Sivun näyttöjä yhteensä

23. syyskuuta 2015

Runous on ekstreemilaji


Eilen oli yksi näistä tilaisuuksista, jossa puhuttiin suopeasta asennoituvalle yleisölle kirjallisuudesta, myös runoudesta.

Käyn niissä melkein aina kun pyydetään. Moni muukin käy. Meitä tuntuu olevan kaksi biologisesti toisistaan poikkeavaa lajia. On virallinen papisto, joka vastaa toimituksista ja siinä sivussa vahvistaa väkeä uskossa. On herätyssaarnaajat, joihin luen itseni. Tarkoituksemme on milloin vaivihkaa, milloin käsiksi käymällä ravistella kuulijoita uuteen asentoon. Harjoitan siis propagandaa.

Runous on tappava laji. Se on epäkiitollinen sekä kirjoittajalle että lukijalle. Maailmassa on loputon määrä miellyttävämpiä, monipuolisemmin tyydyttäviä toimia. Eräissä jopa tienaa. Eräissä kertyy arvostusta.

Ei pidä uskoa niitä, jotka vähättelevät sitä arvostusta, jonka nimitys Amerikan englanniksi on ”peer rocognition”, siis se ilmiö, että kaltaiset ja vertaiset ottavat huomioon. Termi on neutraali. Huomioon ottaminen voi tarkoittaa odotettuja palvontamenoja – ihmiset heittäytyvät edessäsi polkupyörätien lätäkköön ja koskettavat kolmasti kuraa otsallaan. Se voi tarkoittaa vihanpitoa, ja usein muuten tarkoittaakin. Se voi tarkoittaa tiettyä valppautta, jonka aiheuttaa tieto, että tuolta suunnalta saattaa sujahtaa puukko kylkeen juuri silloin kun sitä odottaisi vähiten.

Vahinko että kaikki vertauskuvani ovat niin mutkikkaita, etteivät ne ainakaan selvitä asiaa.

Kuten hyvä, lyhyt runo. Sen lukeminen on samanlaista ekstreemiurheilua kuin sellaisen kirjoittaminen. Vertauskohtana tulee mieleen 200 kilometrin kilpajuoksu tai Bachin Chaconnen harjoitteleminen viululla sellaiseen kuntoon, että se todella loistaa (huippulahjakkuuksilta siihen menee keskimäärin 17 vuotta). Urheilulajina mieleen tulee myös zen-jousiammunta, josta lännessä levitetyt jutut ovat tosin liian usein saksalaisten tomppelien (Herrigel jne.) puutteellista osaamista kuvatavia sepitelmiä.

Ylimalkaan, kun näette kirjassa tai kirjituksessa sanan ”zen” tai ”zen-buddhalaisuus”, varokaa. Miltei poikkeuksetta asialla on saalistaja tai kalifornialainen humoristi, joka väittää olevansa profeetta.

Muistakaa myös, että Kiinan ja muun maailman välit hapantuivat oopiumisodan ja boksarikapinan vuoksi. Tuo jälkimmäinen tarkoittaa todella ”nyrkkeilijä-kapinaa”, koska Kiinassa levisi taikauskoinen luulo, että eräät ihmeelliset mestarit kykenivät surmaamaan tuliaseita käyttävät valkoiset pirut pelkillä nyrkeillään.

Tuota murheellisesti päättynyttä ajattelutapaa kuvastelee ”kung fu”, siis elokuvien meilläkin suosituksi tekemä tappeluviihde. Jostain syystä on puhuttu myös ”karate-elokuvista”, vaikka karate taas on japanilainen urheilulaji, joka on valmiiksi länsimaistettu. Japani ja Kiina eivät ole sama maa. Minulla ei ole tarvittavaa asiantuntemusta mutta luuloni mukaan japanilaisilla ja kiinalaisilla on yleensä ollut tapa vieroksua toisiaan, ja 1900-luvulla he ovat olleet toistuvasti sodissa.

Kiinan korkeakulttuuri on ilman muuta maailman kauimmin kestänyt, mutta kiinalaisten oma käsitys, jonka mukaan se on myös maailman vanhin, ei ole luultavasti totta. ”Korkeakulttuuri” liittyy tässäkin kirjoituksen käyttämiseen.

Se siis tuli, se ranskalainen antologia, tuo tämän jutun kuvassa oleva. Otaksumani oli oikea. Se on verraton, oikeastaan käsittämättömän hyvä. Kun tämän on saanut, voisi varata riittävästi näkkileipää ja vetää verhot vuodeksi ikkunaan. Pleaiden antologian kanssa ei tulisi aika pitkäksi.

