Pahuudesta parturissa I

Kävin parturissa ja mietin. Naishenkilö kysyi, en kai minä halua, että veitsellä. Enhän minä, mutta tuli Occamin partaveitsi mieleen.

Joku sanoi kerran, että olen ahkera mutta isänmaallinen. Se saattoi olla Taanila, siitä päätellen että se kuulostaa hauskalta mutta ei ole totta.

Minunkin tekisi mieleni kirjoittaa pohjalaisten isänmaallisista teoista, mutta sen jälkeen ei minullakaan olisi enää Pohjanmaalle menemistä.

Heikki Klemetti se oli oman aikansa Toivo Kärki. Kahdesti kaikki seitsemän ja varanumerot oikein! Matti Laurila vanhemman ja hänen poikansa Ilmarin hautajaistunnelmissa Lapualla 1918 hän kirjoitti sanat ja laulettavaksi aika vaikean sävelen tuotemerkillä ”Vilppulan urhojen muistolle” (Kytösavun aukeilla mailla). Jo seuraavana Lapuan päivänä, kesällä 1919, urhot karjuivat sitä porukalla, ja saapuvilla olleen raittiusväen murheeksi vain tuokio sitten, kesäkuun alussa 1919 voimaan astuneesta kieltolaista huolimatta Lapuan henki erottui väkevänä jopa kahden metrin päähän.

Toinen lottovoitto oli jo vuonna 1928 ”vapaasti kansanmarssia mukaillen” sävelletty ”Oi kallis Suomenmaa”, josta tuli talvisodan sankarihautajaisten vetonaula, ja 1950-luvulla kiitos myös entisen työväenteatterin näyttelijän mutta tiukan porvarin ja kesämökinomistajan Edvin Laineen elokuvan ”Tuntematon sotilas”, kolmas epävirallinen kansallislaulu vahvoin jatkosota-assosiaatioin.

Se toinen kansallislaulu on Finlandia, alkujaan Sibeliuksen tilapäismusiikkia näyttämölle: ”Op. 26 Finlandia, sävelruno. Uudistettu versio Sanomalehdistön päivien juhlanäytäntömusiikista (7. osasta Suomi herää, 1899) 1900; ensiesitys Palokunnantalolla Helsingissä 2.7.1900. Sovitus pianolle 1900, mieskuorolle Finlandia-hymni, sanat a) Wäinö Sola 1937; ensiesitys 21.4.1938 Helsingissä Pyhän Johanneksen Loosissa (Wäinö Sola, Martti Similä, Sulo Räikkönen, O. A. Turunen laulu ja Arvi Karvonen harmooni), b) Veikko Antero Koskenniemi 1940; ensiesitys 7.12.1940 Messuhallissa Helsingissä (Laulu-Miehet, johtajana Martti Turunen).” [Jatkuu…]

Jumalan ääni

Alcuin kirjoitti Kaarle Suurelle:” Eikä tule kuunnella niitä, jotka toistelevat, että kansan ääni on Jumalan ääni, sillä riehaantuva kansa on alati hulluuden partaalla.”

Demareista on siis tullut lopulta uskovaisia äänten ahneudessaan. He tietävät, että eurooppalaisessa rahakriisissä yritetään arvata – joudutaan pelaamaan bingoa – heidän entisten äänestäjiensä työllisyydellä ja asuntolainoilla. He luottavati siihen, etteivät heidän äänestäjänsä huomaa yhteyttä, ja äänestävät rahoituspaketteja vastaan. Vain Tuomioja tuntui hiukan häpeävän.

Tämä naispuolinen nuorison edustaja tuohtui, että ministeri palasi Brysselistä tyhjin käsin. Jäin miettimään, mahtoiko Urpilainen ajatella, että Etelä-Italiassa velalliselta vietiin vakuuksien puutteessa kivekset. Saattaa olla  että viedään edelleenkin. Sellaisia tuliaisia?

