Piilosta pois

Erkki Tuomioja lähetti Facebookin viestinä tämän:

”Esitit blogissasi että minulle tuli huti jota pitäisi pyytää julkisesti anteeksi. Mitä jos kävisit ensin lukemassa www.tuomioja.org sivulta sen mitä olen kirjoittanut vihapuheesta ja nimettömästä kirjoittelusta. Lainaus tekstistäni: "Tässä ei ole kyse sensuurista eikä lakien kiristämisestä, vaan yksinomaan sivistyneestä ja hyvästä käytöksestä sillä laittomuus on laittomuutta yhtä lailla nimellä kuin nimettömänä. " Kummalle siis tuli huti? Mielipiteeni voi väärä ja ajatukseni toimimattomia, mutta toivon että joka tapauksessa itse oikaisisit blogissasi sen, kun väitit minun vaativan nimettömyyden kieltämistä, jonka toki tiedän mahdotomaksi ja perusoikeuksien vastaiseksi.
Kuuluisi mielestäni oikeaan blogikulttuuriin, että itse noteeraisit tämän - en nimittäin viitsi olla blogisi 68. kommentoijana oikaisemassa tätä.”

Tämä on se oikaisu.

Vastasin Erkille näin:

”H.V.: huomioni kiintyi seuraavaan kappaleeseesi: "Lähtökohtana pitää olla, että mielipide esitetään avoimesti omalla nimellä ja että oikean nimen tulee olla julkaisijan tiedossa siinäkin tapauksessa, että kirjoittajalla on perusteltu ja hyväksyttävä syy esittää mielipiteensä anonyymiä nimimerkkiä käyttäen. Tämä mahdollisuus pitää tietenkin olla, jos kirjoittajalla on syytä pelätä työpaikalla tai muutoin itselleen kohdistuvia seurauksia tai oman intimiteettisuojansa puolesta. Hyväksyttävä syy ei ole se, että raukkamaisten on nimimerkin takaa  helpompi ampua ja halventaa muita ihmisiä." - - - Kuten kirjoitin, tuon toteuttaminen vaatisi tekijänoikeuslain muuttamista. Se ei vähällä onnistune. Lisäksi olen tietenkin substanssikysymyksessä eri mieltä. Arvelen - en tiedä kommentoijieni nimiä - että yllättävän suuri osa heistä on virkamiehiä, esimerkiksi tuomareita, joiden on aika hankala kirjoittaa nimellään. - - - Luonnollisesti esitän tämän oikaisun.”

Ja kun aivan sattumalta jouduin eilen tähdentämään kiivaasti, että ”tämä ei ole demariblogi”, selvitän taustan. Olen tuntenut Erkki Tuomiojan henkilökohtaisesti yli 40 vuotta. Pelasimme koripalloa samassa seurassa ja olimme kiinnostuneita samoista asioista. Itse en osallistunut politiikkaan enkä muista, että minulla olisi ollut vasemmistosta muuta kuin vaikeuksia. Kun liikuin työssäni ja viroissani itseään puolueettomiksi väittävissä kokoomuspiireissä, sain tietenkin ”kommunistin” maineen. En ihmettele sitä. Lakimiespiireissä Tuomioja ja esimerkiksi Arvo Salo tai Jörn Donner, päämiehiäni eri asianajotehtävissä, olivat ”bolshevikkeja” tai vain ”hampuuseja”.

Mielestäni Tuomioja on nyt toimivista poliitikoista ammattitaitoisin. Hän on myös säpsähdyttävän rehellinen. Mielipiteiden tasolla olemme useissa periaatteellisissa kysymyksissä jyrkästi eri mieltä. Se ei ole estänyt edes yhteistoimintaa asioissa, joista olemme samaa mieltä. Erittäin samanmielisiä olemme tutkimusta ja koulutusta koskevissa asioissa ja ns. verkkoyhteiskunnan eduista ja sen suurista vaaroista.

Tuomiojaa vastaan on mieluisaa hyökkäillä, sillä kuten oikaisupyyntö ja vastaukseni osoittavat, hän kuuntelee omistaan poikkeavia mielipiteitä. Näin se on. Jos esimerkiksi Sauli Niinistö valittaisiin korkeaan virkaan, en kirjoittaisi hänen lausumistaan mitään, koska en ole tullut havainneeksi, että hän olisi kiinnostunut toisten mielipiteistä.

