Sivun näyttöjä yhteensä

13. syyskuuta 2024

Kirjeitä



Isän ja äidin sota-ajan kirjeet voi heittää roskiin, sanoin. Rohkeat kymmenen vuotta siitä on, kun äidinkin oli aika muuttaa kotoa palvelutaloon. Molemmat ovat siis kuolleet, äiti 99-vuotiaana ja isäkin 90 ylittäneenä.

Erilaisia papereita on maannut muuttolaatikoissa, ja olen kiitollisuudenvelassa riskille naapurille, joka on kuljetellut niitä lähellä olevalle SR:lle. Selvästi täkeät ja kiinnostavat tavarat oli tietysti otettu tallteen heti.

Uskottelin olevani immuuni tavanomaisille kirjoitelmille. Tiedän että esimerkiksi seurustelevan nuoren parin kirjeet muokkaa tapa ja tahdikkuus. Lemmen tunnustuksia ladellaan, mutta omaa sisintä ei paljasteta. 

Sellaista sisäisten olosuhteiden paljastamista sanotaankin kirjallisuudeksi, ja se on vaikea ja vaivalloinen laji. Se on useimmiten kirjoittajalle itselleen outo, ja jos kynänkäyttäjä osoittautuu varsinaiseksi lustokuoriaiseksi menemällä syvälle, tulos on - yhdentekevä.

Sen takia meillä on kirjallisuus. Kuka empisi, jos saa valita keksityn ja toden välillä. “Todelliset” kuvaukset, kuten “Sodan ja rauhan” kansakuntia järisyttäneet taistelut tai Dostojevskin ennennäkemättömät sielun syöverit ovat keksittyjä. Ei Borodinon taistelusta ollut Kutuzovilla sen enempää kuin vetäytyvän Napoleonin kenraaleilla käsitystä. Mielenkiintoa heillä ei liene ollut siihen, että sata tuhatta ihmistä koki ennenaikaisen kuoleman.

Voi olla, että Dostojevski aavisti nerokkaasti sen, minkä Freud myöhemmin totesi. Mutta viisas Freud oli väärässä. Hän löysi piilotajunnan, vaikka avotajunta oli kateissa. Kun behavioristit olivat aikansa mitanneet, punninneet ja hyllyttäneet kokemuksia, heidän tietonsa osoittautuivat arvottomiksi. Käyttätyminen olisi muka ympäristön laukaisemaa. Sijaan tuli kognitiivinen psykologia, joka lähteen henkisistä eli rakenteellisista tiloista. Senkään tulevaisuus ei vaikuta valoisalta.

Kai se oli sattuma, että tieteellinen sosialismi ja tieteellinen freudilainen psykoanalyysi putosivat samana vuonna, kuin hattu naulasta. Paljon oli saatu selville, totuutta ei. Tutkimus alkoi varoa sanaa “totuus” ja menetteli siinä viisaasti. Emme näe horisontin taakse.

Sata tai kaksisataa sivua kirjeitä kääntyi esiin jostain laatikosta. Ne olivat vuosilta 1939-1942. Kirjoittaja oli enimmäkseen isoäitini, välillä joku sedistäni. Isäni kirjeenvaihtoa poikavuosien ystävän, sodassa sitten kaatuneen Veijon kanssa on paljon.

Mikään muu ei näissä teksteissä kiinnitä huomiotani niin kuin vieraus. Vaikka siis tunsin hyvin kirjoittajat, heidän ajatuksensa, asiansa ja ilmaisunsa ovat toisesta maailmasta, kuin kiinalaiset kirjeet ajalta ennen Kublai-kaania.

Tiesin että maailma on muuttunut pahanpäiväisesti. En aavistanut, miten iso tuo muutos on. Lukemalla sukulaisteni kohta sadan vuoden takaisia arjen kirjeitä aloin ymmärtää etenkin Yhdysvaltoja ja Venäjää toisin kuin tähän asti.