Euroopan luottokriisi on kiinalainen kysymys.

Mutta äänestäjien pitäminen tyhminä johtaa siihen, että saa tyhmiä äänestäjiä, joita ei koskaan kerry niin paljon, että sen kannatuksen varaan voisi rakentaa jotain.

Eräänlaiset erimielisyyteni lakimieskunnan kerman kanssa hautuivat jo, kun oli pantu merkille, etten ollut valtaamassa vanhaa enkä pari vuotta myöhemmin lukenut Pravdaa. Esiinnyin näet silti asiattoman epäkunnioittavasti.

- On se väärin, sanoi keskustelukumppanini, että minulla joka olen lakitieteen lisensiaatti ei ole vaaleissa enempää ääniä kuin tuolla puliukolla tuolla puistossa.

- Se voi johtua siitä, että niin moni muistaa, mihin suuntaan te lakitieteen lisensiaatit kuljetitte tätä maata äänillänne, saatoin sanoa.

Puistokemisteistä puhuttiin usein. Eräs toinen työurani kannalta tärkeä henkilö kauhisteli, miten pikku koiria pelottaa mennä Vanhankirkon puistoon, kun siellä majailee niitä kamalia rappioalkoholisteja. Sanoin että tänäkin aamuna yksi niistä oli Mannerheim-ristin ritari. Ja mainitsin nimen. Tämä oli niskoittelua, koska Mikkelissä palvelleelle puhetoverilleni Mannerheim oli Jumalaa korkeampi. Muiden lapualaishenkisten tavoin hän tarttui Jumalaan vain tarvittaessa.

Torstaina tapahtui sellainen erikoisuus, että television A-talk oli asiallinen. Tavallisesti se on kilpahuutoa. Juontajana oli se sievä nainen. Eero Lehti, varakas kokoomukselainen, ikäiseni vanhus joka ei herätä minussa mitään myönteisiä tunteita, väänsi sosialidemokraatti Backmanin solmuun ja osoitti erittäin havainnollisesti ymmärtävänsä yritysverotuksen sisällön ja merkityksen paremmin kuin mikä tahansa professori- tai demarikollegio. Tunnen asiaa sen verran, että vakuutan olevani samaa mieltä: asia on nykyisellään aidosti mutkikas, oikeastaan kompleksinen, ja vaikka Lehtikin puhui suotta kannustimista, ainakin yrityksillä Lafferin käyrä on todellisuutta. Jossain kohdassa veron lisääminen (yrityksen + osingon) aiheuttaa verokertymän alentumista, joskus rajua.

Se ei ole varmaa, onko tuo käyrä oikea. Luultavasti on. Sitä ei keksinyt taloustieteilijä Laffer, vaan sen lienee esittänyt mm. Ibn Khaldun 1300-luvulla.

Minulla oli lopultakin ilo istahtaa tekniikan tohtori J. Kasvin kanssa wieninleikkeen ääreen keskustelemaan yleisistä asioista. Taisin sanoa jotain, minkä yritin sitten myöhemmin muistaa ja muistinkin. Näin: poliitikkojen voisi olla hyvä jättää puhuminen ja kirjoittaminen vähemmälle. Nyt on yllättäen siirrytty takaisin osaamisen ja tekemisen aikaan.

Viulu- ja kirjallisuuskilpailuja unohtamatta osaamisesta ja tekemisestä vastaavat nykyisin käsityöläiset, joiden määrä on vähäpätöinen, ja yritykset, joiden rooli on tärkeä. Perus- ja uusdemarit ovat ehkä uinahtaneet maailmaan, jossa duunarit tekivät duunia. Nykyisin nämä kaaderisosisalistit, elleivät ole vanhuuseläkkeellä, pitävät kokouksia, pitävät puheita tai nuokkuvat erilaisissa valvomoissa siltä varalta että paperitehtaan tai voimalan mittarit liikahtelisivat siihen malliin, että pitää painaa nappia. Ehkä siksi heidän aateveljensä keskittyvät myös eduskunnassa painamaan nappia. Niitä on useita. Tuloksia voi tarkastella etevässä verkko-osoitteessa biomi.org/eduskunta/eduskunta.html

