Sivun näyttöjä yhteensä

6. syyskuuta 2015

FX


 
Sama selitys kuin ennenkin. En pidä kuvani laittamista blogiin edes viisaana ja tiedän, ettei ole paljon näyttämistä. Mutta toisen ihmisen kuva voi aiheuttaa ongelmia, vaikka julkaisemiseen olisi saatu lupa.

Jutun kuva on tietenkin rajusti pienennetty. RAWin jälkeenkin jpeg-tiedoston koko on noin 15 megaa. Blogissa kaikki mikä ylittää yhden megan aiheuttaa ongelmia sekä minulle että lukijalle. Kiitos tiedän, että alkuperäisen tiedoston voisi linkittää verkkopaikkaan, mutta miksi ponnistelisin, kun huonompikin välttää?

Vuokrasin Nikonin ja kaksi linssiä Isolta Roobertinkadulta, kun arvelin, että sukujuhlissa on sisällä vaikea valo. Lukemani ja näkemäni perusteella tiesin, että näillä vehkeillä (D810 – objektiivit f2.8) ja säätämällä herkkyyden yläraja valmiiksi lukemaan 12 500 pitäisi pärjätä.

Olen siis kuvannut aika monta vuotta vehkeillä, joiden tyyppi on mikro 4 / 3. Nekin ovat hiukan tarpeettoman kalliita, kun puhelimella tai iPadillä saa niin hyviä kuvia. En suosittele kameran ostamista. On kuitenkin ihmisiä, joille valokuvista tulee harraste. Ennen matrikkeleihinkin ilmoitettiin harraste. Valokuvaus oli yleinen.

Mielestäni tuo sana ”harraste” tarkoittaa, että asianomainen henkilö ei ole ammattilainen, ja se saisi tarkoittaa, ettei sitten liioin teeskentele ammattilaista. Hiukan ikävä teeskentelyn tapa on ammattitason kaluston käyttäminen, kuten tein nyt. En kuitenkaan vuokrannut D4-runkoa. Tämäkin on niin painava ja vaikea käyttää, että tekemistä oli enemmän kuin tarpeeksi.

Vuokraaminen on hyvä ajatus. Tämä kalusto on minulle liian kallis. Ei olisi varaa ostaa, vaikka sattuisi saamaan niinkin pahan mielenhäiriön. Kuitin ilmoittama korvaushinta on yli kuusi tuhatta. Hyviä kuvia ei myöskään kannata ottaa. Ei niitä tarvitse.

Ehkä mielen taustalla ovat erilaiset kesäkuvakilpailut, joissa kehutaan ja palkitaan erikoisen huonoja kuvia ja luodaan harhaluuloa, että onnekas laukaisu olisi kiitoksen arvoinen suoritus.

Myös Leica-aikanani käytin kahta kameraa. Yllättävän usein oli hauska näpätä kuva pikkupojasta, joka on kesällä kuistilla asettunut täysissä sadevarusteissa seisomaan rännin alle niin että vesi virtaa niskasta sisään ja tulee saappaasta ulos. Siinä ei harrastelija ehdi sommitella. Kallille filmille (Kodachrome) kalliilla kameralla kuvatessa sitä ajatteli jo aamulla herätessään, että tänään minä otan valokuvan. Tuloksena oli melkein aina pettymys, mutta vain melkein.

Tähän saa kukin suhtautua miten haluaa. Selasi autioituneessa kirjakaupassa Ahon – Soldanin nimellä varustetun kirjan 50-luvun Helsingistä värikuvina. Olin hiukan yllättynyt. Korkeintaan keskinkertaisia kuvia. En tiedä, mitä oli tapahtunut. Antologiaa varten haalimissani suurteoksissa on paljon vaikeita kuvia esimerkiksi suotyypeistä, kaikki teknisesti erinomaisia ja kuvina latteita. Enempää ei voi vaatia. Vanhemmissa mustavalkokuvissa on joukossa helmiä, kuvia joiden katsominen saa vetämään henkeä. Toisin kuin luullaan, myös klassikot kuten Signe Brander, I.K. Inha, Pälsi ja Paulaharju tyytyivät yleensä käypään tasoon – mutta heillä on monta unohtumattoman hienoa kuvaa.

