Sivun näyttöjä yhteensä

4. maaliskuuta 2017

Hiihtämisen ikävä






Hiihtäminen on ikävää. Perinteisesti se on ollut eräs epämiellyttävä keino siirtyä paikasta toiseen talvella.

Kaikki tapahtui 1880-luvulla, kuten Jaakko Nummine osoittaa nuorisoseuraliikkeen historiassaan. Eino Leino julkaisi Hiihtäjän virsiä 1900 sen sävyisesti, että hän oli aivan oikeasti hiihdellyt vapaaehtoisesta, kotona Paltamossa varmaan.

Kilpahiihtäminen oli alkanut 1889 ja suosio oli hyvä, koska palkinnoksi annettiin viinaa, aivan kotiin vietäväksi. Myöhempi presidentti Kyösti Kallio osallistui ja pärjäsi ihan kohtuullisesti. Hän kyllä oli niin raitis, ettei puhunut edes ruotsia.

Vaikka televisiourheilu on jäänyt yhä vähemmälle, eilen sattui silmään se mainio pätkä, kun Siiri Rantanen hiihti maalisuoran. Hän on siis 92-vuotias.

Huomio kiinnittyi siihen, että vaikka tuossa iässä ihminen ei taida olla enää vetreimmillään, rouvan tunsi hiihdosta entiseksi kovan tason kilpahiihtäjäksi.

Sen näkee lantion liikkeestä ja potkun viimeistelystä.

Niin paljon pahaa kuin Kekkosesta on syytä sanoa, asian todellinen laita kyllä näkyy vanhoilla filmeillä ja jopa valokuvissa. Mies osasi hiihtää, todella hyvin.

Isäni minuakin koetti opettaa. En oppinut.

Olen siis kyllä tehnyt jopa pitkiä hiihtovaelluksia, mutta se jokin puuttui. Luultavasti toimitus eli perinteisellä tyylillä hiihtäminen on hyvinkin vaikea. Siiri Rantasen sukset lipsahtelivat, vaikka pidossa ei luultavasti ollut vikaa. Hänellä vai oli tallella entisen hiihtäjämestarin potku.

Kerran seisoin katselemassa Kokkolan kisoissa, kun latua paineli huippuhiihtäjä, jolla saattoi olla maailman paras potku. Niinpä hän voitti kaksi kultamitalia jäätävällä kelillä: Kalevi Hämäläinen. Näky oli uskomaton. Joka potkut pellon saran pituinen, varmasti yli sata metriä. Tai siltä se tuntui ja näytti.

Se on mainiota ja usein ilmaista viihdettä, kun saa katsoa, miten toimii ihminen, joka todella osaa, joskus paremmin kuin juuri kukaan muu. Sen ei ole niin väliksi, onko kysymyksessä kirvesmies, muurari tai akrobaatti, viulun soittaja tai vaikka hiihtäjä.

Kaikki on viimeistä piirtoa myöten tasapainossa ja rytmissä ja yleisvaikutelma on jotenkin laiskan oloinen – lopultakaan asialla ei olla näyttämismielessä, vaan tarkoituksensa on saavuttaa tarkoin tiedetty lopputulos. Ja silloin tekemisen taloudellisuus on yksi mielessä pidettävä asia. Nuori lahjakkuus on henkilö, joka kiskaisee itsensä puhki ennen aikojaan.

Se on kyllä tasa-arvoajattelun vastaista, mutta kuulemma hyvät valmentajat norkoilevat katselemassa keskenkasvuisten peuhaamista ja saattavat sanoa jollekin, että tulepa harkkoihin.

Itse olen ollut vierestä seuraamassa, miten kokenut kuoronjohtaja ja kapellimestari kuuntelee kolme sointua koululaisen kitaransoittoa, ja jo sen jälkeen hänen ilmeestään jo näkee, kannattaako soittajan jatkaa.

