Nuottiviivasto

 Väiski-eno toisteli: “Ei meidän pojista ole mihinkään. Panet hakemaan hevosen 

haasta, niin jättävät veräjän auki.”

Ammatin harjoitteleminen ja kouluttautuminen olivat aivan turhaa. Oma ammatti hänellä oli ollut jonkinlainen palstaviljely Kivennavan Joutselässä, mutta ryssiä hän oli ollut taitava pettämään myymällä Pietarissa härskiä voita priimana ja märkiä sekahalkoja niin kuivina polttopuina, että tulen ottivat, jos vähän tulitikkua näytti.

Minä olin siellä yhtenä kesänä pari viikkoa, Risto oli jo raivannut uransa postiauton rahastajaksi, mutta ne muut olivat vielä pienempiä. Risto ja Teuvo lukivat oppikoulun iltakouluna ja siihen juristin tutkinnon päälle. Kun viimeksi muistelin, pojat jäivät eläkkeelle mukavista hommista: ulkomaalaisviraston ylijohtaja, liikkuvan poliisin päällikkö, suurlähettiläs, hallitusneuvos ja eikö se yksi väitellytkin jostain…?

Evakkona Väiski oli saanut pari hehtaaria kelvottoman huonoa peltoa ja sitten vaaran seinää, jolla ei kukaan tehnyt mitään, ja täysin turhan pikku järven sieltä vuoresta, Päijänteen päältä.

Kävimme siellä Liesjärvellä monta kertaa, kerran Topparin Jussin kanssa kahdestaan moottoripyörällä (Jawa-CZ), ja suolatuilla teillä kaaduimme aina välillä.

Se oli lähdejärvi, alle kilometrin pitkä. Olin opetellut sukeltamaan niin että pudotettiin valkoinen emaljimuki pohjaan ja sukellettiin se sieltä. Viisi metriä syvälle näkyi rantakiveltä. Mittasimme uistimen siimalla, jolla ei ollut muuta käyttöä.

Tämä tuli mieleen, kun luin kummiyttöni käyneen Himoksella. Ei ole varmaan tullut hänellekään mainituksi, että kun Väiski oli kuollut, jälkeläiset saivat rahaa niistä maista, ja kun itse kävin siellä viimeksi, heidän entinen kotinsa oli jonkinlaisena varastona. Siinä oli siis jo ennen vanhaa Himosvuori ja suoraan edessä Kuikkavuori.

Kivennavalla kuuluu nykyisin olevan vain myrkkyputkia ja tunkioita. Talo oli Säyrylästä katsoen niin laaksossa, ettei auto päässyt siitä ykkösellä ylös, vaan piti tulla takaperin pakilla. 

Karjalan ja Ukrainan vaiheet ovat hämmästyttävän samanlaisia. Puhe ei ole vain vuosista 1939 ja 1944, vaan nimenomaan 1918, ja vanhemmasta ajasta, alkaen ehkä vuodesta 800.

Helsingissä opin arkistojen käyttöä selvittelemällä valkoista terroria 1918 hiukan ennen kuin Jaakko Paavolainen julkaisi aiheesta ensimmäise kirjan. Paikkakunnan Rummin Jussi ja Saaren Jallu olivat niin kuuluisia, että ainakin Hannu Salama anoi Tampereen Hämeenpuistossa miekkaansa kohottavaa veistosta Rummin Jusin patsaaksi (oik. J. From). Kolmas hirmutekojen mies Veikko Sippola oli Kauhavalta; hän joutui vetäytymään Amerikkaan asti. Ja virolaisyntyisen Hans Kalmin olen siis tavannutkin; hänen alaisenaan taisteli Tahko Pihkala, isänmaallisuudestaan kuuluisan suvun jäsen.

Koska olen hyvin kiinnostunut venäläisistä emigranteista  Suomessa, silmääni sattui musiikkitieteilijä ja säveltäjä Taneyevin nimi. Hän tyttärensä asui Helsingissä Töölönkadulla 1960-luvulle asti. Yksi hänen harvoja tuttaviaan Helsingissä oi Mannerheim - hän oli ollut keisarillinen hovineiti. Sitä en osaa oikein arvata, miten hän vältti NKVD;n eli Zoja Rybkinan silmän. “Jartsevin tapaus” on jatkuvasti väärin nimetty. Hänen enemmän tai vähemmän muodollinen puolisonsa yritti esittää 1938 suomalaisille ne samat ehdot, jotka lyötiin pöytään sitten lokakuussa 1939. 

En kertonut Martti Backmanille, joka julkaisi mainion kirjan “Stalinin vakoojatar Suomessa. Tapaus Jartseva”, että Stalinin ohjein toimineella rouvalla kuuluu olleen välillä asiaa myös Kampinkadulle, jossa asui varhain kaljuuntunut sisäministeri.

Vot kak. Taneyevin kautta löysin hänen oppilaansa Vsevolod Petrovitš Zaderatskin, joka kuoli 1953. Hän oli ukrainalainen säveltäjä ja hänen Bachia myötäilevä laaja pianoteoksensa “24 preludia ja fuugaa” on mielestäni suurenmoinen ja oli vielä 10 vuotta sitten jokseenkin kaikkialla täysin tuntematon. Se on sävelletty ja esitetty Sahalinin seudun pakkotyöleirillä. Mieleen tulee heti tieto Gulagin vangeista, jotka pitivät toisilleen leirillä luentoja Marcel Proustin laajasta romaanisarjasta.

Riemastuin myös Ruotsissa asuvan, 1971 syntyneen pianisti-säveltäjä Natalya Pasichnykin teokessta “Rethinking the Well-Tempered Clavier”. Piano ja pieni kuoro laulavat päällekkäin Bachin pianosarjoja ja jaksoja eri kantaateista. Syntyy huikaiseva kokonaiskuva.

Saattavat olla sukua.  Siis nimistä päätellen. Mutta poliittisena tetona: Ukrainassa on syntynyt ko vuosisada kannalta hyvin merkittävää musiikkia. Prelusiden ja fuugien sukulaisuus etenkin Skrjabiniin ja nuorempaan Sostakovitshiin on selvä. Lisäksi siellä on slaavilaista romanssiainesta (Tshaikovski?) ja käänteitä, joista tulee mieleen suomalainen kansanlaulu.