Sivun näyttöjä yhteensä

5. joulukuuta 2014

Ylämummo I



Runo on mahdollisuus käsittää jotain itsestään ja sijainnistaan maailmassa. Lapsen kielessä kehittymisen kannalta tämä taitaa olla sekä ajatuksena että käytäntönä oivallinen ajatus. On näitä erilaisia lasten lällätyksiä olemassa niin paljon, niin pitkältä ajalta, niin monista seuduista.

Suomessa tilanne saattaa olla se, että akateemikko Kirsi Kunnaksen lastenrunot – Tiitiäiset ja Hanhiemot – ovat ainakin jollakin tavalla tuttuja aivan kaikille. Niitä on harrastettu kodeissa alusta asti eli 1950-luvun lopulta, ja esikouluissa ja kouluissa siitä pitäen. Hänellä on enemmän lukijoita kuin kellään.

Tässäkin tapauksessa ”Kunnas” kuuluu olevan hätäpäissä keksaistu sukunimi. Verkkohaku paljastaa ensi yrittämällä yli kymmenen kuuluisaa Kunnasta, joista puolet on henkilökohtaisesti tuttuja, kuten Kirsi, jonka 90-vuotispäivän kunniaksi ilmestyi professori Leena Kirstinän yhteistyössä tai ainakin yhteisymmärryksessä kohteen kanssa kirjoittama elämäkertateos.

Kirja on todella tukeva. Se on erinomaisen tarpeellinen ja valaiseva ja sangen kelvollinen esimerkki tämän ajan kirjallisuudentutkimuksesta. Luettuna se saattaa olla hiukan professorimainen. Tietty räsymattotekniikka näkyy. Asiat on selvitetty kukin vuorollaan ja niin, että vaikka kirjoittajan syvä kiinnostus ja ihailu ja pitkäaikainen henkilökohtainen tuntemus näkyvät, ne eivät mitenkään nouse pintaan.

Tausta on hyvin erikoinen. Kirsi Kunnas on kahden merkittävän taidemaalarin lapsi joka vielä sai isäpuolekseen ajan johtavan taidekriitikon. Hän oli sairaalloinen – keuhkotuberkuloosi – ja sanoi kerran minulle, että kerran nuorena hänet lähetettiin sairaalaan kuolemaan. Hän kuitenkin toimi äitinsä määräyksen mukaisesti: itsesääliin ei saa vaipua. Eikä hän vaipunut, vaikka joutui jopa lottakomennukselta Rukajärveltä parantolaan.

Kirjailijana hän oli yksi näistä 1940-luvun hämmästyttävästi heti huipulle nousseista tyttörunoilijoista, siis samaa sarjaa kuin Aila Meriluoto ja Eeva-Liisa Manner. Runot olivat hyviä. Myös 1980-luvun myöhäiskauden tekstit ovat suomalaista huippua. Itse en kuitenkaan ole fäni. Runoilijaan mieltyminen sisältää jonkin järjenvastaisen piirteen, ja kai kysymys on siitäkin, missä lukijan elämänvaiheessa tekstit alkavat maistua. Tuosta ryhmästä Manner (”Tämä matka”) oli minulle pommi, ja on edelleen.

Kunnaksen lastenrunot eivät olleet koskaan merkinneet minulle mahdottoman suuria. Tunnen ne – kaikki tuntevat. Pidän – kaikki pitävät. Kun tätä kirjoitusta varten luin huolella uudelleen Tiitiäisen satupuun ja Tiitiäisen pippurimyllyn, niin viimein tajusin, että tämän vertaista ei taida olla missään muualla maailmassa, ei edes Englannissa. Nämä runot ovat myös riittävä todiste siitä, että runon ja laulun suomentajat – kuten minä – voivat lopettaa kitisemisen. Suomen kieli taipuu aivan ihmeellisesti vaikka mihin.

Kirsi Kunnas on suomentanut merkittävän paljon myös yleistä runoutta, kuten Lorcaa. Kerran Matti Rossin samanaikaisen, erittäin hyvän suomennosvalikoiman lukeneena en ole osannut varsinaisesti paneutua Kunnaksen suomennokseen, joka on erinomainen, koska luen Lorcaa espanjaksi. Nyt luulen, että täti-ihmisen versio maailman hienoimman, tulisimman ja hulluimman lyyrikon teksteistä oli – kiusallinen. Varsinkin kun hän ei ollut edes taistolainen eikä muutenkaan poliittinen, kuten Leena Kirstinä selvittää. Kirsi istui Penin puheenjohtajana ja koki monet vaikeat vaivat eri aikoina, kun olisi pitänyt olla poliittisesti sitoutunut, eikä hän ollut.

