Sivun näyttöjä yhteensä

30. joulukuuta 2014

Puhelin ja kapina



Eilen vihjailin, että lääkärit ja eläinlääkärit olivat Suomessa kovia kapinamiehiä Lapuan liikkeen aikana. Kommentissa kysyttiin perusteluja.

Näissä kirjoituksissa yksi tarkoitus on vietellä viattomia. Aina välillä joku tutkielman tekijä tai väitöskirjan kirjoittaja saa murusen mietittäväkseen.

Lapuan tapahtumat punaisten paitojen repimisestä alkaen ovat minulle toisen käden tietoina tuttuja. Tunsin mukana olleita, tosin vain valkoiselta eli hyökkäävältä puolelta. Kouluikäisenä tein mielessäni luetteloa ”vaskisteista”. Tuo oli puhekielinen nimitys, jolla tarkoitettiin entisiä äärioikeistolaisia. Tapana oli vihjailla tai väittää, että jonkun ihmisen poliittinen asenne näkyi edelleen ja oli neuvostovastainen ja siksi kaikin puolin tuomittavaa.

Epäily oli joskus aiheellinen. Olen tavannut ja kuunnellut Hitleriä ihailevia isäntämiehiä 1950-luvun lopulla. He arvelivat, että jos juutalaisille tapahtui jotain epätavallista, nämä olivat sen ansainneet.

Ainakin maaseudulla vuosina 1946 – 1948 hyvin kouriintuntuva vasemmistoliikehdintä jäi kehittymättä vallankaappaukseksi myös siksi, ettei vasemmiston puuhamiehillä ollut yleensä puhelinta. He joutuivat ajelemaan kylästä toiseen rämisevillä polkupyörillä tai Tähti-moottoripyörillä.

En tiedä, mistä 1930-luvun alun muilutus keksittiin. Onko sillä varsinaista esikuvaa? Poliittisesti hylättävinä pidettyjä henkilöitä eli ”isänmaan pettureita” siepattiin autoihin ja kyydittiin itärajalla. Kuten Tuuri mielestäni kaikin puolin uskottavassa ”Raja” –romaanissaan kertoo, rajavartioston aliupseerit saattoivat suhtautua erittäin myönteisesti kyyditsijöihin, jotka kirjaimellisesti työnnettiin rajan yli Neuvostoliittoon. Siellä heidän kohtalonsa oli huono tai erittäin huono.

Näitä tapauksia ei ollut mahdottoman paljon eivätkä ne ole väkivallantekoinen kovin räikeitäkään. Osa muilutetuista piestiin metsässä ja päästettiin kävelemään takaisin kotiin. Tämä oli ”opetus”.

Nykyinen tutkimus pitää tuota liikehdintää Neuvostoliiton ja kommunismi uhkaa ajatellen ylimitoitettuna ja viime kädessä sisäpoliittisena. Äärimmäisyysmiehet halusivat kotimaassa valtaa käsiinsä ja saivat sitä, mutta eivät onnistuneet yhdistämään ”isänmaallisesti ajattelevia piirejä” eli oikeistoa. Lapualle mentiin jopa niin pitkälle, että kieliriita ruotsinkielisten kanssa haluttiin unohtaa.

Henkirikoksia äärioikeisto organisoi kolme. Sekä niiden että ihmisryöstöjen (laiton vangitseminen) yhteydessä suomalainen oikeuslaitos meni epätavallisen pitkälle kieltäessään kansalaisilta oikeusturvaa. Esimerkiksi Väinö Linnan kuvaus on sävyiltään ja sisällöltään oikea.

Kävin läpi poliittisten oikeusjuttujen asiakirjat 1980-luvulla. Suuri osa niistä oli silloin korkeimman oikeuden arkistossa. Suutari Mätön murha Viipurin seudulla oli todella kummallinen. Lapualainen tekijä tuomittiin lopulta ja hän ehti aikanaan kaatumaan Talvisodassa. Tuo tapaus on keskeinen juoniaines Arvo Salon ”Lapualaisoopperassa”.

Etenkin tuomarikunnan itsensä ylläpitämä laillisuuden korostaminen menetti pohjansa jo vuonna 1918. Käytännössä kaikki virkatuomarit olivat mukana erilaisissa pika- ja kenttäoikeuksissa, joissa laillisuus ja todisteet merkitsivät hyvin vähän. Vastaavasti sotarikoksista syytetyt todettiin tuomioistuimissa vuoden 1944 jälkeen enimmäkseen syyttömiksi.

