Petos

Otsikko on petos. Oikeastaan mielessä on ”vihapuhe”. Luulen että tuo omituinen termi alkaa välillä väsyttää.

Otsikko ei ole petos, siinä mielessä, että tuo perinteinen rikosnimike on jopa ammattilaisille välillä vaikea ja joskus soveltamisen kannalta arveluttava.

Ennen opetettiin, että petos sisältää erehdyttämisen, erehtymisen, erehdyksen vallassa tehdyn varallisuusoikeudellisen toimen ja siitä aiheutuneen vahingon. Niinpä puolison pettäminen vieraassa vuoteessa ei ole koskaan ollut petos. Kun tuon menettelyn rangaistavuus poistettiin lapsuusvuosinani, rikoksen nimitys oli aviorikos, oikeastaan huoruus. Jos molemmat asianomaiset olivat tahollaan naimisissa, kysymyksessä oli kaksinkertainen huoruus. Vielä hiukan yli sata vuotta sitten voitiin rangaista myös naimattomia, ja rikosnimike oli ”salavuoteus”, mutta se oli kyllä enimmäkseen jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi.

Petos-rikoksen ongelmallisuus näkyi mm. luottopetoksissa. Jos osti kaupasta laskuun eli velaksi kuusi ongenkoukkua aikomattakaan maksaa laskua, syyllistyi rikokseen. Tuollaisen aikomuksen todistaminen vain oli käytännössä mahdotonta muissa tilanteissa kuin niissä, joissa koko liiketoiminta perustui selvästi tuohon ajatukseen.

Ja sitten oli erikseen rikoslain mainitsemana esimerkkinä ”vekseleillä veijaaminen”.

Kollega Scheinin, jonka kanssa huomaan olevani usein eri mieltä, näyttää lehtijutun mukaan moittivan terrorismirikosten määrittelyä liian löysäksi siinä mielessä, että ne ovat jo nyt liian yleisluontoisia.

Olen samaa mieltä. Juuri vihapuhe on esimerkki.

Suomessa sillä kiihotetaan kansanryhmää vastaan, syyllistytään kunnianloukkaukseen tai laittomaan uhkaukseen. Kohteena on kansanryhmä. Se tulkinta on mielestäni outo ja virheellinen, että kohteena voisi olla oikeushenkilö, siis esimerkiksi osakeyhtiö.

Juristin korvaan nimike on joko liian laimea tai liian vahva. Mielen pohjalla on se merkitys, jossa jopa Kivi käytti juuri tuota sanaa: ilkeä juoru. Kylällä kerrotaan, että joku Esko on tyhmä. Se on ”vihapuhe” eli sunnilleen sama asia kuin kunnianloukkaus, mutta rangaistukseen johtava rikos tuo ei olisi ollut 1800-luvulla eikä nyt.

Koulussa ei perinteisesti ole opetettu rikoslakia. Kun nyt on ajoittain ja eräin paikoin tarve selittää, mitä älypuhelimella ei saa tehdä koulussa eikä oppitunnin aikana, opettajat ovat valitettavasti vaikeassa asemassa.

Luulen ja toivon, että edelleen melkein kaikkien on helppo käsittää, ettei toisen lompakosta saa kähveltää rahaa. Jos niin tekee, syyllistyy rikokseen. Mutta miten vaikea on saada keskenkasvuinen ymmärtämään, ettei esimerkiksi vessassa istuvan kuvaaminen ole sallittua? ”Yksityisyyden suoja” kuuluu sekin epäonnistuneisiin termeihin ja tulikin Suomessa käyttöön vasta muutamia vuosikymmeniä sitten. Itsekin olen opettanut ”persoonallisuusoikeutta”, eikä sekään ollut hyvä nimitys eikä alkuunkaan selkeä alue. Mutta on ”tekijänoikeus” sekin hanakala sana, alkujaan huono suomennos, koska ruotsin ja saksan vastineet (upphov, Urheber) vihjaavat salaperäisestä luomisen teosta.

Huomenna eli eilen

Korjasin suvereenisti eilen ostamani lämpömittarin. Taisin kyllä ostaa parikin, mutta yksi ei lähtenyt käyntiin. Etevän teoreettisen analyysin jälkeen päätin tarkastaa, onko plus miinus. Oli se. Toinen paristo oli väärinpäin, kuten tavallisesti. Nyt pelittää.