Tekoäly eli generatiivinen AI ei muutakaan maailmaa aivan toiseksi. Ihmiset eivät näe sellaista mitä eivät halua nähdä. Kiova ei ole Moskovassa. Teksasista ja Ohiosta on yhtä pitkä matka Washingtoniin kuin saatolle Suhmuraan.

Ajattele, että kuulet kotisi palaneen huonekaluineen, kukkineen, kissoineen. Ajattele, että mennyttä ovat muutkin paikat, joissa olet asunut, ja koulut ja onkipaikat ja lautatarhat.

Mummu (Kivennapa, Viipuri) kirjoitti, että kaksi päivää vain itkettiin. Kaikki itkivät, myös lapset ja naapurit.

Luen voivottelua, mistä ne vuokrarahat taaskin ottaa, millaista oli istua 13 tuntia lämmittämättömällä linja-autoasemalla odottamassa mahdollista jatkokyytiä evakosta Helsinkiin, matkatavarana 13 kollia eli pahvilaatikkoa.

Rivien välit osaan täydentää: mitä rahaa satutaan saamaan, sen mies juo.

Kirjallisuutta joka ei ole kirjallisuutta. Kirjeitä ei ole syksyltä 1945, jolloin kahden huoneen asunnossa Ruoholahdenkadulla asuivat isovanhempani, neljä setääni, kaksi alivuokralaista ja isäni, joka oli lukemassa lakia kaupungissa. 

Olen usein miettinyt mummoani, joka 1901 syntyneenä koki myös vuoden 1918 Kannaksella. Mitä kaikkea tämä työuransa varastoapulaisena päättänyt ihminen oli elänyt läpi runsaan 80 vuoden aikana. 

Ja osallistunut julkiseen keskusteluun. Ei kirjat ja kirjojen lukeminen, vaan kirjoittamininen!

Lukeminen on hieno asia, mutt vasta kirjoittaminen haastaa miettimään ja antamaan muodon tunteille ja ajatuksille.

Alku on vapautua muinaisesta ainekirjoituksesta. Ei kirjekään ole mallin mukaan sommiteltu viesti, vaan parhaimmillaan jotain suoraan sydämestä, sydämeltä.





30 kommenttia:

  1. Voi huolettaa että ad omnia ei vilkkunut ja pieni summeri surissut tämän kirjoituksen taustalla, sen vain aisti muutoin. Pikkuisen nälätti ja oikopäätä tuli unettava olo, muuten tästä toipui virkistyneenä ja siivoamaan ja järjestelemään valmiina. Viikonloppu on aivan kinttaalla ja lauantaiehtoosta soivat kellot jolloin ennen oli lupa jättää työt ja käydä kohden omia asumuksiaan jos sen muuten sallivat olosuhteet. Maanantaiaamusta sitten koitti uusi startti. Olen häijy ja teen yhä tuon ehtookellojen kytkentätempun mutta starttaan vasta tiistaisin kymmeneltä. Yllättävän tehokkasti sujuu sillä ja aikaan saa saman kuin muutkin, sanoo ainakin saman mutta vähemmillä maanataikappaleilla.

    VastaaPoista
  2. Kirjeiden sanat kantavat mukanaan muistoja, kuin siipien havinaa ajassa. Jokainen rivi on kuin enkelin kuiskaus, joka yhdistää meidät menneisiin hetkiin ja ihmisiin, joita kannamme sydämissämme. Kiitos näistä kauniista ajatuksista, jotka muistuttavat meitä ajan arvosta ja sen kulun lempeydestä

    VastaaPoista
  3. Tämä oli monihaarainen ja syvälle kurottava punos, ajatuksia herättävä.

    Kun lukee sukulaisten vanhoja kirjeitä ja postikortteja, eivät ne heti avaudu vaan edellyttävät miettimistä ja heidän asemaansa sijoittumista. Sitten alkavat palikat osua kohdilleen etenkin kun koettaa muistaa tarkat suhteet heidän välillään ja mitä oli tapahtunut aiemmin ja mitä tapahtui sitten, esimerkiksi sodan aikana. Menetykset olivat päällimmäisinä, toisaalla kotiväen rohkaisut ja kaipaukset sotaan lähteneelle.

