Sivun näyttöjä yhteensä

30. syyskuuta 2008

Liikaa ulkomaalaisia



Aamutelevisiossa Perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokas sanoi, että Suomessa on liikaa ulkomaalaisia. Kysyttäessä hän ei tiennyt, paljonko näitä ulkomaalaisia on, mutta liikaa joka tapauksessa.

En usko että tämä henkilö tai moni muukaan on kiinnostunut asiasta. Silti: Suomessa asui viime vuonna 132 600 ulkomaalaista, joista 30 000 oli venäläisiä (entisistä IVY-maista).

Jos tämä ponteva henkilö ei ajatellut vieraitten valtojen suurlähettiläitä, heidän autonkuljettajiaan ja sellaisia, pakolaisia meillä on runsaat 10 000.

Kiintiöpakolaisia, jotka kukaties aiheuttavat erityistä raivoa, tulee vuodessa alle tuhat.

Ruotsissa muuten asuu pysyvästi yli 200 000 Suomessa syntynyttä.

Yhdysvaltoihin muutti ennen vuotta 1914 280 000 suomalaista.

Maahanmuuttoon hyvin kielteisesti suhtautuvat puolueet (FPÖ ja BZÖ) saivat Itävallassa noin kolmanneksen äänistä ja kuuluvat vedonneet erikoisesti nuoriin äänestäjiin.

On mielenkiintoista nähdä, yrittävätkö Perussuomalaiset tehdä saman seuraavissa eduskuntavaaleissa. Timo Soini tuntuu olevan puoluejohtajista ellei älykkäin niin nopeasanaisin ja puheissaan mainio muotoilija.

Sivusta katsoen voisi olettaa, että ainakin kiusaus on suuri. Kuinkahan suuri osa suomalaisista käsittää isänmaallisuuden ulkomaalaisten vastustamiseksi? Luullakseni noin kolmannes.

Aivan esimerkin vuoksi: mitä olisi tapahtunut, jos jommallakummalla kouluampujalla tai kauppakeskuksen räjäyttäjällä olisi ollut pigmenttiongelmia?

Katselen ja kuuntelen joskus junassa yleensä Tuomarilassa tai Espoossa pois jääviä koululaisia, joiden puhe todistaa, että he ovat syntyneet Suomessa.

Kieltämättä he ovat erinäköisiä kuin jotkut kaverinsa. Sellaista ei yleensä ole Suomessa suosittu. Jos tahtoo välttämättä olla erinäköinen, niin olisi syytä huolehtia siitä, että on ainakin vaarattoman näköinen – esimerkiksi vanha ja lihava ja harmaapartainen.

Jäin miettimään tätä fundamentalismia taas kerran, kun televisiossa joku Suomessa asuva venäläinen sanoi, ettei hän koskaan katso muita kuin venäläisiä uutisia, koska muut valehtelevat.

Sääli ettei ihmisiltä voi kysyä: muuttaisitko mielesi, jos sinun todistettaisiin olevan väärässä. Tai ehkä se ei ole sääli. He kai vastaisivat, ettei heidän voi todistaa olevan väärässä, koska he ovat oikeassa.

Tätä lukiessanne tiedätte, että USA:n roskapankkioperaatio kaatui kongressissa.

”Nahkurin orsilla tavataan” on kansansadusta, ketun repliikki sudelle. Se tarkoittaa, että seuraavan kerran kun meidät nähdään, turkkimme riippuvat kuivumassa ja lihat on kuopattu.

29. syyskuuta 2008

Elämänohje



(Kuva viipyy eilisessä ja kuvaa kiinteistöjen hintoja Los Angelesissa.)

Vaimoni katsoi Bergmanin hyvän elokuvan televisiosta, minä en.

Huonoina hetkinäni epäilen, ettei tämä sittenkään liity kirjallisuuteen ja taiteeseen, vaan kysymys on puhtaasti mielenvikaisuudesta.

Olen toistellut, että varon merkittäviä teoksia, koska pelkään, että en sitten pääse irti niistä. On, meinaan, kokemusta, nääs.

Tarkistin iGooglesta, joka on huomattavan miellyttävä kotisivu, kun siihen on kerännyt järkevän määrän vitkuttimia (widgets). English Definition kertoi, että toisin kuin luulin, en muistanutkaan väärin.

(Hovioikeudenneuvos C.K. oli aina oikeassa, paitsi eräänä perjantaina 1973, jolloin hän oli luullut erehtyneensä.)