Se on vähän kuten musiikissa. Jos tavoittelet todella hyvää esitystä, on viisaampaa, ettet edes rupea kuuntelemaan. Jos opettelisin tosissani valokuvaamista, viettäisin ensin muutaman vuoden ajan päiväni seisomalla tehtaassa kutomakoneen päässä silmä parin sentin päässä kohdasta, jossa sukkula pysähtyy ja kääntyy takaisin. Sitten harjoittaisin pari vuotta toista silmää. Kameralla on vain yksi silmä. Silti syvyystarkkuuden osaaminen – lähenevän ja pakenevan syöstävän seuraaminen katseella, on melkein ylivoimaisen vaikeaa.

Kameran ostajien puheet ja myyjien kirjoitukset ja etenkin ns. vertailutestit ovat pötyä. Fysiikka ratkaisee. Iso kenno (36 x 24 cm eli FX) on parempi kuin pienempi. Kallis objektiivi antaa mahdollisuuksia värintoistolla pelaamiseen. Värit ovat valoa eli aaltoja, jotka poikkeavat toisistaan aallonpituudeltaan. Niiden kulkeminen lasin läpi on aina häviöllistä. Silmä aivojen sensorina on ylivoimainen ja näyttää kulloisetkin puutteet. Nyt sain onnen kaupalla syntymän objektiivilla (Nikkor 24 – 70 mm). On tästä kyllä vielä matkaa Leican Summiluxin herkulliseen pastellisävytykseen, mutta se on menneisyyttä.

Sivumennen sanoen 105-millinen Nikkor micro 1 : 1 eli makro-objektiivi on huima ja erittäin vaikea käyttää.

Edelle kirjoitettu on tarpeetonta. Jos onnistuisi kerran elämässäni ottamaan hyvän valokuvan, mitä sitten? On varmaan pianisteja, jotka ovat kerran elämässään saaneet flyygelistä esiin g-mollisoinnun kaikessa mustanpuhuvassa lohduttomuudessaan – eikä kukaan ole ollut kuulemassa. Se siitä.

Illalla katselimme pojanpoikien valokuvia partiolaisten merkkisuorituksesta, joka oli 80 kilometrin vaellus, Seitsemisessä ja siitä Pirkan polkua Ruovedelle. Kuvat olivat hyviä eli siis tavanomaisia ja niitä oli 1036 kappaletta.

Saattaa olla mahdotonta ottaa liikkuvaa kuvaa korvessa kantamusten kanssa peräkkäisinä päivinä, vaikka kalusto on nykyisin kevyttä. Aito vaellus on niin raskas, ettei siinä kerta kaikkiaan oteta asemia eikä ilmeitä, kun mielessä on vain, mistä saisi vettä ja paljonko siinä vedessä on hyttysen toukkia ja selvää likaa. Ylpeyden aihe, oma iso rinkka, osoittautuu pahimmaksi viholliseksi, jonka laskeminen kiven kannateltavaksi on riemu.

Valokuvasarja kaikkine rosoisuuksineen kertoo tarinan ja välittää tunteen. Kun katsoo kaikki yli tuhat kuvaa, näkee myös, milloin ei ole jaksettu kuvata lainkaan ja milloin vain tähtäämättä rinnalta.

Taiteellinen vaikutus on niin vahva, että kuvia katselevana isoisoisänä melkein pyörtyy, kun Ruovesi – Virrat –kantatie tulee aivan oikein näkyviin ja lähes viimeisessä kuvassa 15-vuotias lepää selällään sivutien risteyksessä ketarat pystyssä. (Sain hypermnesia-kohtauksen ja muistin, miten kävelin saman ikäisenä rautatietä pitkin kohti kotia 24 tunnin vaellukselta, jolloin oli oltu koko ajan jalkojen päällä.)

13 kommenttia:

  1. Työhuoneen kaapissa on Contax, jossa on laatuisa laaja-kulma ja vaihtuvapolttovälinen putki.
    Sen vieressä on pieni Leica.
    Niiden käyttäminen on niinkuin paperisen Helsingin Sanomien sunnuntai- ja lauantai-numeron kuolin-ilmoitusten lukemista.