    VastaaPoista
  4. On se harmi, että nykyisin ei kirjoiteta kirjeitä, lähetetään vain lyhyitä asiallisia WhatsApp-viestejä, joissa mahdolliset emojit korvaavat tunteet. Omista kirjenipuistani hauskimmat ovat ystävättäreltä ja ystävättärelle noin parikymppisinä, koska silloin oltiin avoimia, ja omat kirjeeni sisarelle, koska niissä kerroin lasten tempauksista ja viisauksista, jotka muuten olisivat unohtuneet.

    Jotkut ovat löytäneet isovanhempien kirjeistä ainesta ihan romaaniin ja ainakin valaistusta suvun vaiheisiin ja elämään ennen vanhaan. Urho Kekkosen ja Sylvi Uinon kirjeitä on julkaistu nimikkeellä "Rakas Häiskä", ja ne ovat aika hellyttävää luettavaa, kun he olivat niin hullaantuneita toisiinsa ja lepertelivät niin estottomasti muiden rakastuneiden tapaan. Sylvi oli Pupu ja Upu eri muodoissa, Urho Tupu. Urho ilmaisi myös syvän rakkautensa ja kunnioituksensa Sylvialleen, joka oli kaiken pienen ja tavanomaisen yläpuolella.

    Kirjailijoiden kirjeet rakastetuilleen valaisevat heidän tuotantoaankin, mutta eihän niitä ole tarkoitettu julkaistaviksi. Joel Lehtonen harmitteli koko elämänsä, että Sylvia Avellan ei ollut polttanut hänen kirjeitään, kuten oli sovittu. Onhan näitä, Aino Kallas, Eino Leino, James Joyce, Virginia Woolf, lukemattomia. Sitten on matkakirjoja kirjeiden muodossa, esimerkiksi Flaubert´in matkakirjeitä ystävälle tai kahden kirjailijan, esimerkiksi John Wikströmin ja Jörn Donnerin tai Westön veljesten toisilleen lähettämiä "kirjeitä" kirjaan painettuina.
    Ne eivät ole niin spontaaneja vaan kantaa ottavaa keskustelua määrätystä aiheesta.

    Sitten on ne sota-ajan kirjeenvaihtoilmoitukset ja se valtava postinvaihto, joka saattoi johtaa tapaamisiin ja pika-avioliittoihinkin. Eikös se Kalle Päätalonkin ensimmäinen vaimo löytynyt sillä lailla, vai muistanko väärin? 50-luvulla kouluihin välitettiin kirjeenvaihtotovereita, kun ei muuten ollut kontakteja ulkomaalaisiin, ja tulihan siinä kieliharjoittelua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuolla hilpeällä yhteysohjelmistolla onkin vain kolme miljardia käyttäjää niin että eikö liene kohdillaan, ja sopii näppäilijöille.

      Miten vaikeaa onkaan, voihan kirjoittaa aivan kuten ennenkin. Tarvitaan sellainen piirtoalunen ja kynä. Se muuttaa asiaa kivemmaksi, aivan kuin kirje mutta ruudulla.

      Tämäkään ei ole vielä erikoisen jänskää. Puheentunnistus on eto veikkonen, kuka sitä jaksaa biisien nimiä parhaassa hilpeydessä ollen tuketa näppäimistöönsä? Ei-ei, näpäytetään sitä mikin kuvaa ja sanellaan eikä anella. Tosimikrofonia ei saa näpäytellä - jyrkkä ehei.

      On ne semmoisia mekavooneja ne ratioaallot että ellei niillä lilli kuin vaivaisen onni tikun nokassa niin jää pianaikaan keinotekoviksuudesta paitsi. Siis kuviokelluntaan plumpsista, ei se ole peikko eikä hirmu. Ihminen sen on rusikoinut kiireellä kokoon niin että kyllä sen kai voi rikkoakin ihminen, jos on todella kenkku ja ominaislaadultaan pirujansa täynnä.

