Väärin sytytetty

Väite: kirja voi olla hyvin suurelle joukolle hyvin iso asia. Tunnetuin esimerkki on ”Tuntematon sotilas”, joka antoi sanat tapahtuneelle. Päinvastoin kuin sotaisat muistelijat ja heidän mukailijansa uskottelevat, sota oli ja on lähes sietämätön kokemus monille. Ihminen tarvitsee selviytyäkseen rauhan arjesta strategian eli kootut selitykset. Tyypillisin on ”me olimme sittenkin oikealla asialla”. Yhtä tyypillinen on ”me olimme sittenkin väärällä asialla”. Väinö Linna ei käyttänyt kumpaakaan eikä liioin sielullista ajopuuteoriaa ”me jouduimme väkevään virtaan”.

Samalla tavalla tärkeitä olivat Sillanpää ja Joel Lehtonen, ”Hurskas kurjuus” ja ”Putkinotko”. Edellinen antoi hahmon punakapinalle, jälkimmäinen kapinoitsijoille. Vuosikymmenten merkittävin kirjailija oli Päätalo, jonka kirjoista sadat tuhannet osasivat lukea syväviestin: myös minun elämälläni on merkitys. Päätalon tuotanto on täynnä ihmisiä, jotka hyväksytään, vaikkei tekisi mieli, hyväksytään vaikkeivat he heittäydy tunnustamaan todeksi mitään määrättyä uskonkappaletta, kuten kodin, uskonnon tai isänmaan uskoteltua pyhyyttä.

Tämä maallisuuden malli tulee ehkä suoraan Pentti Haanpäältä. Paksulti näkyviin tuotuja tunteita sanotaan turhaan ”ekspressionismiksi”. Kysymys on silti tunteista. Niiden kuvaamisen keinot ovat toisarvoisia. Kun tulipalo raivoaa, ei ole aika miettiä, miten se on syttynyt ja levinnyt. Tärkeä on se tuli.

”Kentän ja kasarmin” ilmestymisen jälkeen meni melkein 15 vuotta ennen kuin ajan kirjailijoista painokkain, siis Haanpää, pääsi takaisin normaaleille kirjamarkkinoille. Talvisodan romaani ”Korpisotaa” oli ”Kentän ja kasarmin” rinnakkaisteos. Sitä ei oltu huomaavinaan. Vieläkään ei haluta tunnustaa, että se on hävityn sodan, äärimmäisen ahdistavien olojen ja vieraiden vaatteiden kuvaus. Sitä haluaisi sanoa kaikkien aikojen hienoimpiin kuuluvaksi sotaromaaniksi, mutta se ei ole sotaromaani. Siinä vain elämä paljastaa oikean karvansa, muun muassa pakkasmetsässä harhailevalle, nääntyneelle sotamiehelle.

Kirjassaan Anssi Sinnemäki ei sivua sitä Haanpään ongelmaa, joka minua puolestani vaivaa. Miksi Haanpäätä ei lueta?

Tunsin hyvin tohtori Eino Kauppisen (myöh. Kauppi), jolta sain 1965 Otavassa toimittaakseni Haanpään juttuvalikoiman ja erittäin paljon hänen muistelmiaan ja muistamiaan. ”Jutut” ilmestyi 1966 Kauppisen toimittamana. Merkintä on oikea, koska hänellä oli viimeinen sana. Ihmeekseni sain nimeltä mainittuna kiitoksen niteen takatekstissä. Sitäkin hienompaa oli, että sain omakseni Koottujen teosten sarjan, jonka heti luin.

Kauppinenkin oli jatkosodan aikana TK-tehtävissä Martti Haavion alaisena, Yrjö Jylhän ja muiden kanssa. Häneltä kuulin ensimmäistä kertaa, miten Haanpään vastakirjan julkaissut Mika Waltari suoriutui sotatöistä (huonosti) ja millainen mies Haanpään ykkösteilaaja Olavi Paavolainen oli hänen mielestään. Työnantajamme Otava palautti Paavolaisen maineeseen julkaisemalla Valitut teokset I-IV.

