Liiaksi science fiction
tapaa muistuttaa ristisanatehtäviä. Ehkä kovankin ponnistelun jälkeen ratkaistu
tehtävä menettää merkityksensä ja mielenkiintonsa ja unohtuu.
On mahdollista, että
sellainen pitää kalsiumia kurissa ja siis aivoja ajattelukunnossa. Siihen on
kyllä muitakin keinoja.
Fred Hoylen viimeksi
mainitun ”Mustan pilven” ohella ”Ensimmäinen lokakuuta on liian myöhään” on
erikoisen viehättävä ja viihdyttävä kirja, jonka lukeminen kyllä hiukan harmittaa
jälkeenpäin.
Helpotuksen tuo ”ajan
nuoli”, joka on nyt jälleen vilkkaan mielenkiinnon kohde myös yleistajuisessa
kirjallisuudessa.
Professori,
tähtitieteilijä Hoylen aikaan aavistettiin, ettei Kööpenhaminan versio ehkä ole
viimeinen sana. Näytti siltä, että vaikka aikaa ei voi kääntää taaksepäin eikä
ajassa matkustaminen menneisyyteen siis onnistu, kvanttimaailmassa olisi tästä
säännöstä pahoja poikkeuksia.
Näin voi olla. Siten
Prigogin sai Nobelin dissipatiivisista eli häilyvistä rakenteista ja se
varmuus, että syy edeltää seurausta ja maailmankaikkeus kulkee kohti tuhoa,
saivat ainakin alaviitteitä.
Hoylen enimmäkseen
unohdettu romaani sisältää aivan mainion jakson. Sankarit, huipputason
ydinfyysikko ja huipputason pianisti, päätyhvät hiukan levottomuutta
herättävissä olosuhteissa vuonna 1966 Hawaijille.
Australiasta tulossa
oleva matkustajalentokone palaa jatkolennoltaan takaisin Hawaijille, ja lentäjä
kertoo, että Los Angelesia ei ole enää olemassa.
On se sellainen uutinen,
että se on käytävä tarkistamssa. Maastonmuodot täsmäävät, mutta toden totta,
kaupunkia ei ole, ei yhtään katua, ei autoja, ei ihmisiä.
Myöhemmillä
tiedustelulennoilla New Yorkin kohdalla näkyy joitakin nuotiotulia ja maakuopissa
kyyristeleviä ihmisiä, mutta Lontoossa on business as usual. Elämä on
ennallaan, mutta kukaan ei tiedä, miksi idästä, lännestä ja etelästä ei tule
minkäänlaisia signaaleja eikä radioviesteihin vastata.
Sitäkin on selvitettävä.
Ranskassa valmistaudutaan lokakuun 1917 suurhyökkäykseen. Britit luonnollisesti
tietävät, kuinka siinä on käymässä, ja ottavat yhteytta myös Paul Hindenburgiin,
joka ei hänkään ole enää kovin sotaisa, kun Venäjä on sekin kadonnut ja
rauatietkin katkeavat Itä-Puolaan.
Sankarit viettävät aikaa
antiikin Kreikassa ja miettivät Peloponnesolaissodan peruuttamista, mutta päätyvät
kauas tulevaisuuteen, jossa tiedetään ja osataan näyttää elokuvana, ettei
toivoa ole. Ihmisiä tulee aina liikaa, lajit kuolevat sukupuuttoon ja melkein
kaikki ihmiset tappavat toisena ja käyttävät tuhat vuotta seuraavaan kierrokseen,
joka päättyy samalla tavalla.
Koska Hoyle ja hänen
tekijäkumppaninsa – poika – kirjoittivat kuitenkin niin hyvin, en nyt pane
tähän koko juonta.
Mutta Hoyle ja Bradbury
samoin ovat monin tahoin vanhentuneita, kun taas Dickens ja Dostojevski eivät
ole.
Viittaukseni häilyviin
rakenteisiin tarkoittaa, että kirjoittajien usko mekanistisiin, väistämättömiin
kehityskulkuihin oli kirjoitusaikaan selvä asia, muttei nyt välttämättä ole.
Kehotan aina lukemaan
mieluummin joutavanpäiväistä roskakirjallisuutta kuin vaivautumaan ”suuren
kirjallisuuden” pariin. Senkin takia Hoyle – ja jopa Jules Verne – ovat mainioita
ajatuksia etenkin niille lukijoille, jotka voivat periä kuukausipalkkaa siitä,
että vetelehtivä minkä tahansa kirjan ääressä.