    Se pitää voida tehdä rauhassa.

    Se ei enää ole mahdollita Lapissa, johon ei tule viikonloppuisin ainuttakaan paperista Helsingin Sanomien kappaletta (jos ei joku niitä pohjoiseen matkatessaan laita laukkuun ja tuo meille).

    Paras kamerani kutenkin on Altix, itäsaksalainen kiinteäobjektiivinen kinofilmikamera, jolla olen kuvannut Saariselän Rautulammen rantarakassa karhun.

    Kontio, otso, kouvo heitteli kiviä ja vihelteli 1960-luvun alun syksyssä, lähellä Rautulammin kammia, jossa yksin lokakuun alun viikon ajan mietin siirtymäriittiäni lukiolaisesta armeijan kautta yliopisto-opiskelijaksi.

    Hyvä siitä tuli, riitistä.

    VastaaPoista
  2. Valokuvaaminen on silleesti taruntatauti että kun poistuu hyvästä näyttelystä -- oli se näyttely sitten Bremerin tai Kapoorin -- näyttäytyy tavallinen kulkutiekin jatkuvina, merkityksellisinä kuvina jotka pyytävät ottamaan. Tunne on vähän sama kuin unista herätessä kun on mielessään ratkaissut kaiken olevaisen ongelmatiikan ja kiteyttänyt sen yhteen sanaan.

    Ja samoin kuin sitä unisanaa myöhemmin tarkastellessa osoittautuu että taika oli vain itselle, jos hänellekään, aukenevainen ja se valokuvakin menetti ne sivumerkityksensä.

    Onneksi poikkeuksiakin on, valokuvissa.

    VastaaPoista
  3. Kiva lukea erään selfien anatomiasta. Muotokuvaajan on syytä olla tarkkana polttovälin kanssa. Pitää olla yli 80 mm. Jos maalari käyttää valokuvaa apuna, huomaa joutuvansa helposti kaventamaan kasvoja amatöörikuvasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ystäväni Martti Ranskasta käyttää Canonissaan 85-millistä EF 1.2L:ää, jota hän kutsuu pomeloksi. Täydellä aukolla sillä saa klassisesta lähikuvasta superterävän, vallitsevalla valolla, ja silmien ollessa tarkennuspisteenä jäävät metrin päästä jo korvat epäteräviksi ("bokeh"). Se on hieno lasi ja painaa kuin vastaava määrä euroja, kolikoina.

      Poista
  4. Sain näpäyttämällä tuota kuvaasi, Kemppinen, sen koko ruudun kokoiseksi. Ja se oli niin tarkka, että jokainen kulmakarvasi ja parranhahtuvasikin erottui. Muutenkin se minun käsitykseni mukaan on teknisesti moitteeton (tai ainakin riittävän hyvä, en ole ammatiltani valokuvaaja).

    Ja miten paljon se kertoo! Voisin kirjoittaa jutun tuon kuvan perusteella! Se on ilmeisen hyvä siis myös sisällöltään. Mutta lyhyesti sanoen, se näyttää minusta ensi vilkaisulta - Kemppiseltä! Siis ihmiseltä, jollaiseksi olen sinut, Kemppinen, tämän bologisi perusteella kuvitellut. (Tosin olen kerran nähnyt sinut vilaukselta Akateemisessa, ja vaisto sanoi: tuossa on ilmiselvä Kemppinen. Ja että se ohikiitävä hetki toi näkökenttääni juuri samannäköisen ihmisen kuin tuo tuossa kuvassa ylhäällä, osoittaa, että voin aika lailla luottaa vaistooni, joka tosin jo pelkän äänenkin perusteella tunnistaa ihmisen omainaislaadun. Onko se oikea vai väärä, on sitten eri juttu.:)