Hänen pysyvä aviomiehensä Juhani Syrjä koki samat vaiheet – kirjailija, järjestöihminen, Kirjailijaliiton puheenjohtaja ja ties mitä. Niin – Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kustannustoimittaja Gummeruksella Ville Revon jälkeen. Ja näiden kahden poikia ovat nämä Eppu Normaalit, jotka kuulemme eivät näyttäneet tekstejään vanhemmilleen, eivätkä nämä ole niiden perään kyselleet.

Erääseen aikaan, turhan kauan, tamperelaisia kirjailijoita pidettiin Helsingissä jotenkin jälkeenjääneinä, sellaisia kuin Väinö Linna, joka muuten oli Jaakko Syrjän vanhempi ystävä jo silloin kun Jaakko oli palomies ja Väpi sotaromaania kirjoittava laitosmies.

Kirsi oli alkujaan Helsingin pintajengiä eli siis kirjallista eliittiä, töissä 40-luvulla WSOY:llä, esimiehenä ukko Jäntti, perään katsojana Martti Haavio, naapurihuoneessa pöyristyttävän nuori Tuomas Anhava, jolle Kirsikin kantoi runojaan ja innoittajana ja toimittajana legendaarinen Inka Makkonen, joka oli jo ymmärtänyt Pepin ja Muumit. vaikka niitä molempia kovin kummasteltiin päättävissä tätipiireissä.

Lieneekö tuolla menneisyyden ryhmäkuntaisuudella enää mitään mielenkiintoa? Leena Kirstinä välittää kuin miesvainajansa Väinö Kirstinän suunnasta tulevan näkökulman. Itselläni minulla ei ole halua pistellä ketään tikulla silmään, vaikka olin siipimiehenä kuvion laidalla mukana jo 50 vuotta sitten ja tiedän edelleen, ketä ei pidä suututtaa ja kenen kirjailijan kuullen ei ole viisasta sanoa mitään hyvää jostain toisesta kirjailijasta, tai kenestäkään toisesta kirjailijasta. […]

5 kommenttia:

  1. Oman sukunimeni historiasta tiedän sen, että isoisäni oli puuhamiehenä 110 vuotta sitten, kun Snellmanin-päivänä vanha nimi Filman muutettiin muotoon Kunnas. Samalla muuttuivat myös sisarten nimet mutta vanhemmat Kristian ja Mari pitivät nimensä entisenä.

    Nimimiehenä Kunnaksen Ilkka

    VastaaPoista
  2. Oliko nimi Kunnas hätäpäissään keksitty vai tuliko alitajunnasta. Tänään Lapin radiossa mainio Rosa Liksomin haastattelu. Sanoi että puhtain teksti tulee alitajunnasta. Suunnitella voi ja kannattaa. Itse olen huomannut muussa yhteydessä että vakavan ja äärmmäisen suunnittelun jälkeen sallittu improvisaatio voi johtaa hyvään tulokseen.

    VastaaPoista
  3. Hei, Juhani Syrjä on siis Eppujen setä ja Jaakko niiden isä, vaikka on/oli kans kirjailija! Kirsi Kunnas opetti meille Draamastudiossa kirjoittamista ja suomentamista. Hieno ope!

    VastaaPoista
  4. Kiitoksia tekstistä Kirsi Kunnaksesta. Se on hyvin poukkoilevaa sinne sun tänne menevää ikävä kyllä. Ehkäpä Kirsi Kunnas olisi ja on ansainnut suoremman ja analyyttisemmän kirjoituksen.

    Kunnaksen Tiitiäisen satupuu on monen muun hänen tuotantonsa ohella parasta, mitä suomeksi on julkaistu. Minä olen lukenut lapsilleni paljon Tiitiäisen satupuuta ja muita Kirsi Kunnaksen tekstejä. He ovat olleet aivan ihastuneita puhumattakaan minusta aikuisesta. Välillä on ollut lukulistalla esimerkiksi Pupu Tupuna. On uskomatonta sinänsä havaita kuinka joku (Kirsi Kunnas) osaa ja joku toinen ei (Pupu Tupuna). Kunnaksen runot soittavat meidän sieluamme upeasti.

    VastaaPoista
  5. Juhani Syrjäkin kannattaa muistaa, vaikka on eri henkilö kuin veljensä Jaakko.

    VastaaPoista