Kun kaikki eivät ota
opikseen tästä, lukekoon nyt niin Martti kuin muutkin, että tulee jännittäviä
kirjoja. E.O. Wilson ja konsilienssi on selkeästi hyvin tärkeä ajatuskuvio, ja
siis suomeksikin saatavissa, ja se uusi vihreäkantinen on ohutkin.
Mutta tietoisuuden ongelmasta
kirjoittaneista Daniel Dennet on kuuluisin, syystä. Hänen uusin teoksensa on
nimeltään ”From Bacteria to Bach and Back: thje Evolution on Minds”.
Hieno nimi. Bakteereista
Bachiin ja takaisin. Hoyle ja hänen pianistinsa, joka soitti tulevaisuudessa
die Kunst der Fugea tuevat mieleen.
Dennet näyttää lähtevän
liikkeelle silmukan käsitteestä. Se on lupaavaa. Kuuluisa D. Hofstaedter (kulttikirja
”Escher, Göfdel, Bach” vuosikymmeniä sitten) näyttää hänkin julkaisseen hiljan
kirjan, jossa ajan nuoli taitaa mennä solmuun: minä olen silmukka.
Heti kun saan käsiini pahaa
aavistamattoman entisen kollegan, on muistettava kysyä geometriasta. En tiedä
enkä arvaa, meneekö geometrian solmuteoria kenties vektroriavaruuden puolelle,
vai pysytäänkö skalaarimaailmassa.
Ajatus viehättää kovasti.
Geometrisesti kuuluu voivan suunnitella eli laskea solmuja, joita
todistettavasti ei voi avata.
Sitten saisin tietää
senkin, onko minulla ulkokenkieni nauhoissa juuri sellaiset solmut, vai
riittääkö selitykseksi Gödelin toinen lause.
Solmut ovat mielenkiintoisia. Kukahan ja missä teki ensimmäisen solmun ja oliko se mahdollisesti vahingossa syntynyt umpisolmu ei ole tiedossa. Paljon olisi tietämistä hukassa vielä vaikka paljon on löydettykin. Solmu lienee eräs harvoista ihmisen keksinnöistä, jota ei myydä kaupassa. Solmu on vielä kaupallistamatta. Olisiko keksijä isiesiemme esiapina. Empiirisesti epäilen keksijäksi rantapusikon epätoivoista onkimiestä jolta koukkupäisen nyörin solmuilu uhkaa jättää lounaan väliin...
VastaaPoista(Blogivaeltaja)
Juu ovat. Parhaasta päästä on justiisa tämä Gordionin solmu. Kolumbuksen munakas maistuu sen kanssa. Päälle piimää ja ruisleipää. Kinkkua jos on.
PoistaEllei ole: Savustettua kampelaa voi myös harkita, lätkäistään ensin smetanaa ja ruohosipulia, sitten leipää paksummin kampelaa. Syödään ahmien, päälle röyhtäellen kuin rosvopäällikkö piimän kera.
(Blogiasukas)
Los Angeles ei vastaa on suomennoksen nimi.
VastaaPoistaTuo ajan nuoli on tietysti kovin mielenkiintoinen. Ehkäpä tämä neliulotteinen aika-avaruus onkin sellainen että me nyt vain vastustamattomasti liu'umme (mitenkähän tuo pitäisi kirjoittaa?) sen pitkää alamäkeä ajan suuntaan. Alamäki ehkä sitten joskus päättyy tai luisto muuttuu pidoksi. :)
VastaaPoistaTotta tosiaan, tätä olen huvikseni joskus pohdiskellut ja varmaan moni muukin:
Poista1) Meistä näyttää, että Aurinko nousee aamulla, mutta nykyään tiedämme, että se onkin Maapallo allamme, joka pyörii
2) Tiedemiehistä näyttää siltä, että avaruus laajenee kiihtyvällä nopeudella – mutta jospa se onkin niin, että meidän lähialueemme kutistuu samalla nopeudella? Onko olemassa keinoa varmistaa kumpi vaihtoehto on oikea?
Tai ehkä elämme mustassa aukossa, jolloin aika tapahtumahorisontin lähellä hidastuu ja toisaalta meidän näkökulmastamme kauempana nopeutuu eli kiihtyy? Tästä on kai kirjoitettu kirjojakin.
Punasiirtymä.
PoistaMistäpä tarkkailija (tai valo) tietää kumpi liikkuu?