”Perseveraatio” on siis ihan oikea sana ja siispä sitä varmaan käytettiin Lehtovaaran Sielutieteessä, joka hämmästytti minua lukiolaisena (what is this shit…?).

Määritelmän mukaan jokin asia, kuten lause, laulu, kuva, puikahtelee jatkuvasti mieleen ja saattaa jäädä pyörimään luuppina, kunnes asianomainen toimitetaan hyvin varustettuun hullujenhuoneeseen saamaan sähköshokkeja.

Eräässä kohdassa Internetiä annettiin hyviä ohjeita. Ilahduin Notepad++ -editorista, joka on juuri niin nopea ja näppärä kuin väitetään ja lisäksi ilmainen. Hämmästyttävästi siinä on mukana jopa suomen kieli. Ilahduin Universal Viewerista, jolla voi vilkaista sekä kuvia blogiinsa että pdfiä vaivautumatta avaamaan tiedostoa oikeasti.

Eniten ihastuin amerikkalaiseen elämänohjeeseen, joka on todella hyvä. Meditaatio. Esimerkiksi 15 minuuttia esimerkiksi kävellessä ajatuksia, joille on annettava vapaa valta. Ei saa ruveta miettimään. Ei saa ruveta muistelemaan. Ei saa hätäillä unohtamiaan asioita.

Minulla on sisään rakennettuna päässäni tällainen plug-in tai add-on. Osaan ruveta näkemään unta yleensä kahdessa minuutissa. Televisiokeskustelussa, paneelissa porukassa, Finlandia-talon korokkeella tai vastaavissa varaan käteen kynän tai metallisen piippurassin. Kun unennäkö alkaa kunnolla onnistua, kapine putoaa kädestä, ja siihen helähdykseen yleensä herää.

Piilotajunnassa kastautuminen on verraton liikuntamuoto.

Eräässä toisessa kirjoituksessa neuvottiin soveliasta taustamusiikkia. Kirjoittaja ei vaikuttanut täysin asiantuntevalta, koska hän ehdotti Mozartia tai Bachia. Musiikki on kukaties vaarattomampi keino aivojen nollaamiseen kuin usein suositeltu alkoholi.

Mozartilla ja Bachilla on aika paljon vaarallisia teoksia – esimerkiksi Sinfonia Concertante tai Toccata, adagio ja fuuga. Oma suositukseni olisi Mozartilta pienille kokoonpanoille sävellettyjä divertimentoja ja serenadeja ja Bachilta esimerkiksi erittäin vähän tunnettuja triosonaatteja.

Viola da gamban hiukan narskuvaan ääneen kannattaa totutella. Jordi Savall (”Kaikki elämän aamut”) on sopiva nimi hakuruutuun.

Ei pidä unohtaa sitäkään, että raivopäisille kuninkaille soitettiin luuttua. Jopa iTunesin verkkokauppa tarjoaa palkkasoturinakin toimineen kapteeni Tobias Humen sävellyksiä, joista asettuu ankarampikin raivo.

28. syyskuuta 2008

Bailout



Koska olemme ihmisiä, olemme järkyttyneitä, ja koska olemme ihmisiä, meidän on helpompi nähdä ihmisasiat kuin rakenteet ja voimat.

Tapahtumassa on muutakin kuin väkivaltarikoksia.

Keskeinen osa teollisuuttamme näyttää olevan hyvin vaikeissa vaivoissa. Muutkin kuin minä, joka olen kirjoittanut asiasta ja tiedän siitä virkani takia jotain, alkavat puhua, että ainakaan metsäteollisuuden syöksyn pohja ei ole vielä näkyvissä. Yksi syistä on tutkimus- ja kehitystoiminnan kankeus.

Tämä on valitettavasti pientä siihen verrattuna, että Yhdysvallat ei näytä selviytyvän talouskriisistään, koska siellä on vaalit tulossa, ja eräät poliittiset ryhmät harjoittavat kiristystä, jota voi hyvin verrata Hitlerin ja Stalinin menettelytapoihin.

Markkinat on saatava toimimaan ja pankkijärjestelmä on pelastettava. Tämä ei ole uskonkappale, vaan tosiasia. Pankkeja ei voi ruokkia soppakeittiöissä. Jos tämän viikon tilanne jatkuu, ensimmäiset ruoskaniskut saavat selkäänsä kuluttajat eli tavalliset ihmiset. Seuraavat iskut saavat pienyrittäjät.