    Lyhyesti:
    Melko terävä eteenpäin suunnattu katse yhdessä yhteenpuristettujen huulten ka suun asennon kanssa tuo vaikutelman valppaasta, yhtä aikaa lievästi pidättyvästä, mutta osittain uteliaasta ja ripauksen huvittuneestakin mielenlaadusta (ehkä kuvanotto tilanteesta johtuva, mutta ilmeisen luontevasti tuo ilme voi olla kotoisa muulloinkin varsinkin hyväntahtoisten ihmisten seurassa). Kapeahkot kasvot, päättäväinen ilme kaiken tämän takana ja varsinkin silmien seutu muistuttaa suuresti isäni kasvoja, joka äidin sanomana ”oli hyvä mies”. Mutta minun mielestä kasvoista kuvastuu myös määrätty määrä ylpeyttä. (Samoin kuin isälläni, hänen kuvansa on kaapin päällä makuuhuoneessa, katselen sitä usein iltaisin.) Tuo ylpeys kumpuaa eri lähteistä. Luulisin. Minua on aina hiukan häirinnyt tuo valtava luettelo, mitä Kemppisen blogin alussa on, nykyisin jo siedän sitä, mutta aiemmin se lähinnä kauhistutti. Pelotti. (Voiko tuollaisen tittelimäärän omistana – ja arvostama – henkilö enää ihminen ollakaan, ajattelin.) No suoraa puhetta. Mutta onneksi hänen kirjansa ja tämä bloginsa silloin tällöin täyttävä humaanisuus puhuvat toista kieltä, ja voin asian hyväksyä (joten kuten. :)
    Ehkä se on tarpeellista. Kateutta se ei ainakaan minun taholta ole. Se on painava lasti!

    No ei tämä nyt ihan lyhyesti tullut. Iskevyys puuttuu, ikävä kyllä (mutta nyt lopetan).
    Ai, vielä, kärsivällisyyttä, pyydän. Vaatteista en ole puhut mitään, en yleensä edes huomaa niitä. Mutta tuo pukeutuminen, jota kuvassa näkyy, tekee rennon vaikutuksen. Lippalakista se johtuu.

    Ps. Ei, mutta kuulinko oikein? Äsken taustalla soivasta radiosta kuului: piispa Irja Askola ja professori Kemppinen keskustelevat 12.15 !

    Hei, pitääpä mennä kuulolle, sehän alkaa minuutin kuluttua!

    VastaaPoista
  5. Laihdutuskuurisi on ollut niin onnistunut, että lukisimme mielellämme tarkemman selostuksen siitä, millä tavoin se onnnistui.

    VastaaPoista
  6. Kommenttini ei liity mitenkään tähän juttuun enkä ole koskaan lukenut blogiasi, vaikka kuunnellut radiojuttuja ja tekstejä. Kuuntelin keskusteluasi Askolan kanssa ja viittauksesi pahuudesta ym. herätti monia ajatuksia ja muistoja. Tulee mieleen mm. Antti Eskolan jossain kirjassa kuvattu kokemus pahan läsnäolosta. Onko pahuuden "ruumiillistuma" ihmisten synnyttämä vai alkuperäinen olemus. Tuosta olisi mielenkiintoista kuulla lisää ajatuksiasi tässä positiivisen sumun keskellä.

    VastaaPoista
  7. Kuuntelin kommentissani mainitseman ohjelman Ylen Ykköseltä. Se olikin niin hyvä ja mielenkiintoisia mielipiteitä, että suosittelen kuuntelemaan ohjelman, jos et ole sattunut sitä jo kuulemaan. Se on nähtävissä Ylen Areenalla radion puolella. Osoitteessa:
    http://haku.yle.fi/?language=fi&UILanguage=fi&q=horisontti&category=Areena

    Suora linkki: tästä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahoittelen tuon kommenttini n:ro 1 rikkautta mitä tulee kirjoitusvirheisiin. En totu niihin koskaan. Välillä sysään ne koneeni ansioksi, luulen että se korjaa oikeat sanat vääriksi ja väärät oikeiksi. Voi olla että sekin häiritsi, kun piti kirjoittaa nopeasti, kun tuli vieraita, eikä niille voinut karjua, että olkaa hiljaa!