Ai niin, siinä samassa koripalloporukassa 70-luvun alussa pelasi myös Pena Arajärvi. Olli Alho oli usein, Hector joskus.

Itse oli pelaajana aivan surkea, eikä Pena ollut paljon parempi. Erkki yritti paljon mutta sai aikaan vähän.

Koripalloporukan huomattavin ja kenties lahjakkain henkilö oli valmentajamme, Tappari Pöyhönen (Elannon Isku). Hän oli pelannut maajoukkueessa Helsingin olympialaisissa 1952. Tämä epätavallisen viisas mies oli ennen urheilun järjestötoimintaa ollut ammatiltaan lihanleikkaaja. Hän tapasi soitella vielä joitakin vuosia sitten ja sanoa, että nyt hän on sitten lukenut kirjastosta William Faulknerin romaanit, eikä pitänyt.

En taida muistaa toista tapausta, jossa ihminen käyttäisi keskittymiskykyään ja sisuaan tällaiseen asiaan, keskeisen kaunokirjallisuuden läpikäymiseen. Minulta hän kysyi vallitsevia mielipiteitä, joita hän punnitsi. Sitten syöpä sulki suun. 

Hulluuden parantamisesta

Naurava vallankumous olisi ehdotukseni.

Nythän on niin että – näin aloittavat kiusankappaleet puheensa – että olevia oloja ei tule äkkiä ikävä.

”Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,

Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,

Vääryyttä sortajan, lain väännellystä,

Virastolt' ylpeitä ja potkuja,

Joit' ansiokkaat epatoilta saavat…”

= = =

” Näin pelkureiks meit' omatunto saattaa,

Ja päätöksemme luonnonraittiin muodon

Mietinnän kalvas karva sairaaks muuttaa…”

”Mietintä” on Cajanderin vastine sanoille ”second thoughts”. Tulla toisiin ajatuksiin.

Tutkiskelen menestysteosta, joka oli monien suosikki 300 vuotta, Richard Burtonin ”Anatomy of Melancholy”. Noin vuonna 1600 kirjoittaja julkaisi yli tuhat sivua ja 6817 alaviitettä ”melankoliasta”, jota sanottaisiin nykyisin kliiniseksi masennukseksi, ellei pahemmaksi.

Kun lääketiedettä ja empiiristä tutkimusta ei ollut vielä keksitty, hän luki kaiken minkä sai käsiinsä yliopistojen kirjastoista, ja myöhemmät tutkijat ovat todenneet, että hänen oppineisuuteensa ei ole juuri lisäämistä.

Kun kysymyksessä on klassinen kirjallisuus, lukijan edellytetään osaavan kieliä ja hallitsevan historian ja mytologian jokseenkin yksityiskohtaisesti.

Kirjoittajasta siis tuli kuuluisa.

Sitten hän meni vaatekomeroon ja hirttäytyi.

Parannuskeino jäi keksimättä, ja se on sääli, koska hiljan oli kuollut mestari, joka sen tiesi, nimittäin Francois Rabelais. Tämä kirjoittaja, joka vainosi erikoisesti typeriä juristeja ja pöyhkeitä professoreita, vältti vainon, ja kun hänelle tarjottiin kuolinvuoteelle viimeistä voitelua, hän pyysi, että pappi mieluummin rasvaisi hänen saappaansa, koska tuonpuoleisessa joutuu kuulemma panemaan töppöstä toisen eteen eri käskystä.

Rabelaisin nauru ja tapa ja taito kääntää asiat ylösalaisin on edelleen vastustamaton. Tolkuttomien tarinoiden seassa on maailman parasta kirjallisuutta, vakavaa ja punnittua puhetta. Ja välillä oppinut jättiläinen Gargantua ottaa ratkaistakseen riita-asian, joka oli havaittu niin ongelmalliseksi, että Pariisin Korkean Yliopiston lakitieteen professoreilta ja korkeimman oikeudet jäseniltä oli jo vuosia sitten rojahtanut paskat housuun pelkästä harmista, minkä lisäksi heistä lihavin oli haljennut kiukusta.

Miksi huonokin poliittinen satiiri katosi televisiosta hiukan ennen kuin poliittinen ilmasto muuttui? Miksi Tervo kirjoittaa toinen toistaan huonompia tiiliskiviromaaneja ja Hotakainen keskittyy pikkuruisiin aiheisiin?