En vihjaa muuta: aina on paikallaan soittaa, laulaa ja lukea ilokseen ja toisten iloksi. Alan tai opintosuunnan valinta on sitten eri asia. Onhan asia niinkin, että sekä taiteissa että tieteissä välillä huomaa, mikä on tekijän todellinen ongelma. Lahjakkuuden puute.

Olen sitä kysellytkin, että miten tuollaisen intuition voi saavuttaa, mutta ymmärrettävää vastausta en ole saanut. ”Sen vain kuulee…”

Käsityöpuolella ennen aikaan raaka sättiminen saattoi merkitä, että mestari näki oppipojaksi pyrkivässä ainesta. Ellei sellaista ilmennyt, ei se mestari viitsinyt edes haukkua.

Asianomainen itse saattaa olla täysin tietämätön taipumuksistaan. Eräs etevä ammattilainen kertoi muistavansa, miten taivaallinen tunne tuli, kun hän pikkupoikana kaatui jääpallokentällä ja katkaisi kätensä. Kivusta viis – ei tarvitse enää mennä viulutunnille!

Tiedän monia, jotka ovat harjoitelleet verenmaku suussa jotain urheilulajia ja päätyneet aikanaan huipulle esimerkiksi matemaatikkoina. Matemaatikko onkin työnantajan silmäterä. Työvälineiksi riittää lyijykynä ja paperikori. Filosofi tulee tietenkin vielä halvemmaksi. Julkaisuja katsellessa tulee joskus mieleen, että pelkkä kynä on riittänyt.

Alan ajatella, että Suomen kirjallisuuden kipsipäät olisi otettava uudelleen käyttöön ja eräitä sijoituksia olisi hiukan tarkistettava. Lönnrot oli suuri. Oman juonensa mukaisesti hänet nähdään ja muistetaan kansanrunouden kerääjänä ja verrattomana julkaisijana.

Vahinko ettei hänestä ole kirjoitettu uutta, hyvää elämäkertaa. Se vanha Aarne Anttilan teos (1931, 1935) on pätevä, mutta tietenkin siinä on kirjoitusaikansa makua.

Minulle on ollut näinäkin aikoina vaivani muistiin palautuminen. Etenkin aamulla herätessä mielessä saattaa kellua korkkina jotain sellaista, josta tietää, ettei sitä ole ajatellutkaan puoleen vuosisataan.

Nyt rupesin tarkastamaan, miten tarkkaan sanat olivat mielessä ja mitä oli unohtunut. Jotakin tarkoitusta varten opin keskikoululaisena tai sitten lukiossa Kalevalaa sieltä täältä, ja nyt sitten luin tarkkaan teoksen alkupuolelta jakso Väinämöisen ja Joukahaisen kohtaamisesta ja reellä ajetusta kolarista sekä sen seurauksista.

Muutama säe ja yksi lyhyt käänne näyttivät unohtuneen, mutta muuten se, mikä kolisi mielessä hampaita harjatessa ja pärstää pestessä, osoittautui muistin luotettavasti arkistoimaksi, satoja rivejä.

Eeppisen, mitallisen runon tarkoituskin on olla helposti opittavissa. Mutta sitä en ollut muistanut enkä tajunnut, miten loistava novellisti Lönnrot oli. Tämä selvästi hänen eri aineksista kutomansa kertomus on aivan loistava ja vivahteikas. Ja heti perään tulee draama, Ainon murheellinen tarina. Suositellaan.


23 kommenttia:

  1. "Niin paljon pahaa kuin Kekkosesta on syytä sanoa"

    Koituiko professorille paljonkin pahaa hänen toimestaan vuosina 1956 - 1981 (tai varhemmin)? Omalta kohdaltani en huomannut - pikemmin sentään täysin päinvastoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä koitui! Kullervo ei digannu Urkkia - ja päin vastoin.

      Poista
    2. Sitä arvelinkin. - Arviointikriteeri sekin.

      Poista
    3. Isoisäni vitsaili ratsastussaappaistaan että kestivät pidempään kuin UKKn kausi. "Saa nähdä kumpi kestää pidempään, vasen vai oikea."