Palauttaisin mieleen, että nyt myös Wall Street Journal ja Financial Times puhuvat samanlaisia kauheita kuin olen itse puhunut Wahlroosista ja Fortumin johtajista. Nämä kotimaiset mestarit eivät ole vielä epäonnistuneet – toisin kuin metsäteollisuuden kollegansa.

Kokonaisuuden kannalta ei ole taloudellisesti tärkeää, riisutaanko heiltä ruokottomat palkka- ja kannustetulot. Mutta siis myös amerikkalaisia finanssipiirejä alkaa nyt hävettää, että myös yrityksensä ja ties kuinka monien tuhansien ihmisten elämän pilanneet johtajat poistuvat paikalta kultasäkit kilisten palkanlisineen.

Subprime-luottoja sanotaan nyt lehdissä ongelmajätteeksi (toxic waste). Moni suursijoittajat, esimerkiksi Warren Buffet, nimitti jo pari vuotta sitten liian mutkikkaita johdannaisia ”joukkotuhoaseiksi”.

Kokonaisuuden kannalta on tärkeää, että ihmiset ovat menettämäisillään uskonsa markkinoihin eli siis markkinatalouteen. Suuripalkkaisimmat ja ahneimmat asiantuntijat ovat nyt munanneet niin monta kertaa, että eri tahoilla epäillään järjestelmää vialliseksi.

Järjestelmä ei varmaankaan ole hyvä, mutta sille ei ole vaihtoehtoa. Subprime-ongelma syntyi osittain siksi, että poliittiset päättäjät halusivat poliittisista syistä säädellä asuntomarkkinoita luomalla todellisuudessa vakuudettomia lainoja.

Ajatus oli hiukan sama kuin meidän pääministeri Vanhasemme – kaupunkeja kaikille. Kuka ne asunnot maksaa? Yhdysvalloissa pidetään väkisin kiinni omistusasunnoista, joita on runsaasti yli puolet asuntokannasta. Suomalaisessa politiikassa ”omakotitalo” sisältää vähintään vahvan vihjauksen omistusasunnosta – joka siis on rahoitettava asuntolainalla ja jolle tuskin on muuta vakuutta kuin itse asunto ja vanhempien takaus.

Kyllä tässä jos missä yritetään kiinnittää yleisön huomio sivuasiaan, jotta temppu saataisiin tehdyksi ja – vaalit pidetyksi.

En sanoisi sitä edes markkinataloudeksi, saati kapitalismiksi, että asunnosta on maksettava. Jos ostaa yli varojensa, joutuu kärsimään. Ja jos valtio sosialidemokratisoi asuntokantaa, milläs sitten eletään?

Joskus kuvittelen, että ”Laulu tuhannesta yksiöistä”, joka minulla on levyllä, on mainko esimerkki taiteen vaikutuksesta ihmiseen. Tuon laulun soidessa sijoittaminen vuokrattaviin asuntoihin lähti laskemaan romahtaen.

En ole unohtanut, eikä minun olisi sen takia helppo valehdella. Asuin erään sympaattisen tehtailijan omistamassa vuokra-asunnossa Kalliossa kunnes nousin etuoikeutettuun luokkaan 70-luvun alussa ja aloin maksella asuntolainaa, joka tietenkin onnistui negatiivisten korkojen aikana (efektiivinen luottokorko vähemmän kuin inflaatio).

27. syyskuuta 2008

Epäonnistumisen himo



Saadun tiedon mukaan suurenmoinen musikaalin nimi ”Seis maailma, tahdon ulos”, on alkujaan graffiti eli siis Helsingin kaupunginhallituksen mielestä töherrys. Suomennos ei ehkä välitä sitä, että noin sanotaan bussissa (”I want to get off – ranskaksi je veux descendre).

On ehkä myöhäistä vakuuttaa, etten ole Kalle Päätalon, hänen kustantajansa enkä elokuvan tekijän mainosmies. Itse minä innostuin, kun näin kesällä kauhukseni isäni lukevan Päätaloa sairaalan kirjastosta.

Tuotakaan elokuvaa en ole menossa katsomaan, varsinkaan kun käsikirjoittaja nimesi sen televisiossa selviytymiskertomukseksi.

Iijoki-sarja, josta arvostan suurimmin Messukylään sijoittuvia romaaneja, ei ole selviytymistarina, vaan sen vastakohta, kertomus epäonnistumisen himosta.