      Olen tuumiskellut että jos se sitten kehittyy niin tuleeko siitä keinotekoelämöitsijä ja alkaako se esitelmöidä kieroa huumoria käyttäen? Siksi, juuri siksi kuuntelen Hannu Taanilan arkistoituja radiopakinoja, niissä on sitä ihtiään. Voi mennä joku megatovi ja vaikka pitkäänkin vielä ennen kuin itsekseen hyrisevä piilastuläjä pääsee edes ääneen, saati että asian puoleen samaan kuin H. T.

      Poista
    2. Näin tapahtui, oikein muistat: Kalle ja Laina (oik. Helvi) alkoivat kirjoitella elokuussa 43 ja jo saman vuoden lopussa he menivät naimisiin. Kirjeenvaihto oli sen ajan some.

      Poista
  5. Itselle paljastui vanhasta postikortista, missä savolaiskylässä isoäidin vanhemmat elivät. Oli ihan mukava tieto. Älkää nyt hävittäkö helposti säilytettäviä esineitä. Sukulaisen ullakolta löytyi 135 v.upea saksalainen käsinvärjätty kuva kirja. Arvoa meillä ei juuri ole, mutta upea teos. En ole vastaavaa nähnyt.

    VastaaPoista
  6. Todellisuus on keksittyä, sepitettä, kertomus. Kirjallisuus on oikea(mpa)a. Se ei kuitenkaan ole kuin kirjailijoiden tekemää, ei kenen vaan suoltamaa. Lapset ja nuoret menevät pilalle kun kirjallisuuden tilalle annetaan luova kirjoittaminen. Oikea pönttöön paskantaminenkin on hyödyllisempää ja terveempää (gesund 'terve, terveellinen') kuin se.

    Tämän tajuaa jokainen joka mitään ymmärtää. Eivät siis pilalle menneet rikiltä haisevat saastaansa levittävät kuin mädännyt muna.

    Hannu Taanila tästä varoitti. Hän suositteli kouluun ja yliopistoon sontaa "luovan" kirjoittamisen, pelin ja digin tilalle kielioppia, latinaa, suomea ja kirjallisuutta.

    Ennen näkemättömän 15 vuotta sitten aloitetun ihmiskokeen tulokset näkyvät jo. Ja silti paskaa lasten ruuaksi jauhavilla menee rasvaisesti.

    VastaaPoista
  7. Kannattaa muistaa merkitä valokuviin tiedoksi jälkipolville ainakin ketä niissä on. Itselleni kävi harmittamaan jäänyt tapaus. Löysin vanhempieni jäämistöstä varsin mielenkiintoisia vanhoja ennen sotia otettuja valokuvia, joista kyllä isotätini tunnistin mutta useampia, todennäköisesti lähisukulaisiani, en. Ajattelin ja että tunnistus onnistuu helposti kun tapaan äitini iäkkäät sisaret jonkun sukulaisemme lähestyvillä syntymäpäivillä. Olin kuvannut valokuvat tabletille jotta kuvat olisivat vielä riittävän suuret. Mutta pettymykseni oli melkoinen. Kun esitin kuvia heille, toinen sanoi heti kättelyssä että 'en minä mitään enää muista kun on tuo muisti mennyt' ja toinen 'minä kyllä muistaisin, mutta minä en enää näe kun on tuo näkö romahtanut'. Näin jäivät henkilöt tunnistamatta ja kuvien 'arvo' ja merkitys, erityisesti omille jälkeläisilleni. Kyllä harmittaa edelleenkin! 
    SL

    VastaaPoista
  8. Ihailtavaa ihmisen uudistuminen ja perusteellinen mielenmuutos Finkerporissa. Kolme pistettä ja merkki sen tapahduttua päivityksen alusta sen loppuun.

    VastaaPoista
  9. Niin, Latovainion vintillä äitini säilytti kirjeitään joita isäni oli hänelle lähettänyt rintamalta. Lapsena niitä salaa lukiessamme oudoksutti lukea lukuhetkellä jo yli viisikymppisen isäni lepertelyä. Me lapset ihmettelimme etenkin yhtä sanaa "sydänkäpyseni". Äidillemmekin siitä mainittua niin koko kenkälaatikollinen kirjeitä ja muistoja hävisi kun äiti myöhemmin kertoi kaikki polttaneensa.