Miksi kukaan ei naura, vaikka kaikki tietävät, että vihapuhekeskustelua käydään, jottei Valtioneuvoston orkesterin tarvitsisi tulla komerosta esiin ja soittaa Kataisen johdolla ja Niinistön säestäessä jo sotavuosilta tunnettua jenkkaa ”Kusessa ollaan”.

Vihapuhe

Kannatan vihapuhetta

Olen kauhistunut ennen järkevinä pitämieni poliitikkojen ääliömäisyydestä ja heidän lajitovereittensa, median edustajien, tolkuttomasta typeryydestä.

Tämä lienee vihapuhetta?

Pari kunnon kommentoijaa kummastelee, että kirjoitan vanhasta kirjallisuudesta, vaikka ongelma on tämän päivän kielenkäyttö. Siinä tuli tauti ja lääke kerralla, sanoi akka kun löi viinapullon säpäleiksi äijänsä päähän.

Ei ole olemassa vanhaa kirjallisuutta. Ei ole olemassa vanhaa kieltä. Yksi kommentoija – sävyltään hiukan kuin J. Virolainen, mutta ei yhtä älykäs, yritti selittää jotain kirjoitusten tieteellisyydestä tai taiteellisuudesta. Luulen että tämä monivalintahölmö tarkoitti taiteellisella ”kirjallista”.  Ehkä häneltä on jäänyt kuulematta, että ns. tietokirjallisuuden ja ns. yleisen kirjallisuuden (kaunokirjallisuus) ero koskee vain kirjastoluokituksia.

Jos repäistään jostain lista 10 tai 50 tai 100 kirjasta, joita ilman maailma ei olisi tällainen, joukossa on sepitettyjä tarinoita, kuten Hamlet tai Odysseia, mutta osa – toinen puoli – on sellaisia kuin esimerkiksi Charles Darwinin ”Lajien synty”. Tiedettä vai ”taidetta” – tarpeeton ja hupsu kysymys. Teos on erittäin hyvin kirjoitettu. Markuksen evankeliumi? Ei oikeastaan kumpaakaan. Lutherin ”Kristityn vapaudesta”, joka sisältää suppeassa muodossa ihmisyhteisön eettiset ojennusnuorat perusteluineen – sama juttu. Jotkut pitävät taiteellisena turhanaikaista konstailua, joka on todellisuudessa juuri sitä, mitä hyvä teksti ei ole.

Luther oli johtava vihapuheitten levittäjä. Hän vihasi paavia ja paavilaisia, mutta myös mm. juutalaisia ja kapinallisia talonpoikia ja oli sitä mieltä, että molempia oli nuijittava hengiltä kuin hulluja koiria.

Jeesus puolestaan puhutteli vastustajiaan nimityksellä ”te kyykäärmeiden sikiöt”. Hän, lähimmäisenrakkauden saarnaaja, riehui temppelissä pirstoen ihmisten irtaimistoa ja kaataen kunnon rahanvaihtajien pöytiä tavalla, josta olisi omassa maassamme ja kaupungissamme joutunut Pasila putkaan; tuota välikohtaista ei pidä ihmetellä, koska asianomainen oli tunnetusti perso viinille.

Omassa Euroopassamme juuri papisto on ollut johtava vihapuheiden levittäjä. Tänäkin päivänä on tavallista, että saarnamies tai –nainen haukkuu syntisen seurakuntansa pataluhaksi.

Useat suuret ja ihaillut ihmiset ovat kirjoittaneet kammottavia vihapuheita – itsestään. Tarinan kaava ei läheskään aina ole se, että kirjoittaja maalaisi menneisyytensä kamalaksi korostaakseen sitä, miten hyvä hänestä on nyt tullut. Itsevihapuheiden perinteen aloitti ehkä kirkkoisä Augustinus (”Tunnustuksia”).

Ranskan kansalliseepoksessa, Rolandin laulussa, musulmanneja listitään oikein urakalla eikä heistä muutenkaan puhuta siivosti.

