Viimeksi mainitsemani kirjeet matkustivat poikani autossa heille. Meillä on tässä talossa se vajaus, että 50 vuotta sitten loppuivat rahat kesken, joten lämmitettyä säilytystilaa ei oikein ole.
Tämä ei ole valitus. Satumme asumaan, me ja naapurimme, todella ylellisesti, koska olemme jääneet entisiin perheasuntoihimme. Tunnustan: meillä on 5 huonetta 2 henkilölle. Mutta lapseni oli niin viisas että osti aikoinaan entisen kaupparakennuksen ja on kunnostellut sitä omien poikiensa kanssa. Tlaa on.
Olin ajatellut varoa kehuskelun sävyä ja vaieta asiasta - mutta meillä on fantastinen ja ehkä Suomen ainoa kirjallinen ja esineellinen selvitys suomalaisesta pääkaupunkiseudun ylemmästä keskiluokasta 1970 - 2015. Lisäksi on tuhansia lajiteltuja kirjeitä, kymmeniä päiväkirjoja ja satoja dokumentteja. Valokuvia on skannattu tuhansia. Jopa erilaisia ääninauhoja löytyy, myös tietokoneelta. Oikeastaan aineisto alkaa äidinisäni lyijykynällä kirjoittamista muistelmista, joiden ensimmäinen kohokohta on Helsingin seudun patterityöt 1916 ja sen jälkeen vuoden 1918 tapahtumat.
Syy ei ole Yuval Hararin uutuusteoksessa “Nexus” mainittu. Harari mainitsee, että Romanian natsit olivat ennen vuotta 1939 jopa vihaisempia kuin Saksan ja Itävallan, ja kaikki juutalaiset, jotka eivät kyenneet todistamaan romanialaisuuttaan asiakirjalla, karkotettiin välittömästi maasta. Niinpä heillä, juutalaisperheessä, opittiin pitämään tallessa ja mielessä jopa jokainen käytetty raitiovaunulippu, puhumattakaan ostoskuiteista tai unohdettujen yhdistysten jäsenkorteista. On minullakin Paragon-kuitti; isäni kustansi Vaasassa hotelli Centralissa Oscarinleikkeet 1955. En ollut ikinä tiennyt, että on olemassa jotain niin hyvää - ja ranskalaiset perunat! Mikä herkku.
Laatikossa on luistinradalle oikeuttanut Kauhavan Visan jäsenkortti 1957, viinakortti vuodelta 1965 ja HKL:n kuukausikortti bussiin 17 lokakuuksi 1966. Koulutodistukset, yliopiston opintokirja ja tohtorin todistukset voin esittää alle minuutissa. Jos joku ei tietäisi, Yuval Harari siis on koko maailman Esko Valtaoja eli supersuosittu tutkija ja ajattelija, joka on kirjoittanut useissa kirjoissaan kaiken kaikesta. Siviilissä hän on Jerusalemissa historian professori (ja vastustaa Netanjahua) ja väitellyt Oxfordin yliopistossa. Tiedän kirjallisesti parempiakin populaarikirjoittajia, joista yksi oli H.G. Wells, vaikka hän kirjoitti myös varsin omatekoista viisautta, ja ylittämätön oli Orwell, joka ei ollut tohtori, vaan kirjailija, ja esitti arvioita siitä, miten maailmassa voisi elää.
Olen nyt hävittämässä varmasti tarpeetonta aineistoa, kuten vanhempieni eläessään nostamien eläkkeiden mainoslehtisiä ja menneiden vuosikymmenien ovelta ovelle myytyjä adventtikalentereta ja lopetettujen bussilinjojen aikatauluja.