Oikeistoliikehdintä oli 1930-luvun alussa riistäytyä käsistä. Toisin kävi. Selitykseksi on tarjottu laillisuutta, Svinhufvudia ja ennen kaikkea Tanneria eli parlamentaarista sosialismia. Laillisuuteen on syytä suhtautua suurin epäilyn, ja kirkkoon samoin. Oikeistoliikehdinnässä oli mukana todella paljon pappeja, kotiseudullani kappalaisia ja kirkkoherroja.

Lisäselitykseksi tarjoaisin Suomen maantieteellistä laajuutta, tiestön heikkoa kuntoa ja puhelin- ja lennätinlaitoksen kehittymättömyyttä. Kansalaissota ei alkanut tehdaspaikkakunnilta työläisten poliittisen ajattelun vuoksi vaan siksi, että työläisiä ja heidän tavallaan ajattelevia oli pienillä alueilla paljon; Kotka, Kuusankoski ja Viipuri olivat sellaisia paikkoja. Valkoisten ja siis sitten suojeluskuntalaisten vastaus viipyi, koska heissä oli niin paljon kaukana toisistaan asuvia maalaisia tai kahakoinnissa käyttökelvottomia kaupunkilaisia. Pohjanmaalle joukot koottiin rautateiden risteysasemalle, Seinäjoelle. Sinne on Lapualta hyvin lyhyt matka.

Myöhemmin rautateitä ja lennätintä johtivat valtionhallinto ja armeija, kun taas ”liikehdintä” edellytti henkilöautoja, moottoripyöriä ja puhelimia. Puhelinlaitoksethan olivat yksityisiä eli kunnallisia.


Sotien jälkeen ”vaaran vuosina” avainasemassa olivat meijerit. Valion kuljetuspäällikköinä oli silmiinpistävän paljon taitavia rintamaupseereita. Heillä oli hallussaan keskeinen osa maan kuorma-autoista. Ilmiö oli sama kuin Talvisodan Suomussalmella. Keskeistä osaa esittivät Oulun osuuskauppa (huolto) ja tielaitos (autokuljetukset).

26 kommenttia:

  1. Rautatiet, lennätin ja posti taisivat olla puolisotilaallisia organisaatioita jo paljon varhemmin. Isoisäni jefreitteri oli sotaväen lakkauttamisen jälkeen postissa, ja varustukseen kuului ase.

    AW

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä sotien jälkeenkin kuului postinkuljettajan (toi postin paikkakunnan postiin, josta kansa sen haki) pistooli. Samoin kuului pistooli osuuskaupanhoitajan varustukseen. Aseistaminen johtui levottomasta ajasta,

      Poista
  2. Niin,

    Luin Tuurin Ikitien alkuvuodesta ja siinä on myös hyvin kuvattu yhden miehen muilutus sekä sen jälkeiset elämänvaiheet.

    VastaaPoista
  3. Wiipurin hovioikeuden jäsenet ja virkamiehet ahkeroivat sisällissodan Viipurissa tutkijalautakunnissa jakamassa laittomia kuolemantuomioita. Ks. Antero Jyränki, Kansa kahtia, henki halpaa (2014).

    VastaaPoista
  4. Olipahan Sianpäällä kumminkin hyppysissänsä sen ajan internetti - Rario - jota painavasti käyttikin.

    VastaaPoista
  5. Tuurin kirja kyyditsijöistä ja varsinkin kyytiläisestä oli Ikitie. Ja olikin hyvä kirja!

    VastaaPoista
  6. Mielestäni Antti Tuurin romaaneista ihan kärkipäässä on "Ikitie", jossa päähenkilö muilutetaan itärajan yli ja hän pääsee naapurimaassa kokemaan sosialismin luonnetta ihan Stalinin puhdistuksiin asti. Taisi kirjailijalla olla tapahtumille likeisiä todistajia.

    VastaaPoista
  7. Vanha Ericsson-puhelin. Mihin aikaan niitä oli käytössä Suomessa?

    VastaaPoista
  8. Ior Bockin sukusaagan perusteella voisimme olettaa, että keskeinen demarkaatiotekijä tässäkin asiassa ovat myötäsyntyiset erot miehisen kyyn muodossa tai ehkä peräti sen koossa eri miesten välillä. Onko kysymyksessä sapeli vai miekka, vai kenties pelkkä tikari. Puukkokulttuuri kertookin aina jo olemassaolollaan siitä, mistä miehillä oikein on totinen vajaus ja puute.