    VastaaPoista
  10. Olen säilyttänyt edellisten sukupolvien kirjeenvaihdon, ja vedän henkeä, kun mietin, milloin uskallan käydä sitä läpi. Vielä noin vuonna 2000 kirjoitettiin oikeita kirjeitä. Kun olen suurperheestä, sähköpostin ensimmäisinä vuosina oli kätevää kirjoittaa pitkiä kirjeitä kaikille tarkoitettuun jakeluun. Nyt oikea kirje tyyliin "kuolematonta kirjeenvaihtoa" on harvinaisuus, mutta silloin se oli vielä tavallista. Arkistoammattilaisena tiesin, että mikään digitaalinen ei säily, joten tulostin merkittävät kirjeet.

    Marxiin ja Freudiin lisäisin, että käännevuosia on monta 1870-luvulta alkaen.

    Marxin poliittisen taloustieteen kritiikki oli henkinen pommi, johon Bismarck reagoi perustamalla sosiaalivaltion, esikuvan kaikille nykymaailmassa. Suomessa keisarillinen senaatti suomennutti sen, ja suomentaja oli O. W. Louhivuori, suomalaisen puolueen > Kokoomuksen senaattori, myöhemmin Kauppakorkeakoulun rehtori ja kansleri. Marxin empiirinen aineisto perustui Ison-Britannian virallisiin raportteihin työväen oloista. Samanaikaiset havainnot järkyttivät Suomessakin esimerkiksi Sakari Topeliusta ja Venäjällä Leo Tolstoita. (Niiden lukeminen ei sovi vieläkään heikkohermoisille. Mutta orjuutta muistuttavissa oloissa tehdään kai nykyäänkin meidän mobiilihärveleitämme.) Tekemällä reformeja kapitalismi pelasti itsensä omalta itseltään.

    Psykoanalyysia on haudattu viimeiset 130 vuotta, ja näin jatkunee seuraavat 130 vuotta. Pian psykoanalyysi teki itseään tarpeettomaksi, ja maailma muuttui niin perusteellisesti, että meidän on vaikea enää kuvitella, missä olosuhteissa kehittyi esimerkiksi "grande hystérie" 1890-luvulla. Naiset eivät olleet täysivaltaisia vaan miehistä riippuvaisia kuin lapset, seksuaalisuus oli torjuttua varsinkin naisilla, ehkäisyä ei juuri ollut, ja avioliiton ulkopuolinen raskaus saattoi tuhota elämän. Ehkäpä hysteria olikin ymmärrettävä reaktio luonnonvastaiseen tilaan. Freud kuului ensimmäisiin, jotka tunnustivat seksuaalisuuden suuren ja myönteisen merkityksen. Ja ensimmäisiin, jotka käsittivät torjunnan mielenterveyttä murtavan vaikutuksen. Psykoanalyysi oli ensimmäinen lääketieteen suuntaus, joka tunnusti lapsuuden, varsinkin varhaislapsuuden, ratkaisevan merkityksen vastaiselle elämälle. Psykoanalyysi tarjosi uuden oivalluksen uneen valtatienä tiedostamattomaan. Sekä uuden terapiametodin, jolla tiedostamatonta voidaan houkutella tietoisuuteen ja sitä kautta vapautua selittämättömästä henkisestä tuskasta. Psykoanalyysi tuli niin nopeasti valtavirtaan, ettemme aina edes käsitä sitä. Esimerkiksi mainonta perustuu oivalluksiin, jotka esitteli ensimmäisenä psykoanalyysi ja jotka ovat olleet sittemmin yleistä ajattelua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiiviissä muodossa, kiitos. Psykologia on myös sodankäyntiin sovelletussa muodossa tavattava psykoaseina. Niitä on päässyt irralleen eikä niitä voida enää saada kiinni.