Oma maamme on rakennettu vihapuheilla. Vuonna 1918 oli suhteellisen vaikea löytää sellaista tekstiä, joka ei olisi ollut täynnä vihaa. Kielen ja urheilun kannattajat vihasivat 30-luvulla kovasti ruotsalaisia, kunnes vihattava ryssä tuli silmille ja mieleen muistui, että näillä ruotsalaisilla on hyviä tykkejä, joita olisi nyt saatava suureen tarpeeseen.

Vielä aivan hiljan valiteltiin, että tämä on tällainen konsensus-yhteiskunta, jossa kaikki ovat samaa mieltä ja hallituksen ja opposition edustajat istuvat yhdessä Storyvillessä kaljalla.

Suvaitsemattomat onnistuivat muutamassa kuukaudessa käännyttämään vastustajansa omalle kannalleen. Nyt suvaitsemattomia on joka leirissä.

Vihje tasa-arvovaltuutettu Biaudet’lle, joka haikailee rikoslain kiristämistä. Vuodelta 1918 tiedän tapauksen, jossa muuan mies tuomittiin valtiorikosoikeudessa teloitettavaksi syytettynä ”yleisestä vittumaisuudesta”. – Eikö tämä olisi sopiva ja ajankohtainen rikosnimike?

Edwardson II

Outoa ettei ”Hamletin” yhteydessä yleensä mainita, mitä siinä ei ole – Jumalaa. Sanan ”jumala” mainitaan muutaman kerran, mutta ei kristillisenä Jumalana.

Tämä näytelmä ja Don Quijote ovat ensimmäiset jumalattomat suurteokset. Romaani on jumalattomuuden taidetta. Saa miettiä aikansa ennen kuin keksii esimerkin hyvästä, suuresta romaanista, joka olisi uskonnollinen, saati kristillinen. (Hyviä pieniä romaaneja muistaa heti – Per Lagerkvist, Waltari.)

Hamletissa rikoksen selvittäjä on seuraavan rikoksen mahdollinen tekijä. Kuninkaan surmasi tämän veli; prinssi miettii, tappaisiko murhamiehen vai itsensä. Sama teema on jatkunut dekkareissa kauan – häilyvä epätietoisuus perusteista. Hamlet kysyy, kuka minä olen. Kuka on Tanskan Hamlet.

Sama asia on epäselvä muun muassa Edwardsonin poliisille, jonka nimi on Winter. Hänen keskittymisessään surmantekoihin on jotain sairaalloista.

Dekkarissa tuo on niin tavallista, ettei sitä huomaa ihmetellä. Tuntemani oikeat väkivaltarikosten selvittäjät eivät ole taiteilijoita, joiden pitäisi mielestään lunastaa itsensä jokaisella työtehtävällä. Ellei murha selviä, ei voi mitään. Mennään syömään ja illalla kotiin.

Olen esitellyt tai istunut tuomarina parisataa henkirikosta. Yhdessä vaiheessa niitä oli päässyt korkeimmassa oikeudessa kasautumaan. Muutamat olivat vaikeita. Joissakin oli oikeudellisia ongelmia. Ainoakaan ratkaisu ei jäänyt painamaan mieltä. Ongelmat olivat tenttikysymyksen tyyppisiä – tahallinen teko vai tuottamus. Se on klassinen ongelma. Rikosoikeudellisten kollegojeni harmiksi sanon, että en ole erikoisen kiinnostunut tahallisuuden teorioista. Tuomioistuinten käytäntö on kehittynyt yksityiskohtaisesti, ja poliisi uskotaan. Ehkä tuomioistuimilla on vieläkin se virhe, että silminnäkijätodistajia uskotaan liian herkästi. Viime vuosikymmenien tutkimus osoittaa vakuuttavasti, ettei kognitioon voi luottaa. Kuten Edwardson sanoo jossain kirjassa, todistajan näkemänä alimittainen, harmaatukkainen ja köyry murhamies osoittautuukin todellisuudessa lähes kaksimetriseksi vaaleatukkaiseksi atleetiksi.

Dekkari on protestanttisten maiden perinne. Niitä luetaan ja kirjoitetaan toki jossain määrin myös katolisissa maissa, mutta ei läheskään yhtä paljon kuin pohjoisempana.

Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa myös poliisiorganisaatio on outo – on toisaalta santarmeja tai karabinieereja, toisaalta poliiseja. Sama ongelma kuin Venäjällä. Ranskan kuuluisin poliisi. komisario Maigret muuten on harvinaisen vapaa uskonnosta ja metafyysisistä pohdinnoista, eikä häntä liioin johda oikeudentunto. Useassa tarinassa hän päästää jo kiinni saamansa rikollisen pakoon, pelkästä inhimillisyydestä. Se että laki sanoo jotain kiinnostaa häntä vähemmän kuin mahdollisimman iso kolpakollinen kylmää olutta.

Protestanteista tulee hyviä ateisteja. Joskus heistä tulee Hamletin kaltaisia henkilöitä, jotka ottavat Jumalan tehtävät: ollako vai ei olla. Edes välttävän hurskaalle kristitylle tuossa ei ole mitään kysymistä: olla. Jumala kääntää selkänsä ja kätkee kasvonsa myös vanhurskailta, ja joskus hän on Paha Jumala, jonka tekemisiä ei voi käsittää. Raamatussa on tästä aiheesta kokonainen kirja (Job), ja oli tämän Jumalan suhtautuminen poikaansakin lievästi sanottuna omituinen.

Yksi ruotsalaisdekkarin suuren suosion ja korkean tason syy saattaa olla kätketty tendenssi. Politiikka meni pahasti reisille; usean vuosikymmenen suuret nimet, kuten Jan Myrdal, ja itse asiassa myös hänen vanhempansa Alva ja Gunnar, osoittivat mutkikkaan tien ei-minnekään. Jan Myrdal kannatti Stalinin toimintaa, Kiinan kulttuurivallankumousta ja kannattaa edelleen Pol Potin toimintaa Kamputseassa, jossa hän vieraili useita kertoja kansanmurhan aikana ystävyysseuran edustajana.

Kätketty tendenssi voi olla tolkuttoman sallivuuden tuhoisuus. Sallimista on kahta lajia. Sallittakoon Myrdalin julistaa kauhistuttavia mielipiteitään. Mutta älköön sallittako yhteisön toiminnan turvaajien, siis poliisin, alasajoa maassa, jossa sekä ministeri että kadun mies saavat tasa-arvoisesti pelätä turvallisuutensa, jopa henkensä puolesta.  Tuota taustaa vasten hiukan harmaa mutta kaaosta vastaan kamppaileva komisario voi olla lohdullinen hahmo, etenkin Edwardsonin Winter, joka kuuntelee autossaan John Colttranea ja osoittaa Skotlantiin sijoittuvassa kirjassa perehtyneensä epäuskottavan hyvin sarjamurhaamisen sieluun – joka on tietysti Shakespearen Macbeth ja hänen korkea-arvoinen puolisonsa.

Edwardson I

Kyllä Åke Edwardson on omaa luokkaansa pohjoismaisessa dekkarikirjallisuudessa. En suosittele kenellekään hänen kirjojaan. Ne ovat epäkansanomaisia eli vaikeita. Kovakorvaiset löytävät luettelon näistä kirjoista Wikipediasta tai Helmetistä ja niteitä kaupoista ja kirjastoista toisella kotimaisella ja hyvin ulkomaisella riikinruotsilla.

Vastaan etukäteen kommentoijille, jotka kertovat aloittaneensa Edwardsonin kirjan ja kyllästyneensä kesken: juuri se on tarkoitus.

Samalla ilmoitan muuttaneeni mielipidettäni. Vaikka salapoliisi- ja poliisiromaanit ovat nykyisin enimmäkseen valuneet viihteeksi, ne ovat kuitenkin kertomakirjallisuuden eli proosan kantamuoto. Etäisemmät sukujuuret ovat kreikkalaisessa murhenäytelmässä. Oidipus jo tiukkasi sokealta runonlaulajalta murhaajan nimeä. Selvittämätön murha aiheutti ruton Ateenaan. Minun ja Siiralan mielestä Freud olisi voinut ottaa vaarin tästä Oidipuksen kohtauksesta. Se seksijuttu oli ymmärrettävä väärinkäsitys.

Sekä Don Quijote että ennen kaikkea Hamlet ovat dekkareita.

Ensin mainittu on väkivaltaviihdettä sankarin ja hänen apulaisensa selvitellessä, mikä on hirviöiden maailmassa totta, ja jälkimmäinen on tyylipuhdas murhamysteeri: kuka surmasi kuninkaan.