Poistaolen monta päivää yrittänyt päättää ja perustella itselleni että hankinko seuraavaksi Hararin Homo Deus vai blogissa yllä mainitunn Dennettin uusimman kirjan. Olin jo vakavasti kallistumassa Dennettin suuntaan, ja jälleen sain vahvistusta omalle valinnalleni tästä blogista, johon luotan lähes täydellisesti. Kiitän, ja lataan Dennettin uuden kirjan äänikirjana (Audible, Amazon) heti tänään.
VastaaPoistaLuettuani ”Ajan lyhyen historian” päätin, että jo sanan 'irreversibiliteetti' muistaminen ja sen käyttäminen saa turhat haihattelut väistymään. Näin ei ole käynyt.
VastaaPoistaEn voi ymmärtää, miksi kaikissa scifi-luomuksissa kausaaliteoria on aina mukana. Kun puhumme syyseurauksista käänteisessä suhteessa, puhumme vain ilmiöstä, jossa lattialle särkynyt maljakko nousee takaisin pöydälle ehjänä. Sen variaatiot ovat pitkästyttäviä kuin 30 miljardia ihmistä Golgatalla ensi pääsiäisenä todistamassa ajanlaskumme alkukohdan perustetta. Kun arkijärki ja -järjestys katoaa, ei ole enää mitään kummeksuttavaa. Siksi kaikki scifit säilyttävät kaikkein tylsimmät arkipäivän kliseet erityisvalaistuksessa. Ellei jokin ole outoa, ei ole mitään outoa. Miten kausaalilaki voidaan aina ”löytää” maailmassa, jossa sitä ei periaatteessa voi olla meille havaittavassa muodossa.
”Tieteessä tapahtuu” - lehdessä käytiin 1999 mielenkiintonen keskustelu fysiikan ja filosofian suhteesta. Aiheena oli emergenssi ja reduktio. On varmaa, että alkeishiukkastasolla katoaa kaikki se mitä emergenssin korkeammalla tasolla ilmenee. Esimerkiksi kvanttiteoriat, roomalainen oikeus ja Grimmin sadut eivät erotu mitenkään. Po. keskustelu päättyi S Albert Kivisen kommenttiin.
"Emergenssistä ja reduktiosta – loppumietteitä (S. Albert Kivinen)
Kari Enqvist on käynnistänyt vilkkaan keskustelun emergenssistä ja reduktiosta. W. K. Clifford puhui "siitä pienestä äänestä, joka kuiskaa 'Höpö' (Bosh)". Toisinaan se pieni ääni kuiskaa minulle: "Mitä siitä keskustelusta ymmärtää, kun yhtään kaavaa ei ole esitetty?"
Oli kaavain tarpeellisuuden laita miten hyvänsä, seuraavaa näkökohtaa kannattanee miettiä: miksi pitää 'varsinaisena todellisuutena' olevaisen alinta tasoa, oli se nyt kvanttikenttä tai skolastikkojen materia prima tai Anaksimandroksen Apeiron? Jos haluamme selvittää, mitä resursseja universumilla on, meidän on kiinnitettävä huomiota korkeimpiin tasoihin. Mikä on korkein taso, josta meillä on tietoa? Korkeakulttuurit kai (noosfääri, kuten Teilhard de Chardin sanoi). Liikkumatonta Liikuttajaakin voidaan ajatella (Ens Realissimum, Actus Purus, kuten skolastikot sanoivat).
Kautta Pyhän Tetraktyksen, tässähän tulee outoja vuodekumppaneita: Hegel.
Sanoja 'todellisuus' ja 'olemassaolo' käytetään monella tavalla. McTaggartin mukaan todellisuudessa ei ole asteita: ei voi sanoa, että jokin olisi todellisempaa kuin jokin muu. Jälkikuvat, aidanseipäiden välit, kvanttikentät ovat kaikki yhtä todellisia. Mutta voidaan tietysti käyttää myös jotakin komparatiivista termiä, esimerkiksi 'aktuaalinen', jota käytetään niin, että voi sanoa, että jokin on enemmän tai vähemmän aktuaalista kuin jokin muu. Tätä sietää mietiskellä."
Kirjoittaja on teoreettisen filosofian dosentti emeritus.
Ps. Johtunee kyvyttömyydestäni, mutten saanut tekstiä auki tästä osoitteesta http://www.doria.fi/handle/10024/16210. Siksi siirsin koko tekstin tähän omasta arkistostani.
"puhumme vain ilmiöstä, jossa lattialle särkynyt maljakko nousee takaisin pöydälle ehjänä..."
VastaaPoistaSuomessa ilmiö on havaittu ja monesti todistettu.
Maljakko putoaa ja särkyy, lakaistaan pois. Seuraavana tasakymmensyntymäpäivänä sankarin pöydälle ilmestyy jälleen uniikki Aalto-maljakko.
