Julkinen ilmoitus: perun puheeni. Tein alkeellisen virheen
ottaessani kantaa Panu Rajalan romaaniin, jossa on I.K. Inhan tekstiä.
Tosiasiat ovat harmillisia, ellei niistä ota selvää. Nyt
esitetään tosiasiana, että Rajalan kirjassa olisi 100 sivua Inhan tekstiä ilman
lainausmerkkejä. Kirjoittaessani kommentin huomautuksin, että kun tekijänoikeus
vanhaan tekstiin on sammunut, ei ole aihetta pulista, oli kerrottu,
että suoraan lainattuja sivuja olisi ollut 20. Itse en ollut kirjaa ostanut,
vaan kirjoitin samalla kun se ilmestyi. Hankittuani sen näin, että tekstiä
olisi verrattava Inhan koko tuotantoon, etenkin helleeni-kirjaan, jota en
tunne. Siihen tehtävään en ryhdy. Olen sitä tehnyt, paljon. Se on hyvin
työlästä, varsinkin jos on syytä pitää silmällä mukailua.
Yliopistoilla käytimme tarvittaessa softaa löytääksemme
opinnäytteistä verkosta suoraan kopioidut jaksot. Mukaelmiin se ei käy.
Kun asia ei ole oikeudellinen, mittaria ei ole.
Sitaattioikeudesta on hyvin laaja kirjallisuus ja oikeustapauksia, joista 57
johtavaa, ja Suomestakin muutama. Mutta kun asia ei ole tekijänoikeudellinen,
sitaatistakaan ei pidä puhua eivätkä arviointiperusteet toimi.
Tuo 100 sivua perustuu edelleen toimittajan (Puttonen)
sanomaan. En ole edelleenkään selvittänyt, pitääkö se paikkansa. Jos noin on,
mielestäni Rajala on turvautunut kepulikonsteihin. Paheksun sitä. Hän on
säästänyt omaa työtään ja luonut lukijoille virheellisen mielikuvan.
Jos joku rajala heittäisi tuossa meidän pellolla paljon
urheilusäännöissä määrätty kevyempää moukaria (Enqvistin romaani), ei se olisi
rikos eivätkä urheilusäännöt soveltuisi, mutta en kuitenkaan pitäisi
fuskaamisesta. Jos hintelä mies nostaa hirmuisia painoja sirkuksessa, se on
hauskaa. Fuskaminen kuuluu sirkukseen, etenkin klovneille.
Tuossa tulikin kautta rantain sanotuksi pahasti.
Pitäisikö minun muuten panna oma kustantajani vastamaan,
minkä vuoden jouluksi se Lapin antologiani ilmestyy. Vastaus: ei. Voi olla että
esimerkiksi kevätkausi eli hiihtosesonki onkin hyvä. Mistä minä tiedän, mitä
kaikkia kiireitä heillä on. Kunhan hiukan harmittelen, kun tein kirjaa
viimeiset puoli vuotta melkein kirjaimellisesti kieli vyön alla. Se oli sitä työtä,
jota kustantajakaan ei näe – loputonta lukemista, joka siis johti useimmiten
päätökseen. että ei tätä tekstiä.
Sitä paitsi isäni Kullervon ”Lumikurun” uusintapainos on
myynnissä. Se on tuon antologian oheistuote. Juoskaa jo ostamaan. Hyvin halpa
vain teille, härra.
Kirjojen myynti on pahasti sekaisin. Olin Akateemisen
kohtauspaikalla jututtamassa Vesteristä, joka on kirjoittanut sen mieluisan
kirjan elokuvateattereista, etenkin Helsingin Bio Hesperiasta. Tarzanit ja
Zorrot olivat pikkupoikien maailmassa suuri demokraattinen tekijä. Naapuritalon
aidan yli kiipesi suomen- ja ruotsinkielisiä, kansakoululaisia ja
oppikoululaisia – mutta ei kuitenkaan tyttöjä.
Nuoruusvuosieni pikkupojat ryhmitellään kolmeen luokkaan,
kansakoululaiset, oppikoululaiset ja Matti Klinge.
Itse pyrin suhtautumaan eliittikoululaisiin vihamielisesti.
Se johtuu siitä, että olen kateellinen. Koska isäni kävi viisi vuotta Helsingin
Normaalilyseota ja joutui jättämään köyhyyden takia koulun tuossa vaiheessa
siihen ja menemään 17-vuotiaana armeijaan, tiedän että Norssi, jota nimeä hän
käytti koulustaan, oli jotain ihmeellistä. Hänellä on asiasta esimerkkikin.
Puukkobulevardin poikana hän viehättyi kasveista ja eläimistä opettajansa K.E.
Kivirikon ansiosta ja kuulemma myös Poijärvestä potkua saaneena siinä määrin,
että liikutuin, kun käsiini osui hänen Tunturikasvionsa 1950-luvun alusta
merkinnöin kummallisten kasvien havaintopaikoista, jotka poikkesivat kirjassa
esitetyistä. Sitten muistin itsekin, että Muorravaarakalla näimme sysisaraa,
joka on rauhoitettu. Carex on aina vaikea tunnistaa. Pajuista on tietenkin
helpoin erottaa muista lukemattomista lajeista Salix reticulata.