Se on suomalaisten nuorten miesten ja vanhojen miesten iso yhteinen piirre. Yritetään mahdottomia. Mennään heikoille jäille vaikka viisaammat kuinka kieltäisivät. Käydään juovuspäissä paljain käsin puukkomiehen kimppuun (Kallen veli Manne eli Hermanni nuorempi) ja kuollaan niin kovin turhaan.

Romaanien Kalle, jolla lienee yhteyttä kirjoittajansa henkilöön, yrittää vähän väliä ainakin sekoittaa asiansa perin pohjin, tai mikäli mahdollista päästä hengestään. Kiitos tarkan kuvauksen lukijalla ei ole vaikeutta ymmärtää, että tämän Kallen tilannearviot ja käsitykset toisista ihmisistä osoittautuvat lähes johdonmukaisesti vääriksi.

Ei minulla ole asiantuntemusta arvioida, mikä mistäkin johtuu, mutta osaan selvittä virallisesta tilastosta, että työikäisiä miehiä kuolee joka vuosi enemmän tapaturmiin ja väkivaltaan kuin syöpäsairauksiin tai verenkiertoelinten sairauksiin. (Vuonna 2005 1900 verrattuna 1061 ja 1344.) Itsemurhiin menehtyi työikäisiä miehiä 551.

Kun tutkii ikäryhmät, ei voi sanoa muuta kuin että jälki on rumaa, ja esittää epäilyn, että kansanterveystyön painopisteet eivät taida olla oikeissa paikoissa.

Kaksikymmentä vuotta sitten uskoteltiin, että ihmisellä olisi jokin ”itsesuojeluvaisto”. Maailmansotien selittäminen osoittautui tuolta kannalta vaikeaksi. Freud kehitti kuolemanvietin, thanatoksen, joka olisi libidon kaveri.

Itsemurhapommittajat osoittavat, että ihminen voi, niin luulen, täysin tietoisesti ja olematta mielettömäksi manipuloitu, luopua hengestään surmatakseen ”toisia” mahdollisimman paljon. En oikein usko, että sillä olisi suurta merkitystä, ketä nämä ”toiset” ovat.

(Palaan ”toiseuteen”, joka Levinasin ajatuksena näyttäisi olevan äärimmäisen ajankohtainen. Tämä filosofi, joka ei edes suostunut marxilaiseen keskusteluun ennen sotia ja vietti vainovuodet niin kuin juutalaiset ne viettivät, kirjoitti sotien jälkeen pyövelin etiikasta ja vihan absurdiudesta. Levinasista on kirjoitettu myös Suomessa suomeksi.)

Fundamentalismiksi nimitetty ilmiö on nyt Suomessa. Räjähdysaineita ei ole yhtä helppo saada kuin käsiaseita.

Kirjoitan näin ajatellen kuin tohtori House: potilaat valehtelevat, oireet eivät.

26. syyskuuta 2008

Päivystävä dosentti



Nyt en ole käynyt suorissa ajankohtaislähetyksissä, mutta jotain on nauhoitettu.

Olisin varmaan tehnyt saman kuin kerran aikaisemmin, vastannut asialliseen kysymykseen sanomalla: "En tiedä."

Sellainen on ikävää uutisankkurille, mutta ikäviä ovat asiatkin.

Onneksi pääministeri Vanhanen sanoi suunnilleen tämän eli siis totuuden eduskunnassa vasemmistoliiton vaatiessa lisää verta. Vanhanen sanoi, että olemme tekemisissä rikoksen kanssa, joka on tuntematon. Sille ei ole edes nimeä.

Illan uutislähetykset vahvistivat tämän - emme tiedä. Toisin sanoen nyt nuorisomuodiksi osoittautuva vakavien uhkauksien lähettäminen ja välittämine ylittää ymmärryksen.

Meidän päivystävien dosenttien asiantuntemus ei ole kaksinen, mutta jos selityksiä olisi pinnassa, joku meistä olisi keksinyt jotain. Kun kukaan ei tiedä ja jotkut myöntävät tietämättömyytensä, helppoa keinoa ei siis ole.

Tämä ei oikeuta toimettomuuteen vaan päinvastoin keskittämiseen, ja se tarkoittaa myös voimien keskittämistä.

Helppoja keinoja ovat verkon käytön sormeileminen esimerkiksi erilaisilla filttereillä, aselainsäädännön muutos, tietosuojan sortaminen.