Käännökset ovat todella hyviä, mitä minä tiedän. Eräässä kirjassani on useasta kiinalaisesta runosta kymmenenkin eri käännöstä englanniksi. Osa niistä on kuvottavan huonoja. Kun en ole saanut käsiini kuin parikymmentä kiinalaisen runon valikoimaa ruotsin, saksan ja ranskan kieleen, päättelen tästä, ettei itämainen runous ole mitenkään muodissa.

Päätelmä on virheellinen. Todellisuudessa se ei ole ollut koskaan muodissa ulkopuolella Aasian. Meillä kyllä aika laajasti uskotaan, että se on hienoa samalla tavalla kuin posliini ja silkki. Tuo uskomus ei vaadi taakseen tietoa eikä kokemusta.

Päivittelen edelleen samaa kuin eilen. Yksi mies, Pertti Nieminen, loi nimenomaan Suomeen perinteen, josta muutamat kommentoijat ovat jo todistaneet. Olisi oikeastaan hauska tietää, paljonko Niemisen kiinalaisia ja Anhavan japanilaisia runoja on painettu ja myyty, mutta ei se tieto olisi kuin suuntaa antava. Kai niitä kannetaan kirjastoista ja ehkä edelleen teetetään lapsilla kotiaineita, jollaisiin juuri tanka- ja haiku-runot ovat onnen omiaan.

Kun runous on niin jykevä laji ja tarjoaa tilaisuuden niin mahtavaan mieleen, että hienojen tekstien kanssa aikuinenkin on kuin pikkutyttö rokkifestareilla, on aiheellista myöntää, että ehkä tämä herätyssaarnaaminen on harhautunutta toimintaa, kuten hyvien asioiden edistäminen tapaa olla.

Eurooppalaisten valikoimien perusteella arvioiden näyttäisi, että runous käytännössä kuoli Saksasta toisen maailmansodan jälkeen. Ranska on tunnetusti naulannut osansa ja onnensa kulttuuriin, koska ranskalaisilla on vaikeasti selitettävä halu osoittaa olevansa parempia ihmisiä kuin englantilaiset ja etenkin amerikkalaiset. Tarkkailijan tulisi ymmärtää, että häviäminen Saksalle sodassa 1871 oli ranskalaisille shokki ja voitto 1918, jota he luulevat omaksi saavutuksekseen, vaikutti sitäkin turmiollisemmin.

Luullakseni runouden ja ehkä proosan vahvin maa maailmassa on edelleen Venäjä. Myös stalinismin aikakauden ja sen jälkeen kirjoitettiin runsaasti runoja, jotka pukivat hyvin monien tunteet kieleksi. Toinen hyvin vahva maa on Kreikka ja kolmas – Ruotsi.

Tarvitseeko Suomi perinteistä tai perinteetöntä runoutta? Ehkä ei, pelkään.

20 kommenttia:

  1. Kun meiltä hävisi oikea mitallinen runous, ja runoudesta tuli pienen sisar- ja veljeskunnan viljelemä ansarikukkanen, sielukkaat riimit löysivät uuden elämän laulujen teksteissä.

    Kun taitavan mitallisen runouden mukana hävisivät myös runoilevien setien ja tätien kömpelöt kalikkasäkeet, ne löysivät uuden elämän kapinallisen nuorison rap-lyriikassa.

    Ihmiselle lienee sisäinen tarve loitsumaiselle riimirunolle, kun se vaan puskee esiin pilkasta ja vähettelystä huolimatta.

    VastaaPoista
  2. Runous on vähäsanaisuudessaan sellainen kirjoittamisen muoto jossa vastuu mielikuvasta siirtyy suuresti kuulijalle, ja verrattuna "mitä tapahtuu todella" -kirjallisuuteen se tuntuu monasti riemastuttavan kevyeltä. Tämä toki koskee vain runontekijöitä, jotka osaavat valita harvat sanansa.

    Ja tästä, uskoisin, johtuu japanilaisen runon miellyttävyys lukijalle. Sen suljettu muoto -- ja tällä en tarkoita sitä montako tavua on saatava kullekin riville -- tekee siitä vaikean käännettävän, koska kokonainen kulttuuri pitää toisintaa alle kymmenellä sanalla aivan toisessa ajatusmaailmassa. Lisäksi kääntäminen on helppoa, koska eihän lukija tiedä mitä kirjoittaja kulttuurissaan tarkoitti. Seuraus: melkein mikä tahansa menee lävitse, kunhan lukija jaksaa vain uskoa.