Lahjamaljakon särkymisen todennäköisyys pienenee sen rumuuteen verrattaessa.
PoistaTässähän olisikin mielenkiintoisen pohdinnan kohde. Miksi A. Aallon teokset herättävät esteettisesti huonommalle hapelle jääneissä niin paljon kiukkua?
PoistaKoska osa on varastettua tavaraa? Aalto vain lätkäisi nimensä päälle, suunnittelu konttorilla saattoi olla kenen hyvänsä, he jäivät maineetta, pimentoon. Näin toimi myös T. A. Edison ja moni muu. Harvemmassa ovat oikeat taiteilijakeksijät kuten Nicola Tesla, vaihtosähkön ja kolmivaihesiirron keksijä.
PoistaSe, että toimiston omistaja kirjoittaa palkollistensa piirtämiin kuviin ei todellakaan ole varastamista. Konttorissa kun on suunniteltu Alvar Aallon valvomana ja hänen esteettiset ja laadulliset vaatimuksensa täyttäviä töitä, ja hän on avustaville arkkitehdeille myös palkan maksanut, missä siinä se varastaminen muka on?
PoistaNykyään kyllä julkaistaan esim. Arkkitehtilehdessä paljon laajemmin koko suunnitteluryhmän tiedot kuin Aallon aikoina, mutta ei se Aallosta varasta tee.
Yleisesti tunnettua kyllä on, mitkä Aallon myöhäiskauden töistä ovat suurelta osin hänen toimistonsa muiden suunnittelijoiden kädenjälkeä. Mutta kun tilaaja on hankkeen suunnittelijaksi valinnut nimenomaan Alvar Aallon, se ei todellakaan tarkoita, että konttorin maestron pitäisi itse piirtää kohteeseen edes yhtään viivaa. Työntekijät oppivat varsin pian jäljittelemään pomon maneereja. Aallon töiksi tunnistettavat piirteet rakennuksissa olivat usein samankaltaisia detaljien ratkaisuja, joita hänen konttorinsa käytti kohteessa toisensa jälkeen, riippumatta siitä, kuka oli suunnittelun vetovastuussa.
Palkollinen on palkollinen, toimiston pomo delegoi mitä hyväksi näkee. Koko joukko myöhemmin lajinsa mainetta omalla nimellään saaneita arkkitehteja ennätti työskennellä Aallon toimistossa. Ne, joilla oli riittävästi taitoa toimia omissa nimissäänkin, eivät jääneet nimettömiksi.
Arkkitehtuuri on ala, jossa osaaminen syntyy ajan mittaan töitä tehdessä. Opiskelijakin voi suunnitella hienon idean ja voittaa sillä arkkitehtuurikilpailun, mutta toteuttaminen laadukkaasti vaatiikin sitten enemmän osaamista kuin pelkästään sen mitä koulussa opitaan.
Aalto ja aalto, viittasin aivan suoraan suurylipääkeksijöiden kunnianhimoon, en niinkään arkkitehteihin. Keksijoitä on runsaasti, maineetta jää moni ja on aivan tyytyväinen asian tilaan.
PoistaAalto kyllä myönsi ettei hänen venekonstruktionsa ollut "kovinkaan onnistunut", Pyhä Pietari on varmaankin silti kysynyt oliko ihan pakko, ja eikö mitään voinut tehdä anonyymisti...
Thomas Nagelin kirja Mieli ja Kosmos vuodelta 2012 on mainio vastine Dennettin siihenastisille käsityksille mielen teoriasta.
VastaaPoistaKun Kemppinen kirjoittaa Kööpenhaminan versiosta, kukaan 3000 lukijasta ei ihmettele, mikä se on. Köpiksen tulkinta oli tosin muotia -20-luvulla ja Hoyle kirjoitteli -50-luvulla. Kun harrastaa name droppingia, aina parempi, jos putoaa oikea nimi oikeaan paikkaan.
VastaaPoistaEn usko olevani ainoa Kemppisen lukijoista, joka tietää mihin viitataan Kööpenhaminan tulkinnalla.
PoistaJa moni heistä, joka ei sitä satu tietämään, varmaan vähän googlailee. Kaikkiahan kvanttiteoriat eivät edes kiinnosta. Kemppisen voileipäpöydässä riittää kyllä muutakin pureskeltavaa.