Tilanne muistuttaa hitusen USA:n 9-11-reaktiota. Hyvin suuri osa amerikkalaisesta arvioi tälläkin hetkellä, että tekijänä oli tavalla tai toisella oma valtio tai armeija. Tiettävästi enemmistä on tietävinään, että Irakin osta aloitettiin WTC:n iskujen takia, siitä huolimatta, että yhteyttä ei ole. Kansalaisvapauksia rajoitettiin pysyvästi. Ihmisten huomio käännettiin pois niistäkin asioista, jotka purkautuvat nyt finanssikriisinä.

Amerikkalaiset purkivat hädissään tai pahuuttaan keskeisen yksilönsuojan sananvapaus siihen luettuna. Meidän ei pidä tehdä samaa.

Ei käy kieltäminen, että rohkeutta tarvitaan epärealistinen määrä, kun tosiasioita olisi katsottava silmiin ja päätön juoksentelu olisi estettävä.

Tilanne muistuttaa hitusen Georgian sotaa. Miten yleisesti tiedetään, että myös Naton ja amerikkalaisten mielestä Georgian suunnalta valehdeltiin ja peiteltiin sitä tosiasiaa, ettei tykistö- ja ohjusiskuja aloittanut Venäjä?

Koska edellä sanoin, etten ymmärrä Suomessa nyt ilmenneestä ongelmasta mitään, rikon saman tien tämän lupaukseni.

Kysymyksessä on hyvin vakava rikos, jota ainakaan poliittinen pallottelu (vasemmistoliiton kysymys) ei auta. Uhkaavien viestien lähettäminen on rikos. Luultavasti tekijöihin on suhtauduttava ankarasti.

Selitys "laajennettu itsemurha" ei oikein sovi yhteen sen kanssa, että nämä mielettömät ihmiset luultavasti saavat aidosti nautintoa toisten ruumiillisesta vahingoittamisesta ja tappamisesta.

Olisiko tällä nyt puheena olevalla vihakulttuurilla, joka taatusti ei el vain tietoverkoissa, jokin yhteys saatananpalvontaan, hautausmaiden häpäisemiseen ja goottikulttuurin kuolemaa ja kuolemista liehitteleviin piirteisiin?

James Ellroy ("American Tabloid")"… he had realized that killing is fun…"

25. syyskuuta 2008

Voiko talo elää vanhemmaksi kuin ihminen?



Professorilla oli kiireitä ja oli minullakin ja saimme nopeasti selviksi linjat perjantain radiojuttuun, jonka yksi aihe on kirjallisuuden kaanoni. Hän lupasi ottaa kantaa kysymykseen, kuka Väinö Linnan kanonisoi eli julisti autuaaksi. Puhumme varmaan myös siitä, miten perusteeton ja tosiasioiden vastainen on joidenkin nuorten lukijoiden luulo, että Linna olisi ollut Kekkosen hovikirjailija ja rähmälläänolon ajan sankari.

Olihan se kumma. En ihmettelisi, jos Linna olisi joskus raapaissut äänensä demareille, mutta on se voinut mennä maalaisliitollekin. Hänen sukunsahan ei kuulunut punaisiin ja tehtaantyömies hän oli olosuhteiden pakosta.

Kommunisteille hän oli neuvostovihamielinen ja kokoomus… niin – hyökkäystä ”Tuntematonta sotilasta” vastaan johti Adolf Ehrnrooth, ja ”Pohjantähti” villitsi sitten joukon kovin oikeistolaisia historia professoreita.

Joten minulta jäi kysymättä, miksi ja miten joku kirjoittaa kirja jostain Sakris Kukkelmanista (Joel Lehtonen).

Tämä on ehkä Gogolin kysymys. Gogol kirjoitti vähäpätöisistä ihmisistä (tyyppiä Akaki Akakijevitsh) ennen kuin Tshehov otti nimityksen käyttöön.

Lehtosen rakastunut rampa pyöri Huopalahdessa, luki viisauskirjoja, ymmärsi kaiken johdonmukaisesti väärin, luuli rakastuneensa ja epäonnistui kaikessa. Siinä koko juttu.

Yksi tapa on etenkin Waltarin usein käyttämä. Hän kirjoitti omaelämäkertoja ilmoittaen virheellisesti nimekseen esimerkiksi Sinuhe. Jos kirjoittaja – ehkä Joel Lehtonen – onnistuu kiinnittämään paperille ne väpsähdykset, jotka valaisevat hänelle ja siis lukijalle jotain ennen pimeään jäänyttä hänestä, lukijasta ja Huopalahdesta, se on kirjallisuutta.