      Poista
  2. Pidän Alku-Kalevalaa loistavana teoksena, ja koko puuhastelu julkisuudessa olisi saanut jäädä siihen. Nyt Kalevala on kuin Leikolan Uuden maailman katu -- yrittäessään esittää kaiken se ei esitä oikein mitään, tiiliskivi jonka ansio on massassa. Se sitoo lämpöä ja myös eristää.

    VastaaPoista
  3. enpä lapsena hiihtämisen erityisyyttä ymmärtänyt enkä pitkään sen jälkeenkään. Hiihdin kyllä. Vasta näin vanhemmalla iällä perehdyin asiaan uudestaan muiden liikuntaharrastusten työntämänä kun koko talviaika oli siinä mielessä vähän heikkoa aikaa. Kas, hiihto kuunvalossa kovalla hangella, se vasta jotakin. Ihana viileys ja hikoilu ja tuulenpuhallukset ja sitten suihkuun tai peräti saunaan. Olisi vaan paremmat talvet ettei tarvitse ryhtyä haaveilemaan Lapin hiihtoreisuista. Ne ovat vain kovin lyhkäisiä, ei viikko hiihtäjälle mihinkään riitä.

    VastaaPoista
  4. 60-luvun alkupuolella järjestettiin radiossa Kalevala-tietokilpailu. Järjestäjä ja tuomari oli tohtori Matti Hako, joka käytti nimimerkkiä Ilpo I. Ansa myöhemmin piilosanoja laatiessaan. Veljeni osallistui tietokisaan mutta hänet pudotti jatkosta kisan lopulta voittanut monitaitaja Kaseva jo ennen finaalia. Kaseva putosi itse kuumailmapallolennolla Tampereella joitakin vuosia jälkeenpäin ja menehtyi.
    Minä sain ilon opiskella suomenkieltä Hako-Matin opastuksessa ja kiinnostus on vielä tallella yli viiden vuosikymmenen jälkeen.

    Kalevi Hämäläisen hiihtoa olen ihmetellyt ladun varressa. Hämmästelin joustavaa potkua ja pitkää liukua minäkin. Miehen suksissa oli enemmän jalkavuutta kuin kellään muulla, noin 15 senttiä! Kenties siitä tuleva jousivoima osaltaan selittää tyylin tehoa.

    Kalevalan-päivänä liputtanut Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aamulehti kertoi pari vuotta sitten,että Hilkka Riihivuori palkittiin ansiokkaasta työstään
      urheilijana "Puhalluskukalla".
      Mieleen palautui vuoden 1978 Lahden kisat ja naisten viesti. Taina Impiö
      aloitti hyvin, Marja-Liisa Hämäläinen jäi jälkeen ratkaisevan tuntuisesti
      toisella osuudella. Hilkka Kuntola tuli kolmatta osuutta hyppyrimäen rinteen
      päälle yli puoli minuuttia kilpasiskonsa jälkeen. Harjulla oli satamäärin
      kansaa masentuneena. Huusin Hilkalle:"Hyvä, hyvä, kyllä sä sen kiinni saat!"
      Ympärillä olijat katselivat hymähdellen taivaalle. Karpalon lenkin jälkeen,
      noin kolme kilometriä myöhemmin, Hilkka oli enää parikymmentä metriä
      jäljessä. Kansa luikkasi, mylvi ja hihkui. Seuraavan laskun jälkeisessä
      ylämäessä hän meni ohi ja Kulta-Hellu pääsi hyvän etumatkan turvin
      hiihtämään joukkeelle kultamitalin!

      Töissä havaitsin, että oikea-aikainen kannustus on usein onnistuneiden suoritusten takana. Ihminen on kehuvetoinen.