    Porvareilta puuttuu niin sanotusti munaa. Lapualle pitäisikin tämän vuoksi haudata kultainen pukkipatsas pienimunaisuudesta johtuvien yhteiskunnallisten levottomuuksien ennaltaehkäisemiseksi.

    VastaaPoista
  9. "Olen tavannut ja kuunnellut Hitleriä ihailevia isäntämiehiä 1950-luvun lopulla. He arvelivat, että jos juutalaisille tapahtui jotain epätavallista, nämä olivat sen ansainneet."

    Tässäpä olisi murunen jollekin tutkijalle. Yleensä kun hymistellään, etteivät suomalaiset olleet natsien tai Hitlerin ihailijoita - Saksan kylläkin - ja äärioikeistommekin oli kotokutoista. Suomalaista antisemitismiäkään ei ole hirveästi tutkittu.

    VastaaPoista
  10. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  11. Kiitos, Jukka onpa kumma, kun kukaan ei halua keskustella.

    VastaaPoista
  12. Tuo Tuurin "kyydityskirjan" nimi on Ikitie..

    VastaaPoista
  13. Millä tavalla puhelinyhdistykset olivat kunnallisia?

    VastaaPoista
  14. Ad Omnia: lennätin oli armeijan eli Venäjän. Puhelin ei kelvannut armeijalle. Ensin perustettiin yksityinen Helsingin puhelinyhdistys - osuuskuntalakiakaan ei vielä ollut. Itsenäisyyden aikana oli sitten "valtion puhelin", joka hoiti mm. kauikopuhelut. Lapsuudessani soitettiin kunnan puhelinkeskukseen ja pyydettiin välittäjältä "valtio".

    Kuvan puhelin on samanlainen, jophon totuin lapsena. Ruotsinkielinen kullattu teksti viehätti kovin. Kotona meillä oli uudenaikaisempi bakeliittilaite. Puhelinnumerot olivat Kauhava 69 ja 226.

    Sähkölaitoskin muuten oli kunnallinen, meillä Jylhän Sähkö Oy.

    = = =

    Antti Tuurin kyydityskertomuksen faktat lienee yhdistelty. Tiedän Kauhavan Hirvijoelta erään tapauksen, jonka kaikuja kirjassa on. Kuvaus Lapuan Kosolan talosta on hyvin todentuntuinen. Talo on pystyssä ja siinä toimii nykyisin Herättäjä-yhdistys.

    Petroskoin olojen kuvauksesta en tiedä. Siellä ei säilynyt hengissä moni.

    Mielestäni Tuurin monissa romaaneoissa vilahtelee aihelmia, joiden itu saattaa olla Heikki Ylikankaan sukulainen, muuan Takala, joka oli vakaumuksellinen tolstoilainen ja kenties utopisti-sosialisti.

    Minäkin odotan hartaasti, että joku kirjallisuudentutkija pajisi Tuurin - ja Ylikankaan - koville ja keräisi tietoa Pohjanmaan "salaisesta historiasta". Kauhavalla kiihkein oikeistolaisuus hiukan lopahti, kun pastori Rantanen yllättäen kuoli. Hän oli se sama mies, jonka kerrotaan saarnanneen kirkossa Isänmaallisen kansanliikkeen univormussa eli mustassa paidassa ja sinisessä kravatissa.

    Paikkakunnan nimismiehen, jonka tunsin hyvin, kerrotaan olleen 30-luvulla naulaamassa työväentalon ovia ja ikkunoita umpeen.

    Sen luulen tietäväni, että kauhavalaisista talvisodan Taipaleenjoen sankareista merkittävä osa oli paikkakunnan punaisia tai sellaisiksi epäiltyjä. Sotakertomuksissa ei hiiskahdetakaan, että siellä oli samassa montussa kyyditsijöitä ja kyyditettyjä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin luulen tietäväni kuka tämän kyyditetyn esikuva oli. Tosin mies ei koskaan palannut elävänä kuten Ikitien päähenkilö.

      Kauhavan Hirvijoen kyläkirjassa kerrotan, että tämä hirvijokinen maanviljelija oli naapurustossaan arvostettu ja kyyditystä paheksutaan. Kaikki ainakin sopii hyvin Tuurin kuvaukseen.

