Kiitos ja kunnia

Joku on maininnut kommenteissa, että vanhoja kirjoituksiani olisi saatava käsille. En ole oikein ymmärtänyt, miksi. 

Kansalliskirjastossa on ulkoinen kovalevy, joka sisältää kaikki nämä blogikirjoitukset ja paljon muuta. Kun luovutin sen sinne, kirjasto järjesti jopa pienen tilaisuuden. Kirjaston johtaja, professori Ekholm sanoi tuossa yhteydessä, että kysymyksessä on koko kansalliskirjaston ensimmäinen laaja pelkästään digitaalinen tallenne.

Tuossa vaiheessa vanhat lehdet eivät olleet vielä varsinaisesti saatavilla. Syy oli tekijänoikeus. Nythän käytännössä voi lukea kotikoneellaan esimerkiksi uutisia ja kommentteja Moskovan neuvotteluista loppuvuodesta 1939 tai vuoden 1918 laajoja kirjoituksia, miten punaisilta ja työläisiltä laajemminkin olisi vietävä äänioikeus ja, eräiden mielestä, kyky jatkaa sukuaan.

Muistaakseni emme tuossa yhteydessä ryhtyneet selittämään, että tallenteista on hiukan sekavat määräykset. Yliopisto oli mm. painovapauslain mukaan oikeutettu saamaan ilmaiskappaleita kaikista maassa julkaistuista painatteista. Tällä hetkellä on voimassa Laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä (1433/2007).

Ennen sanottiin, että vapaakappalekirjasto on kirjamuseo, jonka tehtävä on pitää tallessa. Lainakirjastot ovat asia erikseen.

Olen ilmoittanut kirjastolle, että oma aineistoni on rajoituksitta kenen tahansa lainattavissa ja käytettävissä. Taisi olla liian leuhkasti sanottu. Tuollainen ei oikein kuulu kirjaston kustannettaviin asioihin. Ja miksi juuri minun tekstini?

On teknisiäkin ongelmia. Vajaat kymmenen vuotta sitten myös digitoidun aineiston kopioiminen oli työlästä ja kirjoituksen tai asian löytäminen tiedostojen viidakosta melkein mahdotonta. Nyt ainakin sisällysluettelon tekeminen tekoälyyn turvautuen olisi mahdotonta.

Jos kuvittelemme, että julkaistuilla kirjoituksillani olisi arvoa, esimerkiksi taiteellista tai tieteellistä tai muuten vitsikästä, selvän ottaminen niistä ei maksaisi vaivaa.

Tekstiä on omaani noin 18 gigatavua ja muuta kukaties mielenkiintoista mutta tekijänoikeudesta vapaata paljon, todella paljon. 

Pelkästään tämä blogini ja esimerkiksi Helsingin Sanomiin kirjoittamani kolumnit, joita on ainakin 520, ovat muuttuneet minullekin oudoiksi. En siis tiedä, mistä olen kirjoittanut ja mistä en.

Ajattelin julkaista nyt pyörivän televisiosarjan vuoksi Eeva-Liisa Mannerin 1956 kokoelmassa “Tämä matka” julkaiseman runon Ruth Ellisistä ja tämän teloituksesta. Arvelutti, koska niin pitkän runon ottaminen oikeudetta tähän blogiin voisi loukata tekijänoikeutta ja olla väärin. Manner ei ottanut sitä myöhempiin valikoimiinsa, ja Jarl Hellemanin kirjasta tiedän, että juuri tuo runo oli WSOY:lle liikaa vuonna 1956 ja teki Mannerista siis Tammen kirjailijan, lopuksi ikäänsä.

Olen julkaissut koko runon tässä 27.8.2019 huonoin perusteluin: että runo on niin hieno, että se oli minulle lukiolaisena tie runouteen ja että Manner oli suurensuuri kirjailija. Blogikirjoituksen otsikko on “Hän halusi kuolla”, ja Ruth Ellisin teloitus todella joudutti kuolemanrangaistuksen poistamista Englannista ja pian hyvin monista muistakin maista.

Itse luen nyt hyvin mielelläni vanhoja sanomalehtiä. On jännittävää lukea, mitä kaikkea niissä ei kerrota. Jokin urhoollinen aitajuoksu sai enemmän tilaa kuin Berliinin muurin kaatuminen. Tai 1990-luvun alun kasinotaloudesta, joka ajoi tuhoon niin paljon ihmisiä, ei juurikaan löydy luettavaa.

Ehkä ihmiset ovat oikeassa. Uuden tilaston mukaan lukemisen romahdus jatkuu ja ulottuu nyt myös e-kirjoihin ja äänikirjoihin.

Minua kiinnostavat maalmankirjallisuudessa kirjat, joita ei ole kirjoitettu, enemmän kuin kirjat, jotka on kirjoitettu. Tämän vian sain tehdessäni maanisesti väitöskirjaa korkeimmasta oikeudesta noin vuonna 1990. Lukemalla tuhansien päätösten lisäksi konseptit ja tuomareiden käsin kirjoittamat huomautukset, jotka siis ovat salaisia, näin selvästi, että läsillä on kaksi “lainsäädäntöä” tai ilmiöryhmää, luettavaksi kirjoitettu ja toteutettu. Tuon jälkimmäisen muodostaa tuomarien ajatusmaailma ja heidän halunsa olla samaa tai eri mieltä kuin joku kollega. 

Luulen että tämä havainto pitää paikkansa myös elinkeinoelämässä, erittäin suuria ratkaisuja tehtäessä, ja politiikassa. Luulen että päättäjät itse eivät ole tietoisia siitä.