Julkinen kuningaskunta

Se henkilö, joka viimeksi eilen kyseli, paljonko saan Applelta palkkaa mainostamisesta, syyllistyy rikokseen. Jätän hänen kommenttinsa jatkossa julkaisematta. Tuollainen heittely sisältää väitteen petoksesta – kirjoittaisin muka-riippumattomia kirjoituksia jonkin yhtiön leivissä.

Ilmeisesti kommentoija on ruplanvaihtaja Nevan rannoilta. Vain sellainen, suoraan sillan alta naarattu, kuvittelee palkkioita ja hämäriä sopimuksia, jos kirjoittaja vaikkapa kehuu mieltyneensä Fordeihin ja karsastavansa Volkswageneita.

Toivon jatkavani keskustelua Sitran edustajan kanssa iPadeista ja vanhuksista osana mobiiliäänestämisen ja laitteisiin tukeutuvan yhteisössä toimimisen ongelmista.

Sähköinen äänestäminen Internetissä on helponlainen tehtävä – mutta haluaisin rakentaa kunnallis- ja järjestötason välineistön äänestää SMS:llä eli tekstarilla.

Kai Ekholmin ja Yrjö Revon ”Kirja tienhaarassa 2020” (Gaudeamus) teki vaikutuksen. Esimerkiksi tuon lähteen mukaan Japanissa hyvinkin suositut tekstari-romaanit panevat ajattelemaan. Luitte oikein. Nämä kirjoittavat ja lukevat kokonaisia viihderomaaneja tekstiviestitekniikalla.

Toinen ilahduksen aihe oli Suomen Tekijänoikeudellisen Yhdistyksen iltapäiväseminaari. Kummakseni en ole vieläkään saanut potkuja yhdistyksen hallituksesta. Niinpä menen kuuntelemaan, ovatko järjestöt ja kirjastot lopultakin päässeet eteenpäin.

Minusta ajan merkkejä luetaan takaperin, kun edes orpoteoksia ei eroteta kirjastojen omaksi alueeksi. ”Orphan work” on tullut sellaisen teoksen nimitykseksi, jonka tekijää ei löydä, vaikka itkisi. Olen itse etsinyt sanomalehtikirjoituksen tekijää ja valokuvaajaa – kysymys oli Helsingin pommituksista helmikuussa 1944. Sekä sanomalehdessä että erinäisissä liitoissa, temperamentista riippuen, siunailtiin tai haistateltiin. Tulos oli kaikkialla sama: ei aavistustakaan.

Eilen kirjoitin iPodin nimellä digitaalisista lukulaitteista ja sivuutin tahallani tekstin. Nytkin sivuutan kirjat inttääkseni aikakauslehdistä ja sanomalehdistä. Jos, mahdollisesti kun, saamme myös 1900-luvun suomenkieliset lehdet käytettäviksi digitaalilaitteilla samalla tavalla kuin vanhempi Fennica on jo, muokattavana on uutta informaatiota.

Project Gutenbergin veteraanit lähinnä naureskelevat sähköposteissaan, miten mm. Amazon ottaa kylmän rauhallisesti rahaa suoraan heiltä, vapaaehtoisjärjestöiltä, omimistaan digitoiduista kirjoista. Onhan se pieni häpeä.

Tätä nykyä Gutenbergista ja Lönnrotista saa vanhoja tekstejä monissa eri tiedostomuodoissa. EPUB näyttää vahvalta. Suosittelen sitä. Calibre on sopiva ilmaisohjelma tekstien käsittelemiseen.