Onneksi filmit olivat jo silloin hyviä, koska hyvin kaukaa, jopa
puolen metrin päästä otetut valokuvat uuvanan tai sielikön ihmeellisistä
väreistä syysaikaan ovat tallella ja käytettävissä alkuperäisinä ja
skannattuina, tiedoin löytöpaikoista.
Klingen pitäisi antaa skannata päiväkirjansa ja osa muuta
tuotantoaan. Kun hakemistoja ei ole, on vaikea löytää esimerkiksi hänen
oivallustaan maisemaisänmaallisuudesta.
Onko Lapin luonnonkauneus kulttuurista tartuntaa? Fellman,
M.A. Castren ja Lönnroth vähät välittivät mistään luonnonkauneudesta. Jopa T.I.
Itkosen kirjoittamasta saa tällaisen tunteen. Luonnon keksi Goethe – olen itsekin
kirjoittanut tästä aiheesta usein. Poliittisesti aina valppaat Topelius ja
Runeberg ”määräsivät” että esimerkiksi Punkaharju, Koli ja Imatrankoski ovat
kauniita, ja näin on tiedetty siitä alkaen.
Täytyy plagioida Klingen kertoma – eräässä täysijärkisten
professorien seurassa saapuvilla ollut tanskalainen oli sanonut
vakaumuksellisesti, että kaikista Pohjoismaista maisemiltaan ja luonnoltaan
ihanaisin on – Tanska. Kirjasta luettunakin mielipide on mykistyttävä kaikille
Tanskassa resunneille.
Siis kulttuurin tavanomaisten liikkeiden lisäksi tuttuus on
merkittävä tekijä. Klinge muuten jatkaa, että Helsinki on Euroopan kaunein
pääkaupunki. Leukani loksahti. Sitten mietin Senaatintoria ja Rautatieaseman seutua.
Ehkä tuo ei nyt sittenkään ole aivan perseestä.
Kun on se Suomenlinnakin – jonka nimi pitäisi muuttaa
takaisin Viaporiksi. Rumaa plagioida ruotsalais-ranskalainen linnoitus omiin
nimiinsä. Raha tuli siis Ranskasta.
Ja Kaivarin ranta. Se on se meri vähän sellainen erikoinen. Mutta
Mannerheimintieltä haluaisin kaikkea pahaa sille kaamealle rakennukselle joka
näkyy Aleksanterinkatua tullessa.
Vanhaan hyvään aikaan antikvariaatit julkaisivat paperisia luetteloja. Oli pienoinen nautinto työpäivän jälkeen, kahvit juotuaan, laskeutua vaateriin ja ruveta silmäilemään listoja ja hintoja. (Kaikki tuo on "digiaikana" taakse jäänyttä elämää kuni Ancylusjärven jää.) Omana osastonaan katalogeissa useinkin oli ryhmä "Lappi, Karjala, arktiset alueet". Kysyntää siis oli ja arvostusta. Muistelen arkkivaari K. Tarkiaisen joskus kirjoittaneen, että jo 1700-luvulla aateliset omivat nimiinsä Norden-etuliitteen siinä missä porvareille saivat kelvata Söder- ja Öster-alkuiset. Milloin siis "arktinen periferia" alkoi saada myyttistä hohdetta yleiseurooppalaisessakin mielessä? Palautuuko ihannointi jopa Olaus Magnuksen takaisiin aikoihin? Onko esim. Klinge jossain yhteydessä kirjoittanut asiasta?
VastaaPoistaAsiat ovat kyllä nettiaikana menneet parempaankin suuntaan. Luetteloita ja listauksia voi katsella tabletista kotisohvalla - eikä nauttimista ole kielletty. Kirjatkin ovat aika edullisia.
PoistaTunturikasvisto-otsikkoteksti kirjan kannessa on huippukäsityötä. Kirjainten muodoissa on pientä inhimillistä vaihtelua toisin kuin nykyisissä tietokonekirjasimissa - tai yleensä ladotussa tekstissä.
VastaaPoistaPäivän tekstissä mainitaan Akateeminen. Sen uudeksi johtajaksi on tiemmä valittu Vuittonin laukkukaupan johtaja. Vaikka sanookin lukevansa kovasti, niin kyllä ahistaa. En usko näihin kaikkeen kykeneviin yleisnerojohtajiin, vaan kyllä pitäisi alan osaamistakin olla. Taitaa Akateeminen mennä samanlaiseksi rihkamakaupaksi mikä Suomalainen jo on. Se on – blogistia plagioidakseni – perseestä.
VastaaPoistaL. Arvi P. Poijärvi: hän oli viimeisiä vuosiaan Norssissa 1960-luvulla minun aikanani. Mieleen jäivät siltä ajalta myös Aulis Ojajärven hautajaiset Johanneksen kirkossa.
VastaaPoistaPanu Rajala on tehnyt tuota ennenkin.
