Ristolle

Näppäily on hienompaa kuin valokuvaaminen.

Yritin suomentaa sanoja ”aggregate” ja ”compound”. Ei onnistunut. Ensin mainittu on esimerkiksi korkoa korolle ja viimeksi mainittu on esimerkiksi yhdiste tai yhdistely. ”Aggregate function” laskee skalaarisen tuloksen luvuista, esimerkiksi keskiarvon koulutodistuksen numeroista.

Aina pitäisi muistaa miettiä, ollaanko lisäämässä esineitä (kuviaI) entisiin vai järjestämässä niitä.

Tämä liikkui mieleeni kun luin aika tyhmää mutta laajaa paperia Euroopan patenttioikeudenkäyntien uudistamisesta.

Jonkun ihmisen – esimerkiksi minun – ottamani yli 16 000 digikuvaa ovat mosaiikki, joka on nähtävä kerralla, yhdellä silmäyksellä. Muuten ei käsitä, mitä kuva esittää.

Kuvat (tulosteet) olisi heiteltävä lattialle ja kiivettävä sitten paloportaita katolle katsomaan. Meillä on kattoikkuna, sellainen jossa on pullea lasi. Tosin olen luvannut äidilleni, etten enää kiipeile katolla (lupasin sen vuonna 1953).

Vaikka koivun lehti on hyvin mielenkiintoinen ja olen katsellut sellaisia suurennuslasilla ja mikroskoopilla, kyllä metsä on parempi. Metsä on mielen mosaiikki, jonka kuva muodostuu lehdistä ja neulasista ja rungoista, ja niitä kaikkia on paljon.

Sääli ettei toisten novelleja ole tapana sovittaa eli kirjoittaa uudestaan. Veijo Meren ”Naulalaatikot” olisi aika hyvä, jos sen muuttaisi pitkäksi tarinaksi kahdesta sotamiehestä. He lähtevät kesäkuussa Valkeasaaressa hakemaan jonkin kuusen alta naulalaatikkoja, à 10 kg, ja kun he tulevat takaisin, kaikki ovat lähteneet lipettiin. Vain tykit ovat jäljellä kylmillään.

Sitten he kulkevat kaksi viikkoa nälässä ja märässä ja hikisinä ja kylmissään ja yrittävät pysyä hengissä pommituksissa ja keskityksissä. Ennen Viipuria ja varsinkin sen jälkeen on erilaisia sotapoliiseja ja teloituspaikkoja, mutta ei heitä kukaan epäile mistään, kun heillä on ne naulalaatikot, jotka ovat todella painavia kantaa, ja he kysyvät kaikilta omaa pataljoonaansa ja aina erästä vääpeliä, samaa joka heidät lähetti.

Lopuksi he sitten löytävät kummallisesti yksikkönsä ja sen vääpelinkin Luumäeltä Kivijärven rannalta, ja heille sanotaan, että heittävät äkkiä menemään ne naulalaatikot ja ovat ihan hiljaa koko asiasta, jos haluavat takaisin täysijärkisen kirjoihin.

Kalle Päätalolle oli käydä Luumäellä kalpaten myöhäissyksyllä 1944, kun hän yritti entisen Kannaksen varavankilan osana toimineen Siiranmäen vankileirin talousaliupseerina palauttaa jotain kenttäkeittiötä nimenomaan; ei se kelvannut enää kenellekään ja eiliset ystävät, esimiehet ja vielä vangitkin haistattelivat. Pahimpia oli eräs välirauhan päivänä Raamattunsa hukannut Jehovan todistaja.

Lukija järkyttäisi, että neljän tuuman rautanaula oli 1944 aivan samanlainen kuin nyt, 2008. Onko mikään muukaan muuttunut?

Patenttioikeus on kahden epäilyttävän ihmisten alaluokan temmellyskenttää, insinöörien ja juristien. Siellä ei perinteisesti kukaan usko kielellisten ja graafisten kuvausten ylimalkaisuuteen ja epätäydellisyyteen.

Eivät ne osaa edes filosofian perusteita niin että tietäisivät kuvauskielen suuremmuuden ongelman. Koska suurinta kokonaislukua ei ole olemassa, aksiomaattista järjestelmää, kuten matematiikkaa, ei voi todistaa ristiriidattomaksi järjestelmän, siis matematiikan, keinoin. Jos kirkonkylän parturi ajaa parran kaikilta miehiltä, jotka eivät aja itse partaansa, kuka ajaa parturin parran?

Jos lipettiin lähtevät kaikki ne pataljoonan miehet, jotka eivät ole kantamassa naulalaatikkoja, korsuihin ei jää muuta kuin tyhjä joukko.

Olen kuunnellut 40 vuotta paskapuheita ahtaasta ja laventavasta patenttivaatimusten tulkinnasta ja ekvivalensseista. Kukaan ei usko, ettei edes rautanaulaa tai naulalaatikkoa voi kuvailla niin yksiselitteisesti, ettei joku keksisi keinoa ymmärtää väärin.

Kokonaisuus (tai sen puuttuessa konteksti eli asiayhteys) ratkaisee, mitä naulalaatikko tarkoittaa Uudenkirkon tai Kanneljärven kahisevissa lepikoissa ja mitä tässä kirjoituksessa.