      Muistiinsa nojaa Kunnaksen Ilkka

      Poista
  5. Iippolan vaari diplomatiseeraalauantaina, 04 maaliskuuta, 2017

    Noli turbare circulos meos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viittaan Akseli Gallen-Kallelan kuvaan jossa Pohjan Akka yrittää mutta siinähän räpikööttee. Melko väkivaltainen kohtaus. Ei tuosta kohdasta tehtäisi elokuvaa kuin Yhdysvalloissa ja sekin tietokone-efekteillä.

      Toki väkivalta tuntuu ihan kivalta, joskus. Henkinen painostus, uhan alla eläminen on varmasti häijyintä ja vienee terveyden tehokkaammin. Taiteilijoiden keskinäiseen hegemoniaan se ei pure, jälttää rahtusen ja näyttää hampaitaan mutta on vain herttainen.

      Kun kokeilin, eivät olleet moksiskaan.

      Taide tottelee inspiraatiota. Hirvikolarin varalle on hyvä olla kenttälapio takapaksissa, tai teurastukseen sovelias veitsi. Kyse on kärsimyksen määrästä. Taiteen tehtävä ei ole ratkaista suuriä periaatteellisia kysymyksiä vaan tuottaa onnellista ja levollista mieltä, ei kiimaista hurmosta. Ei kaikkia hirviä voida lopettaa, eikä kolareilta vielä täysin välttyä.

      Poista
  6. Rakkaus on menettämistä, olisi paremmin sanottu.

    -

    VastaaPoista
  7. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan kolmannessa osassa on kohta, jossa isä tulee kotiin ostettuaan itselleen uuden hiihtoasun ja -varusteet. Hän pyytää poikaa mukaan hiihtämään eikä tämä uskalla kieltäytyä (isä oli julmuuteen asti ankara). Kun he lyhyen automatkan jälkeen lähtevät hiihtämään, poika huomaa heti isän jäykästä asennosta ja askeltavasta tyylistä, että isä ei osaa hiihtää. Poikaa hävettää ja hän antaa isän hiihtää edellä, jottei loukkaisi tätä omalla liukuvammalla tyylillään. Jonkin matkaa hiihdettyään isä pakottaa pojan edelle. Poika huonontaa tyyliään jäykemmäksi tököttelyksi, jottei loukkaisi isää.

    Kerrottu hiihtoretki on 70-luvulta. Osaakohan norjalainen nuoriso vielä nykypäivänä hiihtää?

    VastaaPoista
  8. Hiihto on parasta liikuntaa, koska se on harmonista ja aerobista. Voi mennä omaan tahtiin, ja aina se on antoisaa.

    Isoa Kalevalaa olin yrittänyt aloittaa monta kertaa, ja huomasin, että kaikki siitä esitetty kritiikki pitää paikkansa, varsinkin saman asian liika toisto. Toisaalta päätapahtuma saattaa vilahtaa lähes huomaamatta. Avuksi tuli Topeliuksen mainio referaatti. Otin potkun Maamme kirjasta, ja sen vauhdittamana Lönnrot sujui liukkaasti.

    VastaaPoista
  9. Kalevi Hämäläisen hiihtotyyli oli poikkeuksellisen tyylikäs. Potkufrekvenssi oli tosi harva, potku oli joustava ja liuku pitkä. Hämäläinen oli potkuissaan hiihtolatujen Harley Davidson ja Therese Johaug on Singer-ompelukone.

    VastaaPoista
  10. Lönnrotin julkinen kuva on aivan liian kapea. Alku-Kalevalan esipuhetta allekirjoittaessaan Lönnrot oli 32-vuotias, nuori. Elämänura ja -työ jatkui kuolinvuoteelle asti, 82-vuotiaaksi. Lönnrotin neroudesta todistaa, se, että suomalaisen on aika vaikea muodosta yhtään virkettä, jossa ei Lönnrotin luomaa sanaa olisi.
    Kalevala jäi aikanaan sivistyneistön herkuksi. Kansaa Lönnrot puhutteli paitsi valistuskirjoituksillaan, myös virsillään. Hän oli 1886 ilmestyneen suomenkielisen virsikirjan tuotteliain kynämies, omilla virsillään, muokkaamillaan vanhoilla teksteillä ja suomennoksillaan. Siuomen kielen ja runomittojen tuntija osasi korjata vanhojen virsisuomennosten epäsuomalaisuudet ja virheet.
    Lönnrot oli itse oppinut lukutaitonsa vanhan virsikirjan sivuilta, hänen aikanaan virsi kansalle kaikkein läheisin ja tärkein taidelyriikan muoto. Virsien myötä harjaantui lukutaito ja ymmärrys.