Nimittäin olen niin nirso, etteivät minulla ihan kelpaa edes Kindle-kirjat. Olen hakenut ajan kuluessa sekä säädöksille, tuomioistuinten ratkaisuille että kirjoille mieleiseni muodon. Kaikki poikkeavat toisistaan. Tuossa itse järkeillyssä muodossa olen ajanut keskeisen aineiston lukulaitteeseen, joka sitten ajaa muistiinpanojen ja referenssin asian.

Kaikeksi onneksi jo nyt on käytettävissä useita erilaisia lukuohjelmia, joista Applen tarjoama ei ole läheskään paras. Uudet laitteet peittoavat joka tapauksessa Kindlen joustavuudessa. Tekstistä on päästävä esimerkiksi henkilöhakemistoon ja sitten juuri oikeaan paikkaan takaisin. Toisin sanoen lukuohjelmassa on oltava jotain yhtä nerokasta kuin postitarra, tämä korvaamaton liimautuva ja irtoava lappu.

Valitsin eilen aamulla kahdessa minuutissa Finlandian voittajat. Rimminen, jonka Pussikaljaa minulle on kehunut niin moni, että olen päättäväisesti jättänyt sen lukematta, tähän asti, on enemmänkin kuin tämän vuoden mainittavin proosateos. Se on erinomaisen hyvää kirjallisuutta ja hauska. Mitä oikein on tapahtunut? Hyvää suomalaista proosaa, runsaasti!

Vähän googlettaa

Oikaisen hiukan alempana väitteeni, ettei kohtalaista parempia puukkoja löytäisi ostettavakseen kuin vaivalla.

EU on toissapäivänä kutsunut ja haastanut Googlen kuultavaksi ja vastaamaan hallitsevan markkina-aseman käyttöä koskevista asioista. Puhe on väärinkäytöstä. Valittajina on neljä hakukoneiden ylläpitäjää ja aiheena näyttää taas olevan Page Rank eli hakutulosten sijoittaminen paremmuusjärjestykseen ja omien tuotteiden suosiminen haussa.

Syvä verkko (Deep Web tms.) ei tartu hakukoneiden indeksointiin. Arvioiden mukaan se on sisällöltään useita kertaluokkia suurempi kuin ”pintaverkko”, jonka esimerkiksi Google näyttää. Siltä varalta, ettei joku tietäisi, hakukone DeeperWeb on hyödyllinen täydentävä työkalu tutkijalle tai vaikka blogin pitäjälle. Google indeksoi tätäkin blogia, DeeperWeb nähtävästi ei.

Google kerää tuloja – tiettävästi erittäin suuria tuloja – kohdennetulla mainonnalla. Hakutuloksen vieressä on maksettuja mainoksia.

Kirjoittaakseni tämän kokeili hajamielisesti  hakua puukko OR puukot ja jouduin heti häpeään. Rosellin hyvämaineisia puukkoja saa verkkokaupasta. Kainuulainen Tommi-puukko löytyy – kallis kyllä mutta kuvasta päätellen hyvä. Iisakki Järvenpään verkkosivut ovat säälittäviä, kuten ennenkin, mutta mallistosta saa käsityksen, ja tietääkseni sivulle merkittyyn sähköpostiin vastataan. Puukkomestari Antti Rannanjärvellä on hauskat kotisivut kuvineen ja postiosoite ja puhelinnumero.

Arvaukseni mukaan kunniallisia kauppoja ja puukkoja löytyy enemmänkin Suomesta ja Ruotsista. Kannattaa tosin muistaa, että amerikkalaisen tavan mukaan puukkoa ei saa antaa lahjaksi, ja eri puolilla Eurooppaa se on lahjaesineenä oudostuttava. Marja Kurjen huivi on kaikkialla käypä.

Oikein kukaan ei keksi, miten verkossa ansaitaan rahaa. Ainakin sanoma- ja aikakauslehdille se on tuskan paikka. Suomen Kuvalehden lisäksi Tekniikan Maailma ilmaantui iPadissa ostettavaksi eilen.