Mieleen tuli pakinoitsija Ollin neuvostovastainen pakina sotavuosilta. Vallankumouksellisen tietoisuuden mukaan Nonovkaan sankarillisesti asetettu spriilämpömittari näytti talvella liian vähän. Asiaa määrättiin hoitamaan paikallinen luottohenkilö, jonka tehtävä oli kaataa pullosta lisää tenttua mittariin tilanteen ja mielialan niin vaatiessa. Pakkanen muuttui kuitenkin vain pahemmaksi mutta luottohenkilön kieli muuttui sinisemmäksi.

Muistan sen talven, kun lämpömittarien elohopea katkeili palasiksi. Jäätymispiste on – 39 C. Arvelen muistavani, että vuosi oli 1958. Helsingissä ilmatieteen laitoksen mukaan 10.1.1987 oli -34,3 C. Siitä talvesta muistan ensimmäisenä päivähoitoon vietävän lapsen paketoinnin puolen kilometrin pulkkamatkalle.

Toisaalta lumi, talvi ja pakkanen ovat esimerkkejä muistin huteruudesta. Samoin on helle. Mikä oli se kesä, kun lähdimme maalta Savosta kuumuutta pakoon kotiin? En tiedä enää muuta kuin että se oli 70-luvun loppua. Vanhoissa savolaistaloissa, kuten tässä, jossa oli muhkea maakivistä muurattu uunikin, välipohjan täytteenä oli hiekkaa. Se kun oikein lämpeni kesäkuumilla, pirtistä tuli kirjaimellisesti kiuas.

Perheneuvottelun pidimme järvessä, siinä suurella selällä, jossa oli vesi yleensä heinäkuussakin niin kylmää, että jalkapöytiä pakotti.

Mutta vuodet eivät ole veljiä. Pidin hanketta hiukan joutavana, kun isäni keräili omasta suvustaan henkilötietoja ja syntymä-ja kuolinvuosia 1800-luvun alusta, ja samanlainen lista ilmaantui äidin suvusta. Nyt tilanne on se, että olen täydennellyt näitä luetteloista, sillä ihmisiä syntyy ja kuolee. Tähän mennessä kukaan ei ole pahastunut, kun on muistanut esimerkiksi harvakseltaan tavatun serkun vaimon nimet ja bravuuri numerona osannut kysyä, että onkos Elli mennyt naimisiin, tai vastaavaa.

Se aika taitaa olla ohi, jolloin joku takkakivellä istuva mummo osasi pudotella koko kyläkunnan sukulaisuussuhteet ja lisäksi vähintään vihjailla eri ihmisten vähemmän jaloista edesottamuksista.

Hyödyllisin olisi sellainen henkilötietorekisteri, jollaisen laki kieltää. Nämä tunteet heräsivät kauan sitten, kun tein luettelon kaikista Suomen virkatuomareista 1800-luvun lopulta, ja aloin metsästää sieltä pelkän sukunimen ja syntymäpaikan perusteella arvaamalla, milloin äidinkieleltään suomenkielisiä ihmisiä alettiin nimittää vallan kihlakunnantuomareiksi.

Sitten ihastuin huonompaan muistelmakirjallisuuteen. Korkeimman oikeuden presidenttinä istui ennen sotia muuankin henkilö, joka oli pesijättären (pyykkärin) avioton poika pohjoisesta. Eräästä toisesta muistelmasta löytyi tästä henkilöstä luonnehdinta: ”presidentti N:n kivisen ulkokuoren alla sykki jäinen sydän”. Lisäilin sitten itse omaan kappaleeseeni merkintöjä muista tärkeistä tuomareista, kuten ”pidettiin jo varhain omituisena mutta vaarattomana”, tai ”liehitteli ahkerasti tehtaanisännöitsijä M:n keskimmäistä tytärtä, mutta jäätyään vaille vastakaikua jättäytyi naimattomaksi ja tunnettiin vanhemmilla päivillään tympeästä suhtautumisestaan naissukukuntaa kohtaan”.  Tai ”vaipui vanhemmiten uskonnolliseen haaveiluun” tai eräästä rahvaanlapsesta ”yriteltyään opintoja Helsingissä palasi kotiseudulleen vajotakseen siellä vähäpätöisyyteen.”