    Taitavimmillaan lyhyet kolme neljä riviä välittävät sen vaikeasti määriteltävän tunnetilan, kielellisen umamin, joka niin suuresti yhdistää japanilaista ja Tove Janssonin näkemystä yksinäisestä saaresta. Mutta ne eivät ole ne sanat vaan niiden välit jotka eniten vaikuttavat.

    VastaaPoista
  3. Milloin tulee runoja maamme bruttokansantuotteesta ja euron turmiollisuudesta euromaiden hyvinvointiin ja Saksan ylivoimasta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitten kun helvetissä asutaan enimmäkseen omistusigluissa?

      Poista
  4. Mieleeni tuli kymmenien vuosien takainen Johnny Walkerin (Pekka Haukinen) syysruno Ylioppilaslehdessä: "Syksy jo saa, vaan minä en." Zeniläistä tyyneyttä tuossakin on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö se ollut vielä tiiviimpi: "Syksy saa, minä en".

      Poista
    2. Suomalaiseen miessieluun uppoaa kyllä vielä syvemmälle Jaakko Tepon "Laukkanen ja syksy saa, mutta minä en."

      Poista
  5. Keski-Suomen Keskikirjastojen verkkosivuilta näkee kirjakohtaiset tiedot lainausmääristä. Esimerkiksi:

    Laotse: Tao te ching : kirja taon toteutumisesta
    Tekijä: Nieminen, Pertti ja Nieminen, Kai
    Julkaisuvuosi: 2013, 57 lainaa

    Se ei ole paljon. Viimevuotista esikoisromaaniani (omakustanne) on lainattu 146 kertaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä nämä on itselle aina hankittava.
      Tarpeen vaatiessa aina käsillä. Eivätkä paljon tilaa vie.

      Poista
  6. ”Miten pysäytän itseni? Runous on yksinkertaista, mutta kiireessä se usein unohtuu. Kun hengität, et yleensä ajattele sitä. Sinä vain hengität ja teet, mitä satut tekemään. Vasta kun jostain syystä hengästyt, huomaat että olisi hyvä pysähtyä. Runous on kuin ilma, jota hengität. Tarvitset sitä, että voisit elää, vaikka et sitä kaiken aikaa muistakaan. Sitten havahdut ja huomaat, että kaipaat raitista ilmaa. Joskus koko olemuksesi tuntuu huutavan lisää happea.”

    Pahoittelen, tämä oli suora lainaus, vain pari kirjainta on vaihtunut.

    Voiko tällaista tehdä sen varjolla että lukee blogin otsikon ”Rukous on ekstreemilaji” ja haluaa olla hitusen huvittava?

    -.- -.-

    VastaaPoista
  7. Tulipa mieleeni Yrjö Jylhän Outo kukka -runon alkuperäinen, pitempi toisinto, jossa hän kuvaa omaa "runotarhan outoa kukkaansa" näin:
    Se mun hoivani ansaitsee,
    se saakoon vettä ja multaa.
    Veri tumma sen suonissa soutelee,
    ja päivä sen lehtiä kultaa.

    Kiinan perinteisestå kirjallisuudesta tulivat mieleeni vanhan osakuntatoverini Jyrki Kallion monet suomennokset, joihin varmaan bloginpitäjäprofessorikin on tutustunut? Suomentajan itsensä mukaan ne eivät todellakaan ole olleet rahasampo, vaan kulttuurityötä.

    VastaaPoista
  8. Oli kevät ja hautausmaan ristillä,
    lauloi mustarastas,
    ihan pörhöllään.

    VastaaPoista
  9. Vaan mitä on tapahtumassa japanilaiselle sivistykselle tämän päivän uutisten jälkeen? Lyhytnäköisen taloudellisen hyödyn tavoittelu alkaa muistuttaa jo dystopiaa. Joskus hävettää, että olen itsekin väitellyt ammattikoulusta, samasta jossa bloggari oli proffana.

    VastaaPoista
  10. Vielä Pertti Niemisestä.

    Hän on oiva esimerkki yhden ihmisen, runoilijan, vaikutuksesta pienellä kielialueella. Hänen kauttaan vanha kiinalainen runous on alkanut elää suomeksi. Yhden ihmisen innostuksen, oppimiskyvyn ja runoilijuuden myötä ajan, paikan, kielen ja kulttuurin etäisyyden ylittäminen on ollut mahdollista.