      Poista
  11. Kirje voi joskus olla valtavan painava. Isäni kertoi usein seuraavan, eikä minulla ole mitään syytä epäillä asian todenperäisyyttä.
    Hän sai sotaan, jatkosotaan, johon joutui suoraan varusmiespalveluksesta 1941 yhden ainoan kirjeen omalta isältään, se oli hyvin lyhyt mutta ehkä siinä oli kaikki:
    "N.N haudattiin eilen. Pidä poika pääsi alhaalla. Isäsi, Arvid."

    NN joka oli kaatunut ja haudattu, oli isäni hyvä ystävä samalta kylältä itäisessä Suomessa.

    VastaaPoista
  12. Lapsuuskodissani ei mitään pantu talteen josta ei työkaluksi ollut. Ukin puisen peränsä menettänyt rihlakon piippukin löysi loppukäyttönsä vasikanmullikan siirtopuraksena päitsien riimuun. Isä oli kaikenlaista tallentamista vastaan sodassa nähdyn tuhoamisleikin jäljiltä. Tahika ihan vain luonteensa armosta. Ei suvuissa tainnut kyllä perintöä muutenkaan joutavuuksille (=muistojen tallennus) olla kun elääkin piti pienissä pirttilöissä korpien keskellä.

    Kirjeitä ovatten kyllä kirjoitelleet, mutta tuhkana tuulessa nekin paikkansa ovatten löytäneet. Valokuvia on saanut kissojen ja koirien kanssa metsästää, vain joitain on löytynyt.

    Vastottain minäkin sain äidinpuolen ukkiini "tutustua" kunnollisen valokuvan kautta kun kuolemastaan on kulunut 62 vuotta. Olen itse ollut silloin 5 v, eikä muistikuvaa hänestä ole mielheen jäänyt. Haalistunutta valokuvaa ukista arkussa olen kyllä saanut katsella aiemminkin.

    Mummista (äidin äiti) on yksi ainut valokuva ja siinä hän on kaunis kuin morsian. Kuoli kun äitini oli 1 v.

    Toisesta mummista otin valokuvan tuntia ennen kun hän viimeisen henkäyksensä vetäisi. Oli 81 v.

    Toisesta ukista kyllä valokuvia on ollut katseltavana, onhan hän ollut merkittävä kunnallispoliitikko jota ovat kuvanneet muutkin kuin kyläsepät.

    Mitä vähemmän on materiaalia menneistä tallennettu sitä liukkaammin on muistelijoilla aikanaan kuitenkin kieli käynyt ja sitä myöden mielikuvitus itselläkin laukannut.

    Katoavaista silti kaikki vaikka nykyisissä muistipankeissa gigoja miljardeittain riittääkin.

    Muistoistaan kertyneiden paperikasojen ja elämästään syntyneiden kuonakasojen alle hukkuneidenkin aika mennä on kun aika mennä on.

    VEK

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä ihtiään.

      Muistoissa eletään jos ja vain. Oisko se sitten että sinne tähtääminen ei ole tarpeen? Kunhan pääsee nukkumaan hyvin omintunnoin ja riittä 'näläkeä ja unta' kuten Setti Keränen toivotti Kekkoselle kun ojensi on puukon, vaikka ei olisi tehnyt mieli.

      Puukkomestarin oikeus. On siinäkin ollut tilaisuus, saakeli.
      En olisi tehnyt, kuokan olisin lähettänyt. Puisen, katajasta.

      IH

      Poista
  13. En olekaan koskaan pitänyt ns. rakkauskirjeistä. Nyt ymmärrän syynkin: ne, jos mitkä, "muokkaa tapa ja tahdikkuus", se, miten rakkaus minäkin aikana on tapana esittää. Eräällä tapaa alkurakkauden kirjeet ovat samanlaisia performatiiveja kuin laivan kastamisen sanat ja rituaalit. Vanhemmat rakkaudet ovat sitten jo kiinnostavampia.

