Niitä ei ole olemassa

Tunnen pari kirjailijaa ja tiedän useita, joiden kirjoittamisen motiivi on ”näyttää niille”.

Sama ajatus taitaa olla monella tieteenharjoittajalla.

Pyrkimys on kannatettava, mutta siinä on ongelma: ”niitä” ei ole olemassa.

Joskus – Päätalo – ”niiden” takana on huolestuttavan läheinen suhde äitiin ja pelottavan vaikea suhde isään.

Silti nokittelu ei tuota kirjallisuutta. Ihminen joka yrittää nujertaa ”ne” kokee saman kuin kaikki kummituksia karhaavat. Vaikka koura tuntuu olevan vihollisen kurkulla, tilinteon hetkellä kohde osoittautuu unikuvaksi.

Tunnen ihmisiä, joita kauko-ohjataan hautausmaalta. Kuollut ja kuopattu omainen säätelee toisten elämää, kun nämä toiset kelaavat mielessään, ”mitä isä / äiti tästä ajattelisi”.

Isän tai isän kulttuurin muuntaminen uhkaavaksi ympäristöksi on sitten eri asia. Franz Kafkan isä oli ”isokokoinen, itsekäs päällepäsmäri”, poikansa mukaan vahva, terve, metelöivä, itsevarma, puhelias niskan päälle pyrkijä”. Hän myös eli poikansa jälkeen mutta ei ehtinyt tuhoamisleireihin, joihin Franzin sisarukset menehtyivät.

Aikuinen taiteilija, joka haluaa todistaa jollekulle jotakin, on väärässä ammatissa.
Itselleen hän tietenkin yrittää todistaa, ja jos se on kerran onnistunut, hän siirtyy seuraavaan vaiheeseen eli todistamaan, että pystyy edelleen tekemään jotain, ja sen jälkeen kolmanteen vaiheeseen, että hän pystyy vieläkin tekemään jotain, ja sitten hän kuolee.
Kirjoittaja kadehtii helposti käsityöläistä. Nikkari tai timpuri saattaa ihan sanoa, että kai sitä on huonompaakin työtä nähty, ja usein tämä on ihan kohdalleen sanottu.
Kirjailija kyllä saattaa sanoa tällaista eräässä humalan vaiheessa, mutta parin lasi jälkeen hän onkin sitä mieltä, että todellisuudessa hän ei osaa mitään ja ennemmin tai myöhemmin ”ne” huomaavat sen.
En onnekseni ole koskaan tuntenut lähemmin ketään nobelistia, mutta sen olen nähnyt ja kuullut lukuisia kertoja, ettei mikään maallinen kiitos riitä hyvälle kirjailijalle.

Tämä – ja soveltuvin osin tarkoitan tässä myös todella vaikeaa tiedettä – johtuu kukaties siitä, että valmis teos on incubus tai succubus, hirviö, tekijän huonomman minä aikaansaannos, luonnonvastaisen haureuden tulos.

Nämä eivät ole aivan uusia ajatuksia. Nuo eroottiset insestipaholaiset mainitaan jo n. 2 400 e.Kr.s. Mesopotamian kirjallisuudessa.

Kaksoisolennosta – der Doppelgänger – on ainakin Markku Envall kirjoittanut etevästi (”Toinen minä”).

Etevän teorian mukaan se, joka kirjoittaa, en ole minä, vaan ”toinen”, joka kirjoittaa minun kauttani. I.B. Singer nimitti sitä pikku paholaiseksi (dybbuk).

= = =

Mitä isiin tulee, näin Uudenmaankadulla pienen gallerian (Taidesalonki Piirto) ikkunassa Sture Gripenbergin hitusen jäykkää mutta ihan laatuunkäypää ilmailutaidetta. Ison Junkersin kuvassa yksi henkilöistä – litografian allekirjoittaneista – on K. Kemppinen.



Hassu tunne kesken asiallisen päivän. Verkosta kävi ilmi, että toisessa kuvassa on

Kyösti Karhilan Messerschmitt Viipurin yläpuolella.