Nimipäivillä

Koska isoisä oli Martti, nimipäiville kokoonnuttiin marraskuun kymmenentenä. Hänen vanhempansa, Aukusti ja Tilta eli August ja Matilda, luottivat r-kirjaimen ihmeitä tekevään voimaan. Se oli uskonkysymys vuonna 1896, koska vielä omassa nuoruudessani oli koulun opettajia, hevosmiehiä, arkkipiispoja ja kenraali, joilla ärrä sorahti.

Isoisä oli nimittäin Martti Yrjö Nurmi. Harjoitusnumero ja juomalaulu meni ennen näin: korvessa karjuu se kirjava karhu ja rotkossa palokärki. Ja reservivänrikki Korven-korpinen ryssän korsuja särki.

Viimeinen säe muuntui omaksutun ystävyyden ja yhteistyön politiikan hengessä muotoon “rommiryyppyjä särpi”.

Hyräilin sitä joskus iltaisin lasten nukkuessa sievissä pikku röykkiöissä.

Isoisäni ystävissä oli pitkä rivi kolmen kahdeksikon miehiä. He olivat siis syntyneet vuonna 1888, kun taas isoisä, satakuntalaisittain “taata”, niinkin myöhään kuin 1896. Melkein kaikkien etunimi oli Nikolai, kuten Palomäen ja Karin. Melkein kaikila oli pussihousut diagonaalia, paitsi yhdellä gabardiinia. Aivan joka miehellä oli näin nimipäivillä jatsarisaappaat, sis sellaiset nilkasta taidokkaasti rypytetyt.

Sellaista kauhistusta ei osannut ajatellakaan, että joku olisi riisunut kenkänsä eteiseen sisään tullessaan. Taatan satakuntalaisuus kuului siitä, että hän sanoi “kenkät”, mikä oli Pohjanmaalla vallan outoa. Isänäidistä, joka oli kivennappoinen, saattoi odottaa mitä vai. Hän sanoi, että älä pane suuhun kenkäjäis.

Mizoguchi kuvasi mielellään parikymmentä senttíä yli silmän korkeudelta. Kun sain käsiini hänestä kertovan kirjan, Eerikinkadulla sijainneessa Elokuva-arkistosa eli varmaan Aito Mäkisen hankkimana, näin arvanneeni oikein. Salaisus oli nosturi. “Shin heike monogatarin” kuuluisa kuva on otettu nosturin nokasta. Ero on suuri verrattuna alakulmaan harrastaneeseen Ozuun ja laajakulmaan mieltyneeseen Kurosawaan.

Hokusai piti pilkkanaan kameroita ennen kuin niitä oli varsinaisesti keksitty. “Suuri aalto” tietenkin pysäyttää liikkeen tyrmistyttävällä tavalla. Mutta tuossa ja muissa hänen teoksissaan sekä etuala että tausta ovat teräviä ja oudolla tavalla itsenäisiä. Niitä tarkastellen tulee mieleen ajatus nykytekniikalla vaivalloisesti toteutettavasta kuvasta, joka koostuisi kymmenistä päällekkäisistä, terävistä kerroksista, mutta kun hänellä on lisäksi näitä silmissä muuttuvia valaistuksia, pilviä ja pilvien varjoja.

Välillä melkein kadun, että olen kantanut niin suuren osan kirjoistani ja lehdistä roskiin, elleivät ne ole kelvanneet antikvariaattiin. Kuvan Cahiers du Cinema oli hyvä 1960-luvulla. Luin sitä. Lehtiä kertyi. Minulta meni maku, kun lehti muuttui luokkatietoiseksi ja sitten maolaiseksi.  Mutta kyllä se piti hienosti esillä Dreyeriä ja etenkin Ingmar Bergmania, joka oli viime vuosisadan kaikkein suurimpia taiteilijoita, ja siksi teki myös vähemmän onnistuneita teoksia.

En muista nähneeni elokuvaa, jossa näkyisi pienen lapsen taianomainen perspektiivi. Muistan muutaman tuolin ja sen kahdeksankulmaisen pöydän aluset isoisän nimipäiviltä. Muistan miltä jäyhä isäntä näyttää saapasvarren korkeudelta katsottuna. Etenkin muistan, miten mieluisaa oli makailla lattialla selällään ja miten pelottavaa katsoa katonrajasta, Siihen aikaan luultiin hauskaksi tempuksi nostaa lasta vyötäisiltä tai jopa reisistä. Holtittomimmat aikuiset jopa heittivät ilmaan ja ottivat vasta viime tingassa kiinni.

Joku veljistäni oli tavattoman kiinnostunut lakeerikengistä ja halusi luultavasti kokeilla niitä myös kielellään. Isälle sota-ajalta tuttu laulaja, kukaties itse Matti Lehtinen, joka kuoli vasta äskettäin, vaihtoi meillä frakkiin, koska hänellä oli konsertti. Vai olisiko se ollut Kim Borg, joka oli opettanut isälleni valokuvaamista Nurmoilassa?

Mutta viís musiikista. Se lakeerinahka oli ihme. 

Minulle kelpaisi lakkatavara. Olen joskus nähnyt museoissa japanilaisia ja kiinalaisia lakkamaalauksia ja luulen tietäväni, että hyvät ovat mielettömän kalliita. Hakusana verkossa on ‘lacquerware’.

En myöskään tarvitse muuta silmäniloa. Seinälläni on se Kustaa Lammin hopealiuskoin koristeltu, käsin stikkelillä kaiverrettu pohjalaispuukko, jolla olen usein kehuskellut. Taiteesta se, että muistan kaiken. Ei puukkoseppää pidetty yhtään minään. Kävin Kettulassa usein, koska isoisällä oli peltoa siinä vieressä.