    Kirjeitä kirjoittamalla kyllä oppii tekstin tuottamista toisella tapaa kuin pöytälaatikkorunoja väsäämällä. Oppii ainakin, että tekstillä on oletettu lukija, joka määrää sen, miten paljon on selitettävä, mitkä sanat valitsee, mikä on kuviteltavissa oleva silta toisen luo. Mene ja tiedä, onko sellainen lähtökohtasosiaalisuus sitten hyvästä kirjoittamiselle vai ei, jos kirjallisuutta pyrkii tuottamaan. Kammiohullut ovat ehkä erikseen. Heille voi vain toivoa sielunrauhaa ja kansalaispalkkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rakastettavimpia rakkauskirjeissä ovat ne punaisena loimottavat, ensimmäisen skriivauksen höyhenenkepeät kursiivit ja viimeisenä vihapäissään paperiin reikiä syltänneen kynän epätoivoiset piirrot kun rakkaudesta ei jäljellä ole kuin tummunut hiillos.

      Tämän välin voi täyttää satunnainen, vieras lukija mielikuvituksensa mitalla.

      Poista
  14. Tosi miesten (™) tuoksua pullossa.

    VastaaPoista
  15. Olisipa vanhat kirjeet tallessa, isovanhempien, vanhempien ja kaikkien toisten. Äiti säilytti ne kaikki vuosikymmeniä jopa jokaista postikorttia myöten, mutta hänen kuoltuaan huumerikollinen pääsi niihin käsiksi, ja ne katosivat jäljettömiin monien muiden äidin tavaroiden kanssa. Myös rakkaudella kootut ja säilytetyt valokuvakansiot katosivat.

    Tänään muistan varsinkin isoisän kirjeitä sodasta, olisivatpa ne tallessa. Hän kuoli alle eläkeiän äkillisesti, noustessaan aamulla vuoteesta, saunaillan jälkeen. Tuuli kävi hänen ylitseen, eikä häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.

    Omat kymmenet päiväkirjani, tuhannet runoni, romaanikäsikirjoitukset ja lukemattomat muut tekstini olen hävittänyt. Kuka alkaa hävittämisen toisten kirjoituksista, kuka omista.

    VastaaPoista
  16. Kouluaineeni

    Lukion suomenkielenopettajani oli lehtori Kiira Partanen, joka oli mm. Kalevalaisten naisten liiton johtajana myöhemmin1970-1975. Hän moitti minun ylioppilasainettani, koska olin aikaa tappaakseni tarkastanut tekstiäni ja pystynyt tekemään siihen puolisenkymmentä pilkkuvirhettä. Partanen sanoi kuitenkin lähettävänsä sen laudaturina ja samalla kysyi, josko voisin jättää hänellä olevat aineeni kouluun. Suostuin mielihyvin. Samaa koulua käyneet nuoremmat veljeni kertoivat kiusaantuneena kuullensa aineitani tunneillaan. Ei tämä vielä mitään.

    Käytyäni armeijan olin vuonna 1966 Liikennetoimiston luukulla asiakaspalvelijana. Eräs raivostuttavin toimi oli käännyttää asiakkaat ostamaan leimamerkkejä, joita oli myynnissä vain Postissa. Lehtori Partanen oli kuitenkin hyvin valmistautuneena ja saatuaan virka-asian hoidettua hän kysyä pamautti, josko olen jo kirjoittanut romaania. Vastasin ryhtyväni toimeen kunhan ehtisin kokea elämää tarpeeksi. Näin ei ole kuitenkaan käynyt.

    Meni viitisenkymmentä vuotta ja alkoi sosiaalisen median aluskasvullisuus, johon rikkana uskaltauduin. Eväät olivat Aristoteleen draaman kaari (kouluaine) ja toivoton yritys saavuttamattomiin kirjallisuuden eri mestareihin, joiden lista on pitkä. Juutuin tähän blogiin, koska arvon Professori osaa sen minkä tekee. Ja myös suvaitsee aineita ja uskon jopa, että kuuntelee. Äsken tuli populääri tv-ohjelma nollasta, sen intialaisesta historiasta. Nollaa verrattiin siinä intialaisen musiikin taukoon, jossa on oma sisältö ja viesti. Myös kirjoitetussa tekstissä rivien välit ja tauot ovat merkityksellisiä.