Äitini ei hamstrannut, vaan järjesti ja tallensi pitkäjänteisesti. Hämmästyin esimerkiksi laajaa käsin tehtyä listaa, jossa oli päivämäärät ja kellonajat minun radiojutuistani - ja niitä oli kuulkaa ennen todella paljon. Äidin leikekirjaan on liimattu Vaasa-lehden uutinen, jossa kerrotaan, että hänen isänsä oli ajanut kuorma-autolla ojaan Vaasan lähellä syyskuussa 1938. Samassa leikekirjassa on vavahduttava sivu maaliskuulta 1940: kauniisti tekstattu nimiluettelo ja selitys: meidän luokalta kaatuivat kaikki pojat (kansakoulu). Olen tarkistanut: tieto ei pidä aivan paikkaansa.
Isäni, jota joku saattoi pitää päätoimisena puuhamiehenä, koska hän oli niin sosiaalinen, oli myös tarkka tilimies. Niinpä minulla on tallessa selvitykset hänen 68 tunturiretkestään alkaen vuodesta 1946. Maininnat on tietysti päivämatkoista ja kämpistä mutta myös varusteista “250 g kaurasuurimoita, 1 pkt näkkileipää, 10 gr suolaa…” Hänen lentopäiväkirjansa sotavuosilta on tallessa ja jopa 200 sivua luentomuistiinpanoja rikosoikeudesta 1946, pikakirjoituksella.
Ottamamme 900 valokuvaa ovat mielestäni joutavanpäiväisiä. Kun olen käynyt niitä läpi, olen vasta nähnyt, että siinä on hyvin hoidettu Espoon rivitalohuoneisto huonekaluineen, tekstiileineen, pikkuesineineen, ajalta 1980-2000. Museoissa on - ehkä - sata vuotta vanhempia. Tämä oli toimiva kokonaisuus, jossa kahvikupit ja pullavaditkin ovat oikeita, jatkuvasti käytettyjä. Paremmat astiat olivat lasikaapissa, ja ne olivat niin hyviä, ettei niitä oikeastaan käytetty. Olisiva vaikka särkyneet. Pesuhuoneessa oli juuriharja ja mäntysuopaa, imuri oli hankala, pallon muotoinen Hoover, ja kahvinkeittimen sijasta käytössä oli rupsuttava kannu, jonka sisällä oli perkolaattori. Melitta eli kahvin suodattaminen tuli vasta vähän myöhemmin tavaksi. Vaatenaulakossa oli kadonnut varuste, äidin piisamiturkki. Milloin olette viimeksi nähneet kaupungilla turkin? Hellallaoli aineattila ja katilakaapissa Mehu-Maija. Reksattuja lasipurkkeja ei ole, mutta muista ne lapsuudestani. Parafiinia. Marjoissa säilöntäaineena Atamon. Eikä ole Täystuhoa, jota kansakouluaikaan pantiin hiuksiin, kun joillakin oli täitä. Milloin DDT kiellettiin tai sen käyttö loppui?
Lapinretkistäni olen pitänyt tarkkaa kirjaa vaikka muistankin jokaisen vuosikymmenien ajalta. Varmuuden vuoksi kirjoitan jos muisti pettää mikä ei olisi ihme tässä iässä. Kuitenkin nämä retket ovat suuren ilon lähteitä kolmessa vaiheessa. Retken suunnittelu ja lähdön odotus, itse retki ja sitten myöhemmin retken muistaminen hyvillä mielin ja valokuvia tarkastellen muodostavat tämän kolminaisuuden. Vaivalloisetkin reissut muuttuvat myöhemmin kullan arvoisiksi eikä yhtään turhaa retkeä ole tullut. Jopa silloinkin, kun tunturin rinteillä virtaa viisi senttiä vettä eikä millään löydy edes nimellistä teltanpaikkaa kaatosateessa, voi myöhemmin mielihyvin muistella sitä. Koska sinne ei mennä lähtökohtaisesti olosta nauttimaan vaan vastuksia ja hankaluuksia ja karua elämää kohtaamaan, se muuttuukin erittäin miellyttäväksi hyvin usein, jopa silloinkin kun räkkää on paksuna pilvenä ympärillä. Se että teltassa nukkuu paremmin kuin hyvänlaatuisessa hotellissa, kruunaa kaiken.