      Poista
  8. Kameroiden aika on ohi. Muutaman viimeisen vuoden olen selannut uusien kameroiden myyntitilastoja ja verrannut niitä internetissä julkaistujen kuvien eksponentiaalisesti kasvavaan kokonaismäärään. On se vain kylmää kyytiä ollut. Totuus on, että kameroilla otetaan enää murto-osa kaikista maailman kuvatallenteista. Pääosin kuvat ja videot tallennetaan kännykällä mikä on ihan loogista. Kännykkä on aina taskussa, kamera yleensä kotona laatikossa. Kamerafirmoista vain aniharva tekee enää rahaa. Myyntivolyymit ovat laskeneet jopa 80% kymmenessä vuodessa. Jopa tekstissä mainittu Mikro 4/3 tyypin kamerat ovat vain pienen pieni pilkahdus myyntitilastoissa. Kosmetiikkafirma Fuji on yksi positiivinen poikkeus ja poikkeavaa on myös se mitä he eniten eniten myyvät. Polaroid tyyppisiä instant kameroita ja niihin sopivia pikafilmejä. Ne ovat käsittämätön myyntihitti Japanissa ja luultavasti pian myös täällä. Leica on toinen poikkeus sääntöön. Leica osasi asemoida digikamerabisneksensä Louis Vuittonin kanssa samaan sarjaan, eli sama tuote kuin muilla mutta viisinkertainen hinta. Leican paras myyntivaltti onkin käyttäjänsä finansiäärisen statuksen ilmaisijana. Ovathan Leicat toki edelleen erittäin hienoja ja hyviä kameroita mutta nykyisin vähän eri tavalla kuin ennen. Muut kameroiden valmistajafirmat sitten joko rimpuilevat kannattavuuden rajoilla tai miettivät mitä jatkossa tekisivät. Euroopassa tai USA:ssa nämä firmat olisi kaikki jo romutettu. Japanissa asioita katsotaan onneksi vähän pidemmällä polttovälillä ja firmoilla on kameroiden lisäksi muita tukijalkoja.

    Paitsi Nikonilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sonylla taitaa niitä tukijalkoja kanssa riittää, ja mielenkiintoisesti se on myhös kaapannut itselleen aika ison siivun siitä mitä muunkin merkkisten kameroiden kuoren alta löytyy. Niin sanottu näppäilykamera taitaa tosiaan olla katoavaa kansanperinnettä. Isoin kehitys näyttää tällä hetkellä tapahtuvan siellä sektorin toisessa päässä, kun täyden kinokoon kennolla olevat mallit tunkevat myös innokkaiden harrastajien käyttöön, ja niiden hinnat ovat tulleet alas. Seuraavaksi niitä varmaan aletaan miniatyrisoida, ja saamme nähdä pikku Rollein ja Minoxin digitaalisia perillisiä.

      Poista
  9. Partiosta muistuu mieleen, kun kaksoset yhdeksänvuotiaina olivat viikon jamboreella Kuhmossa. Lähtiessä sanoin, että lähettäkää nyt sitten vaikka kortti. Tuli lakoninen viesti (siltä introvertimmalta): "Det har int hänt någo." Tulkitsin sen: no news is good news. Joskus on paras, jos ei "tapahdu" mitään. Kuvia ei ollut, mutta sen kortin panin talteen. EG

    VastaaPoista
  10. Kuvasarjat ovat minustakin vaikuttavia. Yleensä valitaan se paras, mutta muut samassa tilanteessa otetut voivat kertoa enemmän. Meillä on pitkä rivi vanhanaikaisia perhealbumeita. Kerran olin valitsemassa perhekuvaa, mutta päädyinkin pelastamaan koko sarjan, kymmenkunta otosta ja kirjoitin otsikoksi "Yrityksiä perhekuviksi". Niissä yrityksissä näkyy, kuka on kyllästynyt, kuka jaksaa ja miten veljekset suhtautuvat toisiinsa, iskään ja äitiin. Niiissä on komiikkaa ja liikettä, toisin kuin siinä yhdessä pysähtyneessä "onnistuneessa".

    Ihan tekee mieli julkaista omakuva ja pyytää Liisu kertomaan, mitä hän siinä näkee.

    Olen vasta hiljattain löytänyt tämän blogin. Miten paljon tasokkaita kirjoituksia kymmenen vuoden ajalta. KIITOS Jukka Kemppinen!

    VastaaPoista