    Eivätkä Niemisen kiinalaisen runouden käännökset ole pelkkää runokäännöstä. Jokaisessa käännösniteessä on runsaasti selityksiä ja taustatietoja runoilijoista, katsauksia runojen synnyn ympäristöön.

    Eikä Pertti Nieminen ole vain vanhan kiinalaisen runouden suomentaja. Hän on hyvin omavoimainen suomalainen runoilija, syvällinen sikarien ja elämän muiden nautintojen tuntija - eikä vailla huumoria:

    "Ei näillä rommitynnyreillä
    ja havannoilla
    maailmaa paranneta:
    ne nyt vain ovat
    minun panokseni
    kehitysyhteistyöhön."

    - Kokoelmasta Yöt lentävä lintu lennä, 1986, kuten myös aina ajankohtainen toteamus:

    "Ihminen joka ei alati elä sovittamattomien ristiriitojen
    tunnossa, ei voi olla henkisesti terve."

    Lukija Laihialta

    VastaaPoista
  11. Ansiokas kirjoitus. Min runonharratsukseni jäi koulupooikani Jylhän suomennokksiin sekä Brechtiin. Dos. Johan Bäckmannin elävät kuvaukset blogillaan ovat innoittaneet minua laatiman runon:


    ME MARSSIMME DONETSKIN TIETÄ

    Nyt rauhanvoimat marssii jyrmyin askelin.
    Rummut pauhaa, sotatorvet soi!
    Soi, kivinen lanka oi.
    Fasistit ja heidän jenkkikätyrinsä
    Atlanttia kohti patikoi.

    Hurskas piispa Chaplin avuksemme
    Taivaan sotajoukot kokoaa.
    Kohta riemuhuutomme ilmoille
    voimme kohotttaa:

    ”Jumalan armosta on voitto Donbassin,!
    Ja yllä Pyhän Neitseen kaupungin
    jo Kotkalippu hulmuaa.”

    Viholiset edessämme lakoaa.
    On vapaa taivas, tämä maa!

    Martti Huurlankorpi



    Näitä voisin väsäillä lisääkin, tietenkin turvallisesti selustassa. Olen jo varustautunut hankkimalla Inttistoresta maihinousukengät

    VastaaPoista
  12. Saanen lisätä tähän runouden vaikuttavuus -teemaan myös nykyisen poetry slam- eli lavarunousaspektin. Siinä kuitenkin omaa kuuntelukokemustaan pääsee kokemaan muiden kanssa, joten tilanne on kuin rokkikonsertissa.

    En ollut 90-luvun puolivälissä kuullutkaan moisesta kulttuurista, kun Tampereen YO-talolla järjestettiin tällaisia runoiltoja. Se oli varsin lähellä standup-meininkiä, ja olenko ihan väärässä muistaessani, että lavalla nähtiin M-J Koponenkin.

    Oli miten oli, poistuin paikalta nauraneena ja pöllämystyneenä.

    VastaaPoista
  13. Ekstreemirunoutta tähän päivään:

    Pelko saa ihmisen, ihmisjoukot ja kokonaiset kansat käyttäytymään päättömästi, kirjoitti de Montaigne (k. 1592).
    "Olen nähnyt monien ihmisten joutuvan järjiltään pelosta, ja varmaa on, että kohtauksen kestäessä sokaisee hirvittävällä tavalla rauhallisimmatkin." hän kirjoittaa 'Pelosta' kirjassa "Esseitä"
    Älypuhelimet ovat tuoneet ISIS:n teloitukset nuorten miesten silmien eteen Irakissa ja Syyriassa. Tulee kiire Eurooppaan.
    CNN:n haastattelussa ISIS-aktivisti sanoi vihansa nousseen USA:n sotilaiden kohdeltua irakilaisia kuin eläimiä, esim. kuuluisassa vankilakohtauksessa, jossa naisvartija taluttaa konttaamaan pantua vankia narunpäässä.
    Ehkä maailma rauhoittuu päästessään eroon Obamasta? On jotenkin liian helppoa istua Washingtonin operaatiohuoneessa ison porukan keskellä katsomassa telkkarista miten Osama bin Laden lynkataan toisella puolella palloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varo ny vähän! Hönö syö trollit aamupalaks...

      Poista
    2. Tack, Kemppisellä on mukava käydä, saa palautetta.

      Poista
  14. Jaakko Tepon laulussa Hilima ja Onni riimitellään: "Laakkanen ja syksy saa, mutta minä en..."

    VastaaPoista