Hyvösen teossarjan ”Kohtalokkaat lennot”. Kirjoittaja oli isäni koulukaveri ja tuo kirjasarja oli suuren työn tulos. Tiedot ovat lyhyitä ja täsmällisiä, mutta siellä on mukana paljon tapauksia, joista tiedän myös toista kautta jotain. Ja harjoitushävittäjä Pyryn kaarto-ominaisuudet tiesivät kaikki Kauhavan pikkupojat. Lentäjät sanoivat, että tunne oli sama kuin voinokareen piteleminen kuuman perunan päällä.

Hallussani on isäni muistoesineenä säilyttämä Fokker CX:n potkurinkärki, joka todistaa, että lentokonetta voi mainiosti käyttää raivaussahana. Kolupuun reuna on vahvistettu metallilla, joka on täynnä pieniä kuoppia. Nousu onnistuikin, vaikka oli mennä pitkäksi niin että Solomannin lentokentän päässä kasvanut lepikko sai uuden, modernin ilmeen.

Katselen muistoesineelle nyt sopivaa paikkaa. Sen viereen sopisivat äitini partiovyö (Ole valmis) ja isän sotien jälkeen Lapin vaelluksilla käyttämä marssikompassi. Siinä on jokin tahra, ehkä pikiöljyä. Yksi veljistäni valehteli hölmöydestään tunnetulle kylän pojalle, että se tahra oli aitoa ryssän verta.

Sen kuultuani panin parempaan talteen isän valokuva-albumeista sen, jossa oli kuvia Nurmoilan lentokenttään syöksyneestä viholliskoneesta. Erikoinen tapaus että sen pudotti tavallisen konekiväärin paalun päähän nostanut mekaanikko, joka ei lainkaan hyväksynyt, että hänen juuri vaivalla korjaamien lentokoneita vainottiin.

Yksi Hyvösen kirjan ihmeellisimmistä tiedoista on totta. Kaksimoottorisen pommikoneen (BL) molemmat moottorit sammuivat Kauhavalta noustua eivätkä siitä käynnistyneet. Miehistö hyppäsi ja kaikki selvisivät ongelmitta laskuvarjoillaan maahan. Laskuvarjopaketissakaan ei tällä kertaa ollut eväspulloja. Mutta lentokone oli laskeutunut vaakalentoasennossa ilman ohjaajaa jollekin tilustielle pyörilleen ja odotti siinä noutajiaan täysin vahingoittumattomana.

Tapausta kerrottiin herrapiireissä useinkin enkä uskonut sitä todeksi ennen kuin yksi ilmavoimien kenraali vakuutti näin käyneen. Normaalisti lentokone lähtee pintoihin siivenkärki edellä, kun virtaus irtoaa.

Yleensä elämässä käy niin päin, että lentokone, tieltä suistunut auto tai junasta vauhdissa hypännyt sotamies osuu seudun ainoaan puhelinpylvääseen.

On syytä keskeyttää tässä kohdin ennen kuin takerrun kertomukseen niistä kahdesta luultavasti todesta tapauksesta, jossa lentokoneesta lähempänä kymmenen kilometrin korkeutta pudonnut on säilynyt hengissä.