      Poista
    2. Luulo ei ole tiedon väärti!

      Poista
    3. Puhelimen keksimisen aikoihin Suomi oli Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta. Telelaitos oli venäläisten virkamiesten hallinnassa, mutta ei ollut selvää, kenen tuli hallinnoida puhelinasioita. Erityisesti oli epäselvää, kuka voi myöntää toimiluvat puhelintoimintaan. Niinpä Suomen senaatti päätti, että nämä asiat kuuluvat sen toimivaltaan, ja tsaari Aleksanteri III hyväksyi päätöksen. Senaatin päätöksen seurauksena alueellisia puhelinyhtiöitä perustettiin eri puolelle Suomea ja näin Suomeen syntyivät kilpaillut telemarkkinat. Ensimmäinen puhelinlaitos perustettiin Helsinkiin vuonna 1882, ja toiseen maailmansotaan mennessä Suomessa oli perustettu yhteensä 815 paikallista puhelinyhtiötä. Useimmissa muissa maissa puhelinta pidettiin lennättimen seuraajana ja siksi puhelintoiminta päätyi niissä valtion monopoliksi.

      http://www.stat.fi/tup/suomi90/syyskuu.html

      Poista
    4. Sillä välin kun rustasin omaani, ehti tulla paljon kommentteja. Nyt tulee vähän toistoa, sillä minullekin on uskoteltu, että puhelinyhdistykset paikallisina olivat vastarintaa. Ison lukumäärän vuoksi niiden valvominen oli vaikeampaa kuin lennätinlaitoksen. En pidä ajatusta täysin perättömänä.

      Mummolan naapurissa oli kylän puhelinkeskus, jonka velvollisuuksiin kuului keskusta valvovan kasakan majoittaminen. 100v sitten syntyneelle äidilleni oli opetettu, että hän oli tuon kasakan suoranainen lemmikki. Parinkin perinnönjaon jälkeen hallussani on pahvinen lipas eli rasia, joka on ulkopuolelta koristeltu taidokkain huolellisin punoksin jollain oljen näköisellä materiaalilla. Postikorttikokoiset vanhat valokuvat sopivat siihen hyvin. Kasakka oli antanut toosan lahjaksi äidinäidille.

      Kapinan monesti muisteltu tappio oli hernekeitto, joka paloi pohjaan kun kapinalliset tunkeutuivat sisään pelottelemaan naisia ja lapsia, jotka olivat jääneet kotolaisiksi miesten paettua metsään. Olivat tömistelleet kiväärinperiä permantoon ja väittäneet toteuttavansa Tokoin määräystä.

      "Varmassa" tallessa on kirjelappu, jossa äidinisä luettelee paikkoja joissa on käynyt nähden satoja hevosia, omaa Pokua ei kuitenkaan ollut löytynyt. "Kuinka tyttö on jaksanut?" on luonteva tapa lopettaa kirje Viipurista Lounais-Suomeen.

      Poista
  15. Suomalaista antisemitismiä käsittelee Marianne Alopaeuksen Mörkrets kärna / Pimeyden ydin. Kirjan nimi tarkoittaa antisemitismiä. Alkuosuus 1920- ja 1930-lukujen Katajanokalta tuntuu aidolta ja todelta. Mirjamin juutalainen, vasemmistoradikaali nuoruudenrakastettu kaatuu tai katoaa talvisodassa. Tuva Korsström kirjoitti viime lokakuussa kuolleesta Alopaeuksesta niin vaikuttavan muistokirjoituksen, että ostin itselleni joululahjaksi hänen teoksensa Från Lexå till Glitterscenen. Se on sykähdyttävä suomenruotsalaisen kirjallisuuden aatehistoria viimeisten 50 vuoden ajalta. Siitä käy ilmi, että Alopaeus sai inspiraatiota Mirjam Tuomisen kirjasta Besk brygd, joka käsitteli suomalaista antisemitismiä vuonna 1946. Mirjam Tuominen on Tuva Korsströmin äiti.

    Vuoden päätteeksi kiitos blogi-isännälle kirjasuosituksista. Kaksi nousi kaikkien aikojen suosikkeihini, molemmat olisi kuulunut tuntea vanhastaan: Suomen kirjallisuus I ja Veikko Huovisen Puukansan tarina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitros, Antti!