Hamletin lukeminen on vielä vaikeampaa kuin sen katsominen näyttämöllä tai valkokankaalta. Hamlet on kognitiivinen nero. Näytelmän dramaturgia on toteutettu käsittämättömällä taidolla. Jokaisen kohtauksen kulissina on maailmankaikkeus, jokainen repliikki vie eteenpäin toimintaa ja jokainen vastaus herättää kymmeniä kysymyksiä. Näytelmä näytelmässä on kirjallisuudenhistorian toistaiseksi ainoa – ehkä Markuksen evankeliumin ohella - täysmittainen toimiva metafora.

Metafora on se syy, miksi lakimiesten ja insinöörien on niin vaikea ymmärtää selvää kieltä. Lakimiesten oma puhe vilisee vanhan runousopin luettelemia kielikuvia. Silti he uskottelevat muillekin, että ”taiteellinen” kieli olisi jotenkin epätarkkaa, kun asia on päinvastoin. Hioutunut kieli, etenkin runous, kykenee joskus välittämään jotain. Palikkakieli, jota lakimiehet itse kirjoittavat, on yhtä ilmaiseva kuin huojuva halkopino navetan seinuksella.

”Riistää henki” sisältää kaksi metaforaa. Riistäminen tarkoittaa rajua tempaamista. Henki tarkoittaa hengitystä (”henkeni salpautuu”). Hengen riistäminen tarkoittaa kuitenkin tappamista. Se on hyvä metafora, se sisältää myös asiayhteyden. Se viittaa törkeään ja tahalliseen väkivaltaan. Olisi outoa sanoa, että syöpä riisti hengen mieheltä.

Lakimies kirjoittaa ”vilpittömässä mielessä”. Ei mieli voi olla vilpitön, ihminen voi. Lisäksi vilpitön mieli ei tarkoita vilpitöntä mieltä. Sitä ei selvitä lääkäri, koska se tarkoittaa huolellisuusstandardia – ei tiennyt eikä ollut velvollinen ottamaan selvää. Henkilö, joka ostaa Malmin pimeydessä kultakellon tuntemattomalta mieheltä, ei ole vilpittömässä mielessä ja joutuu siten palauttamaan vastikkeetta kellon omistajalle, jolta se oli viety rikollisesti.

Kognitiivinen tarkoittaa ihmisen kykyä informaation prosessoimiseen eli muokkaamiseen. Siihen kuuluu havaintojen teko, niiden arvioiminen ja suhteuttaminen ja siten ongelmien ratkaiseminen. Dekkarit ovat tarinoita kognitiosta. Niiden perinteeseen kuuluu järjestelmällinen havaintojen tekeminen ja siten signaalin erottaminen kohinasta eli jotain tarkoittavan merkin tunnistaminen merkityksettömien havaintojen tiheiköstä.

”Hamletin” murhajuttu selviää nopeasti kun surmatun haamu on käynyt kertomassa sen. Japanilaisessa vanhassa kirjallisuudessa on käytetty samaa keinoa (Rashomon). Surullista etteivät poliisi, syyttäjä ja tuomari osaa nykyisin manata vainajan henkeä kuultavaksi ratkoessaan hämäriä tapahtumasarjoja.

Murhilla on iso asema muinaisdekkareissa. Skandinaavisessa mytologiassa surmansa saa Balder ja ampuja on Loke, Kalevalassa käy köpelösti Lemminkäiselle; tutkimukset on ulotettava Tuonelaan asti, tai ainakin Tuonelan joelle.

Kalevalassa on mielenkiintoinen piirre. Tavallisimmin juonta kannattelee taikakalun (Graalin malja) etsintä. Kalevalassa etsitään salasanoja. [jatkuu…]

Syvissä raiteissa

Kommentoija mainitsi varmaan kaikessa viattomuudessa psykoanalyytikko Martti Siiralan yhteydessä mielistelyn. Mietin sitä haikeana. Siirala oli hullu mies. Häpesin silmät päästäni, kun hän rupesi pitämään korkeimman oikeuden kulmilla yhden mielen mielenosoitusta aiheesta ”Karjala takaisin”.

Hän oli koko ikänsä kireänlaisissa väleissä ainoan aidon ja oikean psykoanalyyttisen yhdistyksen (IPA) kanssa, koska hän ei pitänyt Freudin oppeja riittävänä pohjana hoitotyölle. Hän kallistui Jungiin ja riitaantui Jungin kanssa väittämällä, että terapia voi auttaa jopa skitsofreniaan. ”Roskaa”, sanoi Jung ja kutsui vaimonsa heittämään Siiralan ja Gaetano Benedettin mäkättämästä heidän tambuurissaan.

Hän ei ikinä mielistellyt, ei vaikka olisi välttynyt vaikeuksilta sanomalla poliisille päivää.

Hänen kansallinen tutkiskelunsa todettiin kiireesti epätieteelliseksi ja epäpäteväksi ja lisäksi maan ulkomaansuhteita loukkaavaksi.

Olen samaa mieltä. Se oli täysin epätieteellistä. Harmittelen hiukan, että meillä puhutaan kunnioittavaan sävyyn jopa melkein 10 vuoden takaisesta O. Spengleristä ja aikalaisestamme F. Fukuyamasta, jotka ovat juuri samanlaisia kirjoittajia kuin Siirala eli yhden ajatuksen orjia vailla välttävääkään kosketusta tosiasioihin.

Ainakaan Suomessa ei osata lukea tieteellisestä aiheesta taiteellisesti kirjoitettua tekstiä. Se on sääli. Senkin voisi muistaa, ettei S. Freudista ole tieteellisessä mielessä jäljellä kuin jo savuamasta lakanneet rauniot, mutta hän oli yksi 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista.

Jos alitajunta eli piilotajunta olisi ollut hänen alkuperäinen oivalluksensa, se olisi Einsteinin rinnalle kelpaava oivallus, mutta se ei ollut. Toiset ja kolmannet merkitykset puheen takana olivat uutta vain henkisten häiriöiden hoidossa.

Siiralan perusajatus oli hyvin yksinkertainen: koettu vääryys ja kärsitty väkivalta sairastuttavat mielen.

Joillakin ihmisillä on keinoja ja voimia muokata kokemuksiaan, mutta useilla ei ole. Niinpä heille syötetään lääkkeitä, lepositeissä tai ilman.

Kun nyt viisaat miehet ja naiset selvittelevät Suomen huonommuutta mm. Norjaan ja Ruotsiin verrattuna, tämä Siiralan julistus unohtuu. Me saimme Neuvostoliiton uhreina vakavia vammoja, ja Paasikiven ja Kekkosen vaatimuksista noiden vammojen olemassaolo oli sinänsä rangaistava teko ja niihin viittaaminen oli kauhistus.

Itse olen edelleen sitä mieltä, että emme me Karjalaa tarvitse eikä meillä olisi siihen missään tapauksessa varaa. Valtioalueemme autioituu ja yksipuolistuu ilmankin.

Silti muistelmat seuraavat muistelmia, ja teema on aina sama. Taistelimme epätoivoisesti ylivoimaa vastaan ja suoriuduimme siitä kovin uhrauksin ja todella täpärästi. Meillä on edelleen merkittäviä henkilöitä, jotka suuttuvat, jos puhutaan ”torjuntavoitosta” 1944. Kaikki johtui kuulemma suursodasta tai Stalinin tunnetusta hyvyydestä.

Jotenkin tähän maahan siunaantui pari sataa tuhatta ihmistä, joiden elämä ei palannut koetun jälkeen koskaan entiselleen, ja puoli miljoonaa, jotka menettivät lopullisesti kotinsa, sekä koivun että tähden.

Kansakunta ei voi elpyä, ellei se tunnusta itselleen, että sille on tehty vääryyttä.

Norja kävi läpi Euroopan laajimman uudelleen suuntautumisen 1945-1948 ja Ruotsi turvautui vanhaan tapaansa huonomuistisuuteensa. Suomessa alettiin vaieta. Se äänettömyys on ollut korvia huumaava. Jos täällä ei luoteta herroihin eikä poliitikkoihin, ei siihen kyllä ole syytäkään.

Metsässä

Internetissä on kuin metsässä. Toiset pelkäävät ja huutelevat: Fritz, missä olet. Toiset tuntevat olevansa turvassa.

Nyt sanon uudestaan, että sisällöltään lainvastaisen tekstin levittämisestä verkossa voitaisiin puhua joskus toiste. Minua hiukan häiritsee se, että kukaan ei uskalla sanoa rumaa sanaa. Niinpä joudun tekemään sen itse.

Perussuomalaisten kannatus oli kova yllätys lähes kaikille politiikkaa seuraaville. Luulen että se oli yllätys myös Timo Soinille ja Jussi Halla-aholle.

Perussuomalaisten tärkeimmäksi teemaksi käsitin EU-kielteisyyden. Eräs noin kymmenestä muusta teemasta on epäluulo ulkomaalaisia kohtaan. Itse puolueen piirissä puhutaan huolellisesti maahanmuuttajista eli tänne haluavista ja maahan jo tulleista.

Poliittisena ilmiönä tuo suhtautuminen maahanmuuttajiin ei ole uusi. Kari Suomalainen sai lähtöpassit Helsingin Sanomista täsmälleen samaa asiaa koskeneen piirroksensa johdosta. Siinä esiintyi Eila Kännö, joka oli silloin keskeisessä asemassa maahanmuuttokysymyksissä.

Nyt puhun vain omasta puolestani. Perussuomalaisten ilmansuunnassa eli ei siis välttämättä puolueessa eikä edes äänestäjissä ilmenevän tyytymättömyyden syvyys ja rajuus hätkähdytti minua syvästi ja rajusti.

Minulla ei ole lisäämistä eilen esittämiini oikeudellisiin perusteluihin. Riittää kun sanon, että myös esitetty ajatus pakollisesta tunnistautumisesta moderaattorille on yhtä huono kuin olisi ehdotus kaatopaikkojen sulkemisesta ympäristön roskaantumisen vuoksi.

Perussuomalaisten esiintulon yllättävyys todistaa, että muut poliitikot epäonnistuivat. Heidän kai pitäisi käyttääkseni kahta kammottavaa kielikuvaa kuunnella korva maassa ajan hermoa.

Olen väittänyt näinä päivinä, että media ja politiikka ovat sama asia. Yritän nyt täsmentää: liikaa pushia, liian vähän pullia.

Tietotekniikassa käytettiin slangina näitä hyödyllisiä sanoja. Se on työntöä, kun lukijoille painetaan väkisin jotain juttua, vaikkapa poliitikkojen seksisotkuja. Se on vetoa, kun arvataan, mitä ajassa liikkuu, ja ryhdytään vastaamaan niille, joiden suu on niin pahasti ruvella, etteivät he kykene kysymään itse.

Kaunokirjallisuus on journalismia useammin onnistunut tässä. ”Tuntematon sotilas” synnytti ilmestyttyään pohjatonta raivoa mutta vielä enemmän reaktioita: juuri noin se tapahtui ja juuri noin minä sen olisin kertonut, jos olisin osannut”.  Erno Paasilinna oli monille se odotettu ääni, joka havahdutti. Hannu Karpo lienee tehnyt samaa.

Mielettömintä on toimia, kuten poliitikot ja media nyt eli lukea liturginen ritirimpsu, jossa sanoudutaan irti ties mistä ja toivotetaan kaikkea hyvää, paitsi ehkä hyvää joulua, koska elokuu vasta alkaa. Ja sitten jatketaan kielloista ja rajoituksista.

Ei pitäisi olla niin johdonmukaisen kiinnostunut siitä, mitä nämä pahat, ilkeät ja huonot ihmiset sanovat. Voisi kiinnostua siitä, mitä he tarkoittavat. Näin toimii teatteri; puhutaan subtekstistä. Näin toimii psykoterapia – haetaan merkityksiä sanojen alta siinä toivossa, että päästäisiin kiinni vammoihin, joista ne sanat kielivät.

Kommunistit olivat eräissä keskeisissä asioissa oikeassa 1930-luvulla ja fasistit 1970-luvulla. Molemmat olivat vielä useammissa asioissa väärässä, mutta yritän sanoa, että se, joka tukkii toiselta suun, saa varautua itse havahtumaan jonain yönä pahoista painajaisunista siihen, että ne ovatkin totta ja suu on täynnä trasselia.

Sekä rikollinen että vain iljettävä vihapuhe on oire jostain. On etsittävä tauti sen sijaan että ryhdyttäisiin poistamaan oiretta. Ja on pidettävä mielessä kysymys, jonka psykoanalyytikko Martti Siirala-vainaja opetti minulle: hänen ammatissaan on mietittävä potilaan ääressä, ”kumpi meistä kahdesta on hullumpi”. On uskallettava kuunnella sairauden puhetta.