Vääpeli

Minulla meni maku armeijasta kotiuttamisjunassa. Ensimmäisenä siviiliyönä osasin rakentaa saattajana olleen vääpelin tai ylivääpelin – en muista kumman – elämäntarinan.

Hän oli ollut mielestämme hieman turhankin kova huutamaan, eikä hän ollut saanut mainetta asiallisuudesta eikä epäasiallisuudesta. Tuskin häntä panivat merkille esimiehet enempää kuin alaiset. Mutta sodassa hän oli väsynyt.

Kanta-aliupseerin ura oli sotien jälkeen todella ikävä ja heikosti palkattu.

Olin ymmärtänyt junamatkalla keskustellessamme – ensimmäistä ja viimeistä kertaa ihmisiksi – että häntä kiinnosti päästä hiljaisena pyhäaamuna kalaan, mutta vene oli huono eikä pyydyksissä ollut kehumista, kun ei ollut tullut kunnostetuksi.

Muutamat hänen virkatoverinsa erottuivat joukosta. Yksi oli miesten mies. Hänellä oli luonnetta ja kokoa ja hänen puheissaan oli painoa. Toinen oli raikuli ja sai nopeasti kosketuksen joukkoon eli niihin asevelvollisiin, jotka olivat ihmisen puheen tavoitettavissa. Kolmas oli yrmy, jonka vihaamista rakastettiin; hänellä oli jokin ihottuma niin että kasvot hilseilivät, kun hän rypisteli niitä. Keittiön ylikersantti oli tyhmä ja ylpeä siitä – hän oli pohjalainen.

Asevelvollisuus oli ollut minullekin maastoesterata, samantapainen suoritus kuin koulu. Useimmat meistä aavistivat hämärästi, ettei kunnostautuminen johtaisi mihinkään, kuten ei liioin laittautuminen silmätikuksi tai vetämättömäksi heittäytyminen.

Tämä kotiutettavia saattamassa ollut vääpeli jatkoi Tampereelle saakka. Jotain hän mainitsi sota-ajan lomalaisjunista. Ihmettelin sitä ja kysyin. Hän oli ollut viiden vuoden asevelvollisia eli joutunut olemaan myös välirauhan vakinaisessa ja sitten lisäksi jatkosodan samalla tavalla kuin kaikki muutkin.

En tiennyt, millaisia kursseja aliupseerien olisi pitänyt käydä. Osasin kuitenkin järkeillä, että kun hän ei ollut käynyt edes aliupseerikoulua vaan saanut ensin korpraalin natsan ja sitten toisenkin, hän oli nyt – vuonna 1963 – kokenut ja kouluttamaton 43-vuotias mies uransa huipulla tai itse asiassa huippunsa jo ohittaneena.

Siviiliammattia ei ollut eikä kai oikein suunnitelmiakaan aikanaan tulevan eläkeajan varalle.

Hän oli naimisissa mutta lapseton, ja hänellä oli sellainen ongelma, ettei hän ollut edes juoppo.

Hän oli jotenkin ärtynyt elämälle, mutta ei katkera.

Hänellä ei ollut halua sotamuistojen esittelemiseen ja hän mainitsi sellaisia yksikköjä, joista en tiennyt, ja paikkakuntia, joista en ollut kuullut. Impilahden muistin, koska muuan sukulaismies oli sieltä kotoisin ja pitäjän nimi oli mielestäni nolo. Sitä hän ei tullut maininneeksi, että heinäkuussa 1944 Impilahdella ammuttiin tykillä todella paljon.

Kuulo häneltä oli vaurioitunut niin paljon ettei tavallinen keskustelu sujunut aivan ongelmitta.

Hänellä ei tuntunut olevan mielipiteitä, ei erikoisempia muistoja eikä varsinkaan odotuksia.

Tämä oli asevelvollisuusaikani merkittävin kokemus. Olen vieläkin kiinnostunut vääpeleistä, koska he ovat ihmisiä, jotka yleensä tekevät sen, minkä tarvitseekin. Sen verran.

Rautatieasemalta kävelin sukulaisteni taloon ja aivan toisenlaiseen elämään.