    Ja kyllä, olen samaa mieltä Anttilan elämäkerrasta. Aarne Antteila vietti kesiä Sammatissa, Emännyyskoululla täysihoidossa ja samoili suurmiehen kotimaisemissa. Hän oli kirjoittaessaan lähellä suurmiestä, ihaili tätä. Hyvän henkilökuvan tueksi kaipaan enemmän ajankuvaa.
    Terveisin sanataito.blogspot.fi

    VastaaPoista
  11. Lönnrotin tai saagasäkeistään huikeita metafyysisiä tulkintoja irrottaneen Pekka Ervastin elämästä ei ole kerrottu muuta kuin siveä ja siisti julkikuva. Myöskään Snellmanin tapauksessa ei ole korostettu, miten Kuopiossa pihapiirissä pyörineistä tyttösistä yhdestä tuli kuin salaa mielitietty - ja täytyi vartoo, että neito tuli 17 vuoden ikään.
    olis Lööppikamaa nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kittilässä sitkeä huhu kertoo, että Elias Lönnrot saattoi Kajaanin suunnassa palvelleen kittiläläispiikatytön raskaaksi. Syntyneen lapsen suku on tuottanut kanttoreita ja kuvataiteilijoita. Arkkitehtuuriakin suvusta löytyy. Väitetään Lönnrotin tukeneen taloudellisesti jälkeläisensä kanttorikoulutusta.

      Poista
  12. Vanhemmiten hiihtotyyli nousee perinteisen hiihtäjillä pystymmäksi, niin Siiri Rantasella kuin Kekkosellakin.

    Nuoremmat saavat nopeutta lisää pelkästään laskemalla yläkroppaa alemmaksi, ikäihmisillä ei siihen riitä keskikropan ja käsien lihaksissa voimaa.

    VastaaPoista
  13. Minä olen luullut että kaikki meidän polven miehet, ainakin ne jotka ovat maaseudulta kotoisin, osaavat hiihtää. Emmehän me paljon muuta tehneetkään vapaa-aikanamme talvisin kuin olimme suksilla.

    No, ehkä aliarvioin toiseutta tai muistan väärin. Kirkonkylillä saattoi lisäksi olla muitakin hyviä harrastuksia.

    VastaaPoista
  14. Nykyisin näkee kyllä usein Lönnrotia väheteltävänkin (!) sen takia, että hän muka runoili Kalevalan suurimmaksi osaksi itse, omasta päästään. Jos olisi runoillut, niin saavutushan olisi ollut huikea.

    Huikea se on nytkin. Lönnrot kokoili eri laulajien toisinnoista sujuvia runoelmia, joiden iskevyyttä ja kauneutta ei voi olla ihailematta. Nousee ylpeänä mieleen, että taipuukohan yksikään muu maailman kieli mihinkään vastaavaan. Jos taipuu, niin onnittelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä taipuu, ei tämä ole muita kieliä hienompi.
      Ei missään niin voi riemuita kuin Suomessa vain voipi.

      Poista
  15. Juridiikasta ja hiihtämisestä jätkä mitään ymmärrä!

    VastaaPoista
  16. Itse asiassa UKK:n hiihtotyyli oli aika omituinen enkä väittäisi häntä kyllä hyväksi hiihtäjäksi, kovakuntoiseksi ja omintakeiseksi kyllä.

    VastaaPoista