VastaaPoistaVoin kokemuksesta kertoa, että kylmässäkin tuuletetussa ullakossa moni esine säilyy hyvin vuosikymmeniä, ellei satoja? kunhan katto on vesitiivis.
VastaaPoistaMulla on äitiskortti, ei tosin oikeuta mihinkään mutta siitä selviää että olin 10 apgarpisteen henkilö joita ei ollut vielä tuohon aikaan kuin kahta sorttia ja minä olin sitä toista. Mutsin viinakorttikin löytyi mutta sen minä talletin niin että itsekään en enää saa sitä käsiini enkä tiedä minne se joutui. Kas, nyt on niin että hän ei juo enää, syyksi luulen sitä että hän ei ole elossa eikä siis maistelekkaan, ei ainakaan voi sanoa että viina olisi kortilla.
VastaaPoistaEi sillä ole merkitystä sinänsä, kortti kuin kortti, rahalla niitä saa ja siinä touhussa voi joutua joko viinamäen puuhiin tai metsään ja vielä soutuveneen kanssa.
Voi olla että koiranajokortti on myönnettävä harkinnanvaraisesti koiralle jos sillä on omistaja selvästi ohjauksessa. Sen pitää olla rekisteröity ja ajokoiran on oltava myös vakuutettu.
Paras olla varovainen niiden työturvallisuus-, tulityö-, soutuveneily-, ajo-, mutsi-, peli-, jäsen- ja turva-alan perustutkintoon tähtäävän kurssin osanottajien taustaselvitysten kanssa.
Mielenkiintoista. Siinäpä esineistöä tuleviin leffoihin ja dokkareihin. Omassa suvussanikin oli yksi, jonka jäljiltä pitäisi olla tallessa hyvin, hyvin monenlaista, koska hän tarkoin pani talteen niin monenlaista. Mutta kävikin niin, ettei ole säilynyt mitään aineellista.
VastaaPoistaKertomus askarruttaa. On perimmälti vaikea ellei mahdoton ymmärtää sen tauslla olevaa ajattelua ja pyrkimystä.
Tavallaan ihminen on sitä vapaampi, mitä vähemmän omistaa ja on krääsää. Näin sanoi 18 neliön asuntoa asuttava ihminen. Vähän samansuuntaisesti olen tottunut ajattelemaan. Ihminen on jotakin muuta kuin tavaramäärät hänen ympärillään. Jokin muu maailmankaikkeudessa todistaa, että hän on ollut olemassa. Suosikkiromaanissani kerrotaan, että tulevaisuussa on tekniikka, jonka avulla voidaan näyttää kaikki joskus tapahtunut.
Eivätkö ajatukset ja teot ole enemmän kuin paperi- ja valokuvakasat? Henki enemmän kuin ruumis. Sana enemmän kuin esine ja ihmiset esineinä, ajatus enemmän kuin sanakaan.
Valta on Jungin mukaan rakkauden vastakohta ja todennäköisesti oikeastikin. Valta toisen ihmisen elämään ja asioihin niitä rikollisesti netissä nuuskiessa. Esinemäärät eivät anna valtaa edesmenneitten elämään. Eivätkä ne ole arvokkaimpia, joista on eniten esineistöä tallessa.
Rakkaus edesmenneisiin ja aiempiin oman suvun polviin ei vähene, vaikka ei tiedä heistä ja niistä mitään. Elämän meri ja hengen tuli jossa ja jota he ovat, ei ole kaukana. Kuten Jung tietää ja kirjoittaa, he elävät meissä, ja me jälkeen tulevissa. Min verran meissä on lempeä ja niin edelleen. Elämä eletään hetkissä ja liekehtii niissä, ei takertumisessa eikä vallassa.
Runo ja laulu on enemmän kuin mikään aineellinen. Aine on ajallista ja katoavaa, henki joka meissä on, on ikuinen.