      Kirjan olin lukenut ja unohtanut. Alopaeuksen tapasin viimeisen kerran Ruotsissa. Hän oli silloin naimisissa Jan Gehlinin kanssa, joka oli tekijänoikeusalan arvostetuimpia nimiä ja tietääkseni juutalainen. (Ruotsin kustannusalalla heitä on Bonnierien ohella paljonkin, esimerkiksi Per I. Gedin, jonka muistelma puolestaan kertoo Ruotsin juutaliauusvastaisuudesta ja nihkeydestä pakolaisia kohtaan 1930-luvulla. Lisäksi hän on julkaissut aivan mainioita sisäpiirin kertomuksia kirjankustantamisesta. Olen tavannut hänet muutamia kertoja ja samoin hänen äitinsä Lena Gedinin, joka toi kirja-agentin toiminnan Skandinaviaan.

      Poista
    2. Hagelstamilta löytyi Mirjam Tuomisen Besk brygd. Betraktelser (1947), esseemäinen teos, jossa käsitellään Södergrania, Kafkaa ja Hjalmar Bergmania. Tuominen oli ollut perillä holokaustista muutenkin, mutta äitiä ja poikaa esittävä valokuva järkytti kirjailjaa niin, ettei asia jättänyt häntä rauhaan ilmeisesti koskaan. Tämän voi kirjaa lukiessa myös ymmärtää.

      Poista
  16. Näitä teidän kommenttejanne lukee meikäläinen Ylä-Savossa kasvanut tukka pystyssä. Siellä elettiin kuten eräs sikäläinen kirjailija sanoi "kapinan rajalla". Puheliaat savolaiset eivät jutelleet näistä asioista. Sen tiedän, että eräskin herttainen vanha opettajatar ihaili kovasti Hitleriä. Mutta se oli muista käsittämätöntä.
    Toisaalta äitini rippikoulupappi oli Elias Simojoki!

    VastaaPoista
  17. Energialaitoksissa kunnat tosiaan olivat omistajia, mutta kunnat eivät tuntemissani useissa puhelinyhdistyksissä sen kummempia jäseniä kuin mitä niiden liittymistä seurasi; siinä mielessä kunnallisuus oli aika erilaista. Toiminta-alueet eivät kai missään noudattaneet yksittäisten kuntien aluetta vaan esimerkiksi HPY tai SPY (Savonlinnan Puhelinyhdistys) toimivat lukuisten kuntien alueilla.

    VastaaPoista
  18. On ehkä vähän harhaanjohtavaa puhua -30-luvun Suomen Hitleriläisyyden kannattajista. Ei asiaa silloin aivan niin käsitetty. Bolshevismi oli se kaikkein suurin asia, joka jäsensi monen aikalaisen poliittisen kannan. Monet suomalaiset yksinkertaisesti näkivät, että Hitlerin johtama "uusi Saksa", niinkuin silloin sanottiin, oli Euroopan paras ja ehkä jopa ainoa toivo leviävää bolshevismia vastaan. Rajalinja kulki Maalaisliitossa. Siitä vasemmalle olevissa puolueissa + RKP:ssa nähtiin Hitlerin mukanaan tuomat suursodan vaarat hyvinkin tarkasti ja selvästi jo niinkin aikaisin kuin vuonna 1934. Maalaisliitto ja siitä oikealla olevat puolueet taas puolustivat saksalaismielisyyttään bolshevismin inholla ja yksityis- eli siis maaomaisuuden hävittämisen pelolla. Vaikka uutta Saksaa ihailtiinkin laajalti ei Hitler henkilönä Suomessa koskaan ollut laajan palvonnan kohteena. Vähän jopa naureskeltiin suurelle teatraalisuudelleen, joka oli Suomessa aika vierasta. Ehkä IKL oli sittenkin jonkinlainen poikkeus tässä mielessä vaikka Ajan Suunta sitä peittelikin, kun hyvin tiesi ettei Hitler pure laajemmissa ympyröissä.

    Näitä mietin kun Hietaniemen vanhalla puolella kynttilää viedessäni törmäsin Bruno Salmialan hautakiveen. Hän eli pitkän elämän.

    VastaaPoista
  19. Ei ole virkatuomareiden virkavastuulla nykyisinkään mitään merkitystä. Laillisuus ja todisteet merkitsevät hyvin vähän, kun kaveria pitää auttaa.

    VastaaPoista