Esitän arvauksen. Taustalla on Ikea, joka oli melkein ensimmäisenä luetteloineen iPadissa.

Sanoin tämän asian äidilleni ja vähän ajan kuluttua mietin, kenelle voisi lähettää laskun. Ajattelin ostaa iPadiin pikku-Simin, jotta läpyskällä saisi verkkoyhteyden samalla tavoin kuin iPhonellakin.

Kävi nimittäin ilmi, että äitini, kuten tiettävästi kaikki reippaasti yli 80-vuotiaat, ei oikein halua edes katsoa jälkeläisten kuvia kannettavasta tietokoneesta eikä missään tapauksessa suostu kajoamaan koneeseen itse. Myös kännykkä on mestarivirkkaajalle vaikea ja ennen kaikkea epämiellyttävä. Mutta kun sanoin, että hänen olisi helppo tarkistaa iPadista, mitä sopimattomia lapset ovat taas kirjoittaneet verkkoon, Applen taika tehosi. Kelpaa. Siis kun olen itse paikalla tökkäämässä verkon auki. Koehenkilöni lupasi jopa skrollata itse.

Ymmärsin siis asian kauaskantoisuuden vasta rientäessäni kohti uusia seikkailuja.  

Ikätoverini ovat suureksi osaksi kaltaisiani eli taloudellisesti hyvin  toimeentulevia ja useimmissa julkisissa ja yksityisissä asioissa täysin arvostelukyvyttömiä. Hyvin monille tietokone on vielä vihattavampi väline kuin pesukone. Ne jotka haluavat olla aktiivisesti yhteydessä toisiin sähköpostilla, ovatkin ylittäneet kynnyksen ja osaavat käynnistää laitteen ihan itse.

Tässä ovat tulevat mainonnan uhrit! Ihmiset jotka eivät tarvitse mitään. Juuri heille tabletit tulevat kuin tilauksesta. Ja tabletteja he joutuvat syömäänkin. Sormin.

Selvemmin sanoin: en pidä mahdottomana, että samalla tavalla kuin podit tuovt rahaa iTunesin kautta, pad saattaa olla pitkälle mietitty mainosalusta. Anroidiin pohjautuvia väitetään paremmiksikin. Rohkenen hiukan epäillä ja luulen – katseltuani villejä ihmisiä Stockmannin kellarikerroksessa – että padit myyvät.

Voi viulu

Joku siinä on. Tässä on lyhyt lista juutalaisista tai juutalaissukuisista viulisteista. Leopold Auer, Juri Bashmet, Joshua Bell, Mischa Elman, Ida Haendel, Jascha Heifetz, Bronislaw Huberman, Joseph Joachim, Leonid Kogan, Gidon Kremer, Fritz Kreisler, Yehudi Menuhin, Nathan Milstein, David Oistrakh, Itzhak Perlman, Michael Rabin, Isaac Stern, Henryk Szeryng, Joseph Szigeti, Henri Wieniawski, Pinchas Zukerman.

Vihje viuluviikolle: Leonid Kogan (1924 – 1982). Hänen poikansa Pavel voitti Sibelius-viulukilpailun ja siirtyi pian kapellimestariksi. Hänen vaimonsa Elena Gilels oli Emilin sisar. Trio Kogan, Gilels ja Rostropovich on levyttänyt mm. ”Arkkiherttuan”. Oleg Kagan –vainaja oli sitten asia erikseen.

Kogan oli juutalainen, valokuvaajan poika, ja sen kuulee hänen soitostaan. Hänen musiikkinsa on näet mustavalakoista, mustavalkoista kuin taivas talvella yöllä, ja yhtä syvä, ja yhtä täynnä aurinkoja ja muita tähtiä.