Gogol tuskin ajatteli itseään kuvatessaan ”Päällysviitan” sankarin hulluutta. Tuo tarina on läheinen. Olen tuntenut se päähenkilön ja hänen työtoverinsa ja esimiehensä. Päähenkilö järkyttyi päällysviittansa menettämisestä siinä määrin, että joutui tilaan, mitä me korkeimman oikeuden esittelijät pelkäsimme aamusta iltaan – hän oli tekemäisillään kirjoitusvirheen!

Tuo tarkoitti, että kuvaus on juristien ja esteetikkojen kielellä ”relevantti”, mikä tarkoittaa joutavanpäiväisen tai yhdentekevän vastakohtaa. Lyhyin piirroin kirjailija kuvaa pietarilaisen, joka ei ollut kirvesmurhaaja, mutta silti yhtä keskeinen maan ja kaupungin myöhempien vaiheiden käsittämiseksi.

Modernismin nyt painuttua kirjallisuudessa taka-alalle ja huumorivitsikirjailijoiden tyydytettyä yleisönsä haikailen taas takaisin sitä ”eeppistä kerrontaa”, joka ei ole koskaan hievahtanut esimerkiksi Yhdysvaltojen tai Englannin romaanikirjallisuudesta.

En muistanut katsoa, sanoinko jotain television ajankohtaisohjelmassa. Kamera kuitenkin pyöri kovasti. Aiheen vakavuuden ja kauheuden vuoksi ymmärsin silti olla sanomatta, että toivoisin poliisien ja psykologien istuvan lukemaan Gogolin ja Dostojevskin kootut teokset.

Jos siis pyrkimys on ymmärtää, mitä ihmettä maallemme ja nuorille ihmisille on tapahtumassa.

Olen edelleen sillä kannalla, että vähän jokaisen kannattaisi ottaa viikko paria rokulia ja lukea nämä kunnolla. Tarjolla on tosin lähinnä 20-luvun suomennoksia. Vaikka ajatus on outo, englantilaisten pokkareiden hankkiminen voisi olla hyvä ajatus; äkkiä siihen tottuu; itse käsitin miten hyvä lause Dostojevskilla oli vasta lueskeltuani häntä käännöksinä useille kielille; riittävän venäjän taidon hankkimiseen ei elämäni enää riitä.

24. syyskuuta 2008

Tällaisena päivänä



Tällaisena päivänä olisi ehkä paras kirjoittaa jostain aivan muusta. Murhenäytelmästä – joka samalla oli suuri rikos – ei pidä sanoa mitään, kun ei mitään tiedä. Omien tunteiden jakaminen on jotenkin turhaa, kun tunne on sama kuin kai kaikille, tyrmistys.

Tässä seurassa ei ole tarpeen huomauttaa Internetin roolista. Ei tanssilavojakaan – suhteellisen myöhäinen keksintö – kielletty, vaikka niiden ympäristössä puukotettiin ja tapeltiin.

Tai ehkä eräät halusivat kieltää, mutta ajatuksen turhanaikaisuus oli ilmeinen.

Yhden nyt jälleen koettuun murhenäytelmään liittyvän ajatuksen haluan silti esittää ja julkaista verkossa.

Viime radio-ohjelmani yhteydessä mietin ja valmisteli kysymystä häpeän ja väkivallan suhteesta toisiinsa, ja kyllä sitä myös lyhyesti sivuttiin keskustelusta.

Asia on tavattoman laaja ja epäselvä.

Siinä yhteydessä päädyin taas kerran Søren Kierkegaardiin, jonka kirjoja olen lukenut ja lueskellut ja pohtinut useita vuosikymmeniä. En ymmärrä niistä paljon mutta väitän, että Kierkegaard kaatoi tuoreeltaan Hegelin ajatusrakennelmat, ennen kaikkea ne hyvin korkean teoreettiset rakennelmat, jotka vaikuttivat vahvasti kovuuden kulttuurien syntymiseen 1900-luvulla – sekä mustaa että punaiseen fasismiin.

Joko oikein tai väärin luettuna Hegel näkee valtion hengen korkeana tai korkeimpana kehitysmuotona. Siitä tulee helposti päätelleeksi, että historiallinen muutos on lainalaista ja että valtio ei voi toimia väärin.

Kierkegaard loi perustan niiden asioiden ymmärrykselle, joita nimitetään nykyisin usein depressioksi – näennäisesti normaalin ihmisen syväksi häiriötilaksi, joka voi johtaa suureen tuhoon.

Hänen kielenkäytössään, teoksessa ”Kuolemansairaus” (Sygedommen til døden), tuon tilan nimi oli epätoivo.

Epätoivo on ihmisen perustila (default). Se syntyy kyvyttömyydestä olla ihminen sanan syvällisessä merkityksessä.

Synnin vastakohta on usko. Kierkegaard tarkoittaa kristinuskoa, mutta ehkä usko ihmiseen tai usko elämää tarkoittaisi samaa. Epätoivon parannus on usko. Tie epätoivosta on toiminta todellisen ihmisyyden suuntaan. Se ilmenee rakkautena – nykyisin sanottaisiin ehkä ”välittämisenä”.

Kirjan nimi (”Sairaus kuoleman asti”) osoittaa, että uhka on monen kuolema.

23. syyskuuta 2008

Toisia kameroita





Oli tilaisuus kokeilla Nikon D 60 Kit –satsia, jota nyt kovasti mainostetaan. Tosin olen luvannut äidilleni, että en rupea enää pelaamaan järjestelmäkameroiden kanssa, koska sillä rahanmenolla ei sitten ole loppua.

Nikon olisi mielestäni huono ostos. Pakettiin kuuluva objektiivi on huono ja Nikkoriksi hämmästyttävän huono.

Se on makuasia, mutta kun elävä LCD alkaa olla tavallinen kaikissa kameroissa, sen puuttuminen tuntui hankalalta.

Kakkoskamerana Olympus SU 570:n rinnalle on nyt yllättäen tullut erittäin pieni ja vaarattoman oloinen Lumix Panasonic DMC-LX3.

Aivan verraton.

Bonus – Olympuksen kallis ja todella tehokas salama sopii Lumixiin ja toimii TSL:nä eli automaattisesti.

Nyt ovatkin käsillä mummujen valokuvausajat ja lisäksi vajaan kahden viikon kuluttua vanhemmillani on 65-vuotis-hääpäivä, joka on ikuistettava.

Kaivakaa verkosta esiin Lumixin speksit. Kukaties se on vähän kallis ja kaiketi värikohinan olisi suurilla filmiherkkyyksillä saanut paremminkin kuriin. Valkotasapaino toimii automaatilla hyvin, ja kaikki käsiasetukset löytyvät. Sarjakuvaus, jota en käytä, on mielettömän nopea.

Eli kehuja tulee kovasti. Taustalla on tietysti linssissä lukeva teksti, Leica. Myönnän nöyrästi, että vaikka Wetzlarin poikien osuus voi olla aika nimellinen, tuo tavaramerkki tehoaa minuun. Käyn aina joskus hypistelemässä filmille kuvaavaa M-kuutostani ja sen ihmeellisiä objektiiveja tyytyväisenä siitä tiedostani, ettei noiden linssien kytkemine Leican digitaalirunkoon tuota haaveiltua tulosta.

Jossain vaiheessa saatan mankua perinnöksi isän vanhan kameran, jota parempaa ei taida olla – ei edes Leica.

Se on Zeiss Ikonin Super Ikonta, 6 x 6 cm, objektiivi Tessar f=3,5. Paljekamera vuodelta 1938. Mitään sillä ei tee, mutta kunnioitan äärettömän hyvin valmistettuja laitteita, jos niihin liittyy muistoja. Osa isän kirjojen kuvista on otettu tuolla kameralla, osa kateisiin joutuneella Altixilla, jossa oli kiinteänä sama Tessar.

Super Ikonta – jolla sodan aikana otetuista kuvista veljeni onneksi teki muutamia kymmeniä bromivedoksia – siirtyi sukuun sopuhinnalla talvella 1942 saksalaiselta. Hinta oli yksi villapaita.

Arvelisin että kysymyksessä oli nykyisin usein mainittu win-win-tilanne.

22. syyskuuta 2008

Janne Virkkuselle



Jo oli Sinulla tarpeellinen kirjoitus yleisradion ja median rooleista sunnuntain lehdessä.

Hetken luulin, että mainostit Ylen ykkösen perjantaiaamujen radio-ohjelmaani, kun mainitsit julkisen palvelun tehtäviksi Valistaa, Viihdyttää, Sivistää.

Sitten jäin miettimään, että sanopa Erkolle että myy minulle Helsingin Sanomien kulttuuriosaston. Meillä taitaa olla tarkasti laskien lukijoita / kuulijoita suunnilleen sama määrä. (Arvioin että HS:n lukijoista hyvin suuri osa hyppää kulttuuriosaston yli tai tyytyy otsikkoihin – itse luen ne RSS-syötteenä.)

Teillähän ontuu tuo sivistämispuoli, eikä valistuksessakaan tahdo olla kehumista. Pöljät mielipiteet, jotka eivät perustu ainakaan tosiasioihin, ovat kyllä viihdyttäviä, sitä en kiellä.

Ja kun mainihet, että sanomalehdiltä eivät nuo verkkoversiot onnistu, niin vastaisin siihen, että en kyllä sitä asiaa ihmettele.

Sanot verkkopalvelujen kehittämistä kalliiksi. Tottahan se lykkää tasapään, ellei muista suomen kielen merkitystä ja vahvuutta. Panostamalla hyvään suomalaiseen tekstiin pärjää, eivätkä edes kilpailijat kuse kintuille.

Kuvan, liikkuvan kuvan ja äänen kanssa sitten ollaankin ihmeessä. Sillä alalla saa kilpailla kiinalaisten ja intialaisten kanssa.

Sanot niinkin, että ihmiset kieltäytyvät maksamasta palveluista, joita he eivät tarvitse, ja tarkoitat tällä yleisradiota.

Tilanne on pahempi. Ihmisethän kieltäytyvät maksamasta myös palveluista, joita he tarvitsevat.

Tätä kannattaa kysyä investointipankkiireilta. Amerikassa kuuluvat sotkeneen asiansa hukattuaan toiminnan vastikkeellisuuden (maksullisuuden) ja pitkän aikavälin kannattavuuden ajatuksen.

Näkemieni lukujen perusteella arvioin, että Suomessa on kaksisataa tuhatta kiinnostunutta ihmistä, jotka jopa ostavat ja lukevat kirjoja. Heille järjestyy juuri nyt eläkeläisinä paljon vapaata aikaa. Mahtavat markkinat!

Nuoriso ei juuri kuuntele Ylen lähetyksiä, koska nuoriso kuuntelee kieletöntä musiikkia.

Lehdet ovat unohtaneet peruskysymyksen: mitä N.N. kirjoittaa tänään? Pienen mittakaavan blogin kirjoittajana ja ennen vanhaan lehteesi joka viikko kolumnin laittaneena tiedän, että kirjoittaja säilyttää lukijansa, vaikka toheloisi.

Lehdet ovat unohtaneet uusinnat, joita Yle käyttää nyt tehokkaasti.

Lehdet ovat unohtaneet että tämä päivän lehti on huomisen kalankääre. Verkossa jotkut ovat käsittäneet tämän. Hyvään tekstiin palataan kerran toisensa jälkeen, aivan kuin kirjaan, joka pannaan hyllyyn.

Kaikkein himoituimpia olisivat suurella järjellä tehdyt yhteenvedot varsinkin poliittisista ja tieteellisistä teoksista, joita monikaan ei jaksa tai ehdi lukea niiden laajuuden vuoksi.

Entä raha? The Economist myy erittäin korkeatasoisia vuosi- ja teemajulkaisuja luultavasti voitolla. The New York Review of Books ottaa joistakin artikkeleista rahaa ja toisista ei.

Kyllä, selailin HS Teeman ”Ihminen ja Internet” ja häpesin silmät päästäni. Jutut oli mitoitettu keskivertolukijoille liian vaikeiksi ja asioita tunteville liian helpoiksi.

Mallia olisi voinut katsoa MIT Technology Review’sta.

21. syyskuuta 2008

Työ ja keinottelu



Niin sanottu rehellinen työ oli hyvin halveksittua, kunnes romantiikka (Rousseau, Goethe) sai päähänsä, että lihasten käyttö vaelteluun olikin komeaa, ja ennen pitkää toisten työ otettiin kiitoksen kohteeksi. Esimerkki muuttuneesta asenteesta on Runebergin ”Saarijärven Paavo”, jossa sensaatiomaisella ja ennenkuulumattomalla tavalla puhuttiin ojien kaivamisesta.

Ruumiillinen työ pelkän ”hengen” käyttämisen sijasta oli ollut suuri häpeä. Jopa arkkitehdit – 1700-luvun uusi ammatti – pitivät itseään verrattomasti paljon hienompina ihmisinä piirtimiensä ääressä verrattuna roskajoukkoon, joka ”vain” osasi pystyttää rakennuksia, esimerkiksi palatseja ja katedraaleja.

Antiikissa maanviljelyä ja paimentamista