Jotenkin arvasin, että jostain löytyy niin viisas, joka väittää Köpiksen tulkinnan tuntevansa. Ei sitten herättänyt mitään ajatusta tämä JK:n teksti: "Professori, tähtitieteilijä Hoylen aikaan aavistettiin, ettei Kööpenhaminan versio ehkä ole viimeinen sana." Einstein kritisoi tulkintaa -30-luvulla ja Hoyle oli proffa vasta -50-luvulla. Siksi kirjoitin: "Kun harrastaa name droppingia, aina parempi, jos putoaa oikea nimi oikeaan paikkaan."
PoistaMiksi joka asiaan olisi puututtava ja piiperrettävä epäolennaisuuksien kanssa?
PoistaJa kyllä Kööpenhaminassa kvanttifysiikkaa sata vuotta sitten kehittäneet tiesivät ilman Einsteiniakin, ettei heidän tulkintansa varmaan ole alan viimeinen sana - sehän ei oikein ole edes teoria, vaan todellakin tulkinta, laskutapa.
Sitä paitsi se Einsteinin epäily osui hieman harhaan. Mutta se on toinen asia. Itse kvanttiteoria porskuttaa edelleen voimissaan aivan hämmästyttävällä tavalla.
Minä minuun tulee, niin olen ehtinyt kuuntelemaan K.V. Laurikaisenkin luentoja suhteellisuusteoriasta. Eikä siihen mitään ihmeempää viisautta tarvittu, ennakoluulottomuutta ja uteliaisuutta mieluummin.
Tämä Tapsan juttu ryöstäytyi hitusen kun muistin sen ansiosta kuinka ruotsinlaivalla savoksi vmo kutsui hran oikeaan paikkaan puhvetissa: "Eikka, tiällä sitä on kallaa, tuuppa kahtommaan!" Pömpelin päässä luki Kalla rätter.
PoistaMihin suuntaan olemme matkalla. Nykyisin on käytössä huipputietokoneet jotka piirtävät dataa ja visiota tulevaisuudesta. Älykästä vai älytöntä. Kun olemme eksyksissä mistä otamme suuntaa matkalle.
VastaaPoistaAlpo Juntusen neuvo tuntuu monesta kauhistuttavalle. Mutta tiedämmekö me paremmin oman sijaintimme merkityksen suurvaltapolitiikassa. Ihmisille iskostuu tietyt mielikuvat ja mallit joita media tyrkyttää ja ylläpitää. Osaammeko lainkaan käsittää että meille iskostunut tieto totuus/valhe asioista voi yllättäen muuttua ja osoittautua täysin erilaiseksi kuin kuvittelimme.
Maapallon sanotaan vaihtaneen napaansa useita kertoja olemassa olonsa aikana.
Kansoja ja kansakuntia voidaan ja hallitaan joskus hyvin vähäisellä järjellä. Se mikä tänään on turvallista onkin huomena kaukana siitä Historia opettaa. Mutta osaammeko lukea historiaa.
Juntusen ajatus liittoutumisesta ei ole lainkaan niin tyhmä miksi se halutaan leimata. Jos olemme suuvaltapoliittisesti konfliktin eskaloituessa ”ei kenenkään maata” olemme vapaa taistelutanner jota voi käyttää hyväksi kuka hyvänsä. Ei niin täyspäisiä määrääjiä kun voi olla missä hyvänsä.
Ahneus, kateus, viha ja oman asian oikeutus ovat aina olleet ja tulevat olemaan alkusytykkeinä eskaloitumiseen isompaan tai pienempään nyrkkeilyyn valtioiden välillä. Tämän todistaa historia vai oletteko eri mieltä. Kun on valittava kahdesta kumpi on pienempi paha jonka valitsemme.
Vai vedämmekö vain peiton korviin ja vapisemme.
Paki
Taas. Ja puhuukin vielä. Jos pelottaa niin miten siihen auttaa kun menee henkisesti ulosvedettävän pohjalle ja vetää natovällyt pään yli?
PoistaSilloin ei tarvitse ajatella, helpotuksen on oltava saavutettavissa helposti ja suoraviivaisesti, instant gratification with minimum effort. Ei se ole niin helppoa että ruksi ruutuun natoon pikana tai muuten ryssä hyökkää, eikä muita ruurtuja sallita tai jos yrittää niin on ryssän kätyri ja trolli ja tuki julli turpas.
Tää on niin tätä. Miksei sotilaspoliittisia perusteluja kuule? No kun ne ovat SALAISUUKSIA.
Kuspeät.
Eikö sen - ainakin popperilaisessa emergenttisen materialismin epäreduktionistisessa hengessä - pitäisi pikemminkin olla: "From Bacteria to Bach but not Back"?
VastaaPoista