    Hyvä blogi tekee sitä, mikä on mahdotonta. Se puhuu siitä, mistä ei voi puhua.

    Keinot on monet, sano mummo kun kissalla pöytää pyyhki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Järjissään oleva mummo ei ikinä pyyhkisi pöytää kissalla.

      Poista
    2. Konstit (sic!) on monet sanoi akka kun lapiota teroitti ja länsmanni siinä kyseli Eeverttivainaan pontikkapannun perään.

      - Ei o!
      - Jassoo no savunako se on ilmaan haihtunu?
      - Omalla tavallaan,
      sanoi siihen tuore leskimuori.

      Omatoiminen ja itseoppiva.

      Poista
    3. Ei sole kun yksi konsti. Toinen se kun kissa mummolla.

      Poista
  17. Kirjallisuudentutkimuksessa lupaavinta on nyt kognitiotutkimuksen, mentaalihistorian, traumatutkimuksen yms. kanssa yhteistyötä tekevä humanistinen lääketiede. Sen yhtä vaihetta esittelee artikelissa Tunteiden historia aiheesta blogissaan aiheetta jo kerran räjähtänyt Jukka Kemppinen. Anteeksi että olen olemassa ja nyt jo kolmannen kerran kysymässä hänen kirjoituksiaan mentaalistoriasta. Hulluustutkimusta en tarkoita, se on nimensä veroista. Mutta ei hänkään ole arkkityyppi joka valitsee seuraajia haukkumalla heidät lyttyyn, enkä ole hänen seuraajansa. Päin vastoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meitä on sellaisiakin joiden tekisi mieli räjähdellä ja vieläpä yhtä usein kuin ennenkin.
      Kerran räjähtäneitä ei vielä edes lasketa, saati että kukaan kuuntelisi mitä höpötystä sieltä taas on muka tilaamassa joku räjähtämätön ja muuten vaan ahne ja itsekäs taiteilija tai verokarhu tai epäjuoppo tai vessapaperin pitsireunuksen kutomakoneen keksijä, ei sillä etteikö sellainen pitsireunus olisi varmana kiva.

      Poista
  18. Anna-Liisa Huhtala-Fiskarstiistaina, 17 syyskuuta, 2024

    Surullisinta on, etteivät suomalaiset kersat enää osaa lukea sidosteista kirjoitusta eli kaunoa, käsialaa.
    Kun opetusohjelmasta sivosteinen poistettiin ja vaapaaehtoiseksi muutettiin vuonna 2016, kysyin Opetushallituksen alan ihmiseltä, miten tulevat sukupolvet kykenevät tulkitsemaan historiaa, vanhoja, saati ikivanhoja kirjeitä, virkatodistuksia ja asiakirjoja. Vastattiin, että tärkeintä on digi ja sen taidot.
    Voivatko digi tai tekoäly tulkita kirjoitetun kielen koukeroiden viestiä, kulloisenkin kirjoittajan mielen käänteitä, vaikutteita, edes ajan käänteitä?
    Tämä oli suora luotaus tyhmistämiseen.
    Vastauksen saa ken elää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eivät kaunokirjoitusopetuksen koulussa läpikäyneetkään saa selvää vanhoista asiakirjoista vaan siihen on kautta aikojen järjestetty yliopistoissa vanhojen käsialojen kursseja. "Salervon malli" oli kuitenkin vain yksi vaihe käsin kirjoittamisen historiassa. Sinänsä käsin kirjoittaminen kuuluu olevan oiva apu monien ihmisten oppimiselle mutta se lienee yksilöllistä.

      Poista
    2. Vanhojen käsialojen kurssien pääkohteena ovat olleet vanhat ruotsinkieliset asiakirjat. Niitähän ne käytännössä kaikki olivat vielä vajaat puolisentoistasataa vuotta sitten. Lukeminen oli mahdotonta ilman kielen osaamista.

      Poista