Paavolaisen ”Tulenkantajissa” julkaisema Haanpää-kirjoitus ei ole ”melko kriittinen”, kuten Wikipediassa sanotaan, vaan yksi kirjallisuudenhistoriamme pahimpia teilauksia. Mielenkiintoista kyllä sen perustelut eivät ole kirjallisia tai taiteellisia. Hän julistaa avoimesti, että jätkäkulttuurin ihannoinnista on päästävä eroon sotilaskurilla, sillä sivistyskansalle käskyn noudattaminen on pakollista ja täsmällisyys välttämätöntä. Paavolainen myös mainitsee, miten ihailtavasti yleensä askeltavat armeijasta palanneet nuoret miehet.

Sinnemäki osoittaa, etteivät Haanpäätä teilanneet oikeistopiirit. Jopa Koskenniemen kielteinen juttu oli perusteltu arvostelu, ei erikoisen hyökkäävä, kun taas kulttuuriliberaali Viljanen menetti malttinsa.

Paavolainen kävi sitten ”Nykyaikaa etsimässä” Pariisissa. Haanpää löysi nykyajan Kiviniemen kasarmilta Sakkolasta ja antoi siitä kuvan. Nämä entiset toverukset suuntautuivat toisin. Salliakseni minäkin itselleni kielikuvan Haanpää seurasi kanoja, Paavolainen kotkotuksia. Haanpää oli uskollinen itselleen, Paavolainen vuoroon Natsi-Saksalle ja Neuvostoliitolle, oikeistolle ja vasemmistolle ja mkonesti usealle naiselle yhtä aikaa.

Historia oli oudon julma. Paavolainen joutui oikeisto- ja armeijapiirien uhriksi teoksellaan ”Synkkä yksinpuhelu”. Edellä muistelemani Eino Kauppinen selvitti minulle lukuisin esimerkein, että tuo kirja on valheellinen eli neuvostomielistelevä. Takkihan kääntyi monilta sodan päätyttyä, ja useimpien takeissa oli tuulettamista. Paavolainen kuitenkin esitti poliittiset mietteensä jo sota-aikana syntyneiksi eli esittäytyi myös tietäjäksi ja näkijäksi. Tätä eivät samoissa porukoissa olleet pitäneet totena.

Sinnemäki on löytänyt sensaation. Lääkäri Hannu Haahti väitteli tohtoriksi 1928 laskemalla moitteettomin tilastollisin menetelmin asevelvollisten kuolleisuuden verrattuna siviilissä oleviin ikätovereihin. Kuolleisuus osoittautui hälyttävän suureksi, vaikka kutsunnoissa jo hylättiin 40 prosenttia ikäluokasta. Yleistäen: nuoressa Suomessa väkivalta, simputus, kuolemantapaukset ja itsemurhat olivat armeijassa samanlaisia kuin Venäjällä (ainakin) 1990-luvulla. Asia selvitettiin ja siitä vaiettiin.  Vanhasta väitöskirjasta ei edelleenkään mainita lääketieteen eikä armeijan historiateoksissa.

Kauppinen oli toimittanut Haanpään kootut teokset. Niiden julkaiseminen oli Otavalta hieno teko. Matti Salminen on tehnyt hänestä tuoreessa Haanpää-kirjassaan petomaisen hahmon, mitä hän ei ollut. Hän oli tuiki tavallinen kirjallisuuden professori (Tampereella) ja normaaliin tapaan karsas kilpailijoilleen ja sellaisiksi epäilemilleen. Kun tein kirjaa puukoista sain taivutella häntä tosissani suostumaan oman puukkokokoelmansa valokuvaamiseen. Se oli hieno kokoelma. Hän oli saanut kimmokkeen ystävältään Pälsiltä.

 Mutta kun uusi Haanpään Koottujen teosten sarja julkaistiin kovan kärttämisen jälkeen 1976, se ei kelvannut kenellekään, ei edes antikvariaattiin. Luulen että Haanpää on edelleen Sillanpään ja ehkä Lehtosen ohella vähiten luettu suurista kirjailijoistamme, ja suurilla tarkoitan tässä yhteydessä koulu- ja yliopisto-opetuksen pyhittämiä.

Jos joutuisin nyt toimittamaan valkoiman Haanpäätä, tekisin toisin kuin kauppinen, Huovinen, Paasilinna ja muut. Mielestäni Haanpään perusteema on Suuri Petos, arvoasemaan kiivenneiden harjoittama karkea huijaus maalla ja kaupungeissa, Taivalvaaran näyttelijä, uskonnolliset hirmut ja nappiherrat. Hän on meidän Gogolimme, joka muuten taisi sanoa, ettei pidä moittia peiliä, jos naama on vino.