Tranströmer

Tranströmer sai Nobelin ja hyvä. Lukija voi todeta valinnan osuvuuden verkko-osoitteessa

http://www.balticsealibrary.de/index.php?option=com_flexicontent&view=items&cid=80%3Afinnish&id=181%3Aoestersjoear&Itemid=90&tab=Finnish

Caj Westerberg, joka on häntä eniten suomentanut, on niin hyvä, että eräistä ratkaisuista kävisi suukopua.

Meillä oli kaksi mahdollista nobelistia, Haavikko ja Saarikoski. Koska Nobel-komitean kuvailu Tranströmerin runoista on aika huono, esitän paremman: Haavikon ja Saarikosken välistä. Siinä mielessä enemmän Saarikoskea, että vaikka teksti on ainakin 64 bitin syvyistä, sitä on helppo lukea.

Tämä runoilija oli Suomessa tuttu jo puoli vuosisataa sitten. Aika usein  hän esiintyi erilaisissa valikoimissa juuri kahden edellä mainitun suomalaisen kanssa, heitä laajemmin. Monesti mukana oli samaan joukkoon kaikin tavoin kuulunut Bo Carpelan.

Edellisen sukupolven ruotsalaisista Gunnar Ekelöf (1907-1968) oli vielä parempi, mutta vaikea. ”Stroluntes” (1955) oli hauska. Nimi vaikuttaa kreikalta tai ranskalta, mutta ääntyy ”strunt”, hälynpölyä.

Näiden pitkien vuosikymmenten aikana ehkä vain kaksi runoilijaa on niin ilahduttanut, ottaen huomioon että esimerkiksi René Char ja myös Seamus Heaney (Nobel 1995) ovat hienoja, nimittäin vanha venäläinen Maria Tsvetajeva ja myös Nobelin saanut, valtavan laaja-alainen Czeslaw Milosz.

Tämä tarkoitti, että nuorena sitä lukee ja löytää mutta oikeasti aikuisena tulee kaikenlaista, kuten elinkeinot ja lapset. Minun suuri opettajani oli amerikkalainen Wallace Stevens, ja olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että WSOY julkaisi suomennoksiani. Stevens täyttää sen korkeimman vaatimuksen, että vaikka olen lukenut hänen koko tuotantonsa ja enimmän hänestä kirjoitetun sana sanalta ja kirjain kirjaimelta, palaan niihin teksteihin vähän väliä. Amerikkalaisista Pound – Cantos – kerää pitkiä katseita tuossa kirjahyllyssä. Toisin kuin Stevens hän oli kuitenkin myös hullu.

Tranströmer on kuin kotonaan näiden nimien seurassa. Toisista taiteista haluaa nostaa, kukaties Gotlannin kuvien johdosta, rinnalle ja puheeksi Ingmar Bergmanin.

Tyly tarkkailija voisi sanoa, että kustannusliike Bonniers jakoi jälleen Nobelin itselleen. Se on aivan totta ja samalla kaunis esimerkki, ett vackert exempel, nyt Suomessakin suurimman kustannusliikkeen painosta ja merkityksestä. He ottivat opikseen, kun heidän huolellisesti markkinoimansa August Strindberg jäi palkintoa vaille, luultavasti siksi, ettei kelvannut sen ajan pitämyksissä esikuvaksi.

Itse tarkoitan sitä, että maailman hienoimmat laitteet kehittänyt, yrityksensä aivan huipulle nostanut nerokas ihminen alkaa unohtua hautausmaalle pian, viidessä – kymmenessä vuodessa. Niin käy, vaikka hänen nimensä olisi myös tuotteen nimi. Kuka oli Henry Ford? Kirjallisuudessa ja taiteessa 99 sadasta aikansa suosikista kulkee saman tien, ja hyvä niin.

Mutta jotkut jäävät.

”Kaksi kulttuuria” on maho puheenaihe. Tieteen ja taiteen ajaminen vastakkain ei ole hedelmällistä. Mutta taiteessa on se erikoinen piirre, että 1100-luvun runous, esimerkiksi trubaduuri Arnaut Daniel, on räjähtävän moderni. C. Valerius Catulluksen runoissa mikään muu kuin nimet ei oikeastaan osoita, että tekstien kirjoittamisesta on vierähtänyt yli kaksi tuhatta vuotta.

Juuri tuo ajan uhmaaminen tai ajattomuus pakottaa kääntämään uudestaan ja uudestaan ja todistaa, ainakin minun mielestäni, että alkuperäisiksi arveltujen kielen käyttöjen ja tavulukujen tavoittelu on sinänsä kiitettävää mutta ei millään muotoa ainoa ratkaisu.

Pyörä on keksittävä aina uudelleen. Omenaa ei – sitä vain jalostetaan.