En väheksy keräilyä ja säilyttämistä, mutta en oikein ymmärräkään. Kuulisin asiasta mielelläni enemmän. Syistä ja tarkoitusperistä. Ja seurauksista. Sen verran se kiinnostaa.
Tallessa ikä eletty. Säilömättä paras?
VastaaPoistaEi ole koskaan käynyt mielessä sukututkimus eikä halu nuuskia isän tai äidin sukulaisten asioita ja asemia kantoineen esim. 1918. Tai yleensäkään ihmisten yleiset saati henkilökohtaiset asiat eivät innosta. Sikäli juorut eivät kiinnosta eivätkä ole kiinnostaneet.
VastaaPoistaBlogijuttu oli kuin kaukaiselta planeetalta. Yleisemminkään ei ylempi keskiluokka eli nousukkaat innosta. Paitsi korkeintaan suuren kirjailijan kuvaamana. Ja joskus vilahtavina ikävinä koulumuistoina opettajien lellipennuista eli opettajaperheiden, kauppiaiden ja muiden kokoomuslaisten partiossa käyvistä vesoista synnynnäisine kultalusikoineen. En ole koskaan kadehtinut heitä eikä siihen ole syytäkään. Nuo nuket sen sijaan ovat eri tavoin osoittaneet, jotkut ihan sanomallakin,
että he kadehtivat minua. Koulussa pidin suuni kiinni siitä miten ihmettelin heidän hidasta oppimistaan ja mielenkiintonsa kohteita. Opettajien ihastus heihin oli ymmärrettävää, ihailivathan maikat heissä itseään. Reilut koulukaverit olivat köyhää työläisväkeä. Tavarat eivät ole tärkeitä. Yhdessä sukuhaarassa on ollut huipputaitavia käsityöläisammattilaiisia, mutta heidänkin upeista aikaansaannoksistaan olen kieltäytynyt vaikka niitä.aina tarjottiin kotiini. Annoin ne toisille. Meitä ihmisiä on moneksi. Missä sydämesi, siellä aarteesi.
Mitä liekään rihkamaa ollut riemunkirjavaa, yhden sanan ihanan muistan, rakastan ihan muuta.
VastaaPoistaOlen miettinyt, onko tuo tavaroihin kiintyminen jotenkin perinnöllistä vai opittu tapa, sillä yksi pojista sen näyttäisi saaneen isältään, muut ovat siinä suhteessa huolettomia äitinsä tapaan. Näihin asti on säilytelty esimerkiksi sota-aikaisia surkeita pikku tonttuja, parta pumpulista... Ei silti, on minullakin kolme kaappia täynnä vaatteita, joita ei vaan voi luopua, esimerkiksi skottihameista, ehkä ne vielä tulevat muotiin? Luultavasti kuitenkin joko pitkinä tai minipituisina, ei sellaisina tätimäisinä polvipituisina. Entä hyvät villakankaiset jakkupuvut? Kohtahan niitäkin voidaan tarvita johonkin, kun Putin aloittaa ydinsodan. Niin tai sitten ei tarvita mitään, kaappejakaan.
VastaaPoistaValokuvat ja kirjallinen materiaali suvun vaiheista ovat kyllä paikallaan, kohtuullisessa määrin. Paperivalokuvia pitäisi ottaa nykyisinkin enemmän ja tehdä albumeita, niitä on hauska selata eivätkä ne häviä tai unohdu jonnekin pilven peittoihin. Pari pojantytärtä on kuulemma alkanut niin tehdäkin omissa perheissään.
On ilo nauttia tilasta ympärillään niin kauan kuin sitä on, ennen kuin tulee suljetuksi johonkin hoitolaitoksen koppiin. Hiilijalanjälkeä ei vain kannata laskea, se on hirmuinen, vaikka miten eläisi muuten luontoarvot huomioiden.
Esineet joilla meidät on tuotteistettu ja esineellistetty ovat pimeitä.
VastaaPoista