Siihen nähden, että Kogan on näin vanhan miehen korvaan juuri se viulisti, jonka Bach panee kuulijan kavahtamaan pystyyn, hänen levytystensä hankkiminen on suorastaan harmillisen ongelmallista.  Annos partitoja ja löytyy iTunesista, eMusicissa on lievästi omituinen neljän levyn satsi, ja Amazonin mp3-valikoimassa on yli 40 levytystä, joiden tekninen taso vaihtelee hurjasti. Taidan ostaa kokeeksi sen, jossa hän soittaa yhdessä kaverinsa Dmitri Shostakovitshin kanssa. Mutta siellä on eräitä, joiden ääninauhoja puna-armeija on luultavasti käyttänyt välillä kengännauhoina, tai sitten matriisi on kaiverrettu hakaneulalla. Ja on eräitä, joiden äänityksessä ei ole vikaa.

Tässä kohdin kadehdin hiukan siveettömiä kanssavaeltajia, joilla ei ole moraalisia esteitä käyttää venäläisiä torrentteja – sieltä irtoaisi kaikki. Mutta en halua nukkua kuristunut poliisi kainalossa. Tänne ei nimittäin tulla käkeämättä.

Kun Leonid Kogan on luuloni mukaan tätä nykyä hiukan unohtunut, seniilit lukijat ja uteliaat vilkaissevat YouTubea, jossa se hiukan outo, värillinen Paganini-pätkä paljastaa hetkessä, mistä on kysymys, ja muutama muu pätkä osoittaa tässä kirjoittamani todeksi.

Myös Spotifyssä on Kogania oikein edustava valikoima.

Joku kommentoija epäili, etten osaa laskea neljään. Kokeilin. Meni jopa kuuteen,  kun vähän mietin. Kun minulla on näitä addiktioita, olen ottanut tavakseni seurata Bachin partitoja ja sonaatteja nuoteista – passiot ja keskeiset kantaatit olen omistanut nuottikirjoina niissä olevista merkinnöistä päätellen 60-luvulta asti.

Eli nuoteissa on tietenkin kaaritukset isoillekin soinnuille, eikä vetojousta tarvitse tässä tapauksessa merkitä erikseen.

Senkin tiedän, että viulussa on neljä kieltä, jotka eivät edes ole samassa tasossa.

Kogan – ja samoin viimeksi puheeksi ottamani Podger – pitävät tavattoman hienosti pulssin sellaisissakin yltäriivatuissa kappaleissa kuin ykkössonaatti BWV 1001.

Jopa Rabin soittaa Koganiin verrattuna hiukan kuin tilintarkastaja. Rabinin muhkea levysatsi on kyllä joka euron arvoinen ja helppo löytää.  Heifetz oli Koganin ihanne mutta tässäkin on iso ero. Heifetzin tulkinnoissa taiturillisuus ja huikea puhtaus on pinnassa, paitsi ehkä kamarimusiikkiesityksissä. Kogan puolestaan soittaa Bachia niin että jos unohtaa hetkeksi itsensä, voi luulla kuuntelevansa Tshaikovskia. Jokainen sävel laulaa.

Verkosta löytyy vaivatta vain muutama lyhyt teksti Koganista, joka kuitenkin voitti kilpailuja ja soitti ulkomailla, mutta kuoli aika nuorena. Väitetään, että hän harjoitteli aina eli joka päivä skaaloja ja piti hyvin tärkeänä saada kaikki neljä oktaavia soimaan tasaisesti. Ylärekisteri oli tietysti erikoisen tärkeä. Ja kaksoisotteiden merkitys rytmille – polyfoniassa. Kysymykseen Bachin ajan barokkiviulun jousesta en kajoa. Ei kai siitä ole kukaan aivan varma.

Ehkä tässä on se oppi, että kun äänen runko on hallinnassa, siitä voi kasvattaa vaikka minkälaisen puun, myös sellaisen, johon joku lyödä päänsä.