VastaaPoista"Nuoruusvuosieni pikkupojat ryhmitellään kolmeen luokkaan, kansakoululaiset, oppikoululaiset ja Matti Klinge." Itse kuulun tuohon ensimmäiseen ryhmään, mutta olisin tietenkin halunnut kuulua tuohon kolmanteen.
VastaaPoistaTulipahan mennä kesänä pistäydyttyä Kolin kansallismaisemissa monen vuosikymmenen jälkeen. Siellä oli minusta yllätävän paljon turisteja ja etenkin partiolaisia Norjasta. Heillä oli mukava tapa kun tulivat kapeissa portaissa vastaan, niin heidän kanssa piti lyodä ylämummo.
Hiukan minua hämmästytti myös se kun ostin kahvit + pullat ja olin kassalla maksamassa, niin nuori nainen kassakoneen takana vastasi kun puhuin suomea, että I don´t speak Finnish. Onko tämä nyt laitaa? Tosin siinä asiakasjonossa suomea puhuvat olivat kyllä vähemmistö.
"...tanskalainen oli sanonut vakaumuksellisesti, että kaikista Pohjoismaista maisemiltaan ja luonnoltaan ihanaisin on – Tanska." - Samoinhan Kierkegaard ihannoi tanskan kielen kauneutta. Oli sitä mieltä, että vain tuolla kauniilla kielellä hänen on ollut mahdollista ilmaista ajatuksiaan.
VastaaPoistaLukija Laihialta
Blogistin Pohjan kirjaa odotellessa täytyy lukaista Ollikaisen "Kelokämppä", ties kuinka monennenko kerran. Se se on veikeä opus. Jotenkin enempi savolainen kuin lappilainen kirja, no eikos Alpiinikin ollut alun perin savolainen, saati sitten kirjoittaja.
VastaaPoistaKoska tunnette tietävän kaiken, herra professori, mitä en epäile, niin kysyisin teiltä tällaista:
VastaaPoistaVoiko minut panna vastuuseen siitä, että siteeraan itseäni väärin? Monta sivua - sanotaan nyt vaikka että 40 sivua?
Kerran minulle näin nimittäin tapahtui. Pidin normiluentoani. Ja äkkiä yleisö - sellaisia nuoria opiskelijoita - alkoivat kamalasti buuata minulle. Ihmettelin sitä, kuin Ceaușescu. Väliajalla kysyin adjutan... assistentiltani, että "mitä ne buuaa". Petja - se on minun assistenttini, kiva ihminen an Sich - sanoi minulle että "sinä kurssikirjassasi puhuit asioista ihan eri lailla kuin nyt. ehkä ne siksi. tai vitustako sitä tietää miksi. nuoria kun ovat. ja puhkuilevia." No, väliajan jälkeen - kun olin imenyt ensin jäätelöni naamariini, ja käynyt heittämässä vähän vettä - menin takaisin luennoimaan heille. Ja pilkun tarkasti just samalla lailla kuin olin kirjoittanut kirjassani "Eksistentalismikin on humbuukia". - Ei enää luotu minuun paheksuvia silmäyksiä eikä tömistelty (halvoilla puolalaisilla) tennareilla lattiaa. Päin vastoin. Lopuksi nuoret nousivat seisomaan, ottivat toisiaan kädestä ja lauloivat Isänmaallisen laulun ja antoivat minulle raikuvat suosionosoitukset. Niiden saattelemana mietteliäänä lähdin kotiini.
All's Well That Ends Well.
Mitäs tää ny on sitte suomeks? Jotain että hohtimet kaivoon?
PoistaOma maa mansikka, niin se on. Oikein miettimällä mietin, mikä Tanskassa voisi olla kaunista, ja mieleen tulivat pyökkimetsät ja Jyllannin dyynit. Nekin ovat oikeastaan vain erilaisia. Kauneinta Tanskassa ei minusta ole villi luonto, jota siellä ei paljon olekaan, vaan viljelty, hyvin siisti maaseutu vanhoine ristikkotaloineen ja valkoisine pikku kirkkoineen. Skagenin kärkeä en koskaan ole tullut nähneeksi, sitä kun maalaustaiteessa niin ylistetään. Sitä erikoista valoa. EG
VastaaPoistaYhdestä - jos toisestakin - asiasta olen kanssasi eri mieltä. (Vaikka Yliopistoa en ole käynyt enempää kuin kerran kävin Porthanian vessassa. Kun mua anali(y)soitti kamalasti. Tai kävin minä kerran myös siinä kahvilassa teellä.) Niin... Matti Klingeä (minkä takia hänellä muuten on noin tavanomainen etunimi?) en lue. En, vaikka kirjoittaisi mitä. Mieluummin vedän vaikka käteeni. Elämässä on aina liian vähän aikaa tehdä kaikkea mitä haluaa tehdä, tai ei halua. On pakko priorisoida.
VastaaPoistatää kaikki liian myöhään snaijataan
Nummisessa minussa upeinta - onpas - on miten täsmällisesti/täpselt hän laulaa nuotin päälle, Hyvin musikaalinen ihminen on.
VastaaPoista