Lapualaisuus

Olen kai lukenut kaikki Anssi Sinnemäen kirjat. Posti toi uusimman, ”Trifonovin syndrooma”. Sinnemäki on selvästi kaikkein parhaita esseistejämme ja erinomainen kirjallisuudesta kirjoittaja.

Lukeminen on minulle jännittävää, koska on mahdollista, etten ole koskaan edes taannut Sinnemäkeä, jokseenkin varmasti en kahdestaan tai muuten tilanteessa, jossa puhutaan muutakin kuin tyhjänpäiväisyyksiä.

Hän on kaksi ja puoli vuotta minua nuorempi ja olemme opiskelleet samaan aikaan, hän maisteriksi. Kun hän kirjoittaa, kuten nyt, itse tuntemistaan ihmisistä, minäkin tunnen käytännössä kaikki. Välillä yllätyn, välillä voisin esittää lisäyksiä, jotka vaikuttaisivat asiaan.

Aika paljon selittää se, että hän oli aikoinaan johtava kulttuurityöntekijä eli siis näkyvästi erittäin vasemmistolainen ja minä taas en kuulunut kuin Eino Leino Seuraan, jonka toiminta perustui sitoutuneiden, yleisvasemmistolaisten ja muuten vain vapaamielisten tapaamisiin, mutta kyllästyin siihenkin aika pian. Joskus 60-luvun lopulla kokoukset ja keskustelut Hotelli Helsingissä olivat innostavia. Arvo Turtiainen ja Jarno Pennanen kommentoivat vastikään valkeuden nähneiden todistuksia. Eino S. Repo oli ilkeä. Mirjam Polkunen kertoi olevansa syntyperältään kauhavalainen; löytyi ainakin muutamia yhteisiä tuttavia.

Sinnemäki on lapualainen, ja esimerkiksi hänen murheellisen perhetarinansa tiesin jo koululaisena – kuolemantapaukset ja sairaudet tekivät tuhoja papin perheessä. Onneksi hän on kertonut siitä itse kirjoituksissaan.

Suur-lapualaisista minulla on ennakkoluuloinen käsitys. Sieltä lappoi koulusta tulevia professoreita ja suurmiehiä ja –naisia sata vuotta, varmaan edelleenkin. Me kauhavalaiset olimme entisen kappeliseurakunnan puolelta. Useimmat yrittävätkin olla vastaavasti nöyriä, jos paikalla on lapualaisia.

Sääli ettei maakunnan historiaa ole kirjoitettu. Tietysti minulla on kaikki Etelä-Pohjanmaan historian niteet ja olen ne lukenut, mutta kun ne eivät minulle kelpaa. Vanhimmasta päästä tieto ei ole enää ajantasaista. Paikallishistorioista Lapuan historian I osa on erittäin laaja ja huolellista työtä, eikä II osassakaan ole moittimista. Ylikankaan Ylihärmän historia (”Tervasta teollisuuteen”) on hyvä.

Ongelma on asiallisuus. Kun epäasiallisuus puuttuu, jää vastausta vaille, miksi juuri tämä seutu on kummallinen, erilainenkin. Miksei ei menneisyydensuur miesten lisäksi kerrota menneisyyden pienmiehistä.

Olen jupissut tästä Antti Tuurillekin, mutta ei hän innostu, minkä ymmärrän hyvin. Historia olisi hienoa, jos siinä olisi seassa puolet valetta.

Elämäkertaansa Sinnemäki ei ehkä voi kirjoittaa. Itsensä kirjoittaja voi häpäistä ja yleensä häpäiseekin, mutta kun ilmiöissä – tässä tapauksessa 70-luvun äärivasemmistolaisuudessa, on aika paljon sellaista oleellista, ettei siitä oikein ilkeä kirjoittaa. Interpoloin: tunnen siis paljonkin entisiä stallareita, mutta en välitä keskustella menneisyydestä. Tunsin erittäin paljon entisiä AKS:n valajäseniä, iikolleja ja muutaman muiluttajankin, mutta en halua esittäytyä asiantuntijaksi, koska muistan heidät ”kaiken jälkeen” Kekkosen kaudelta. Mukana oli vain muutama kiilusilmä, ja heitä pidin jo silloin jotenkin vioittuneina.

Mutta Sinnemäeltä odotan edelleen lisää, koska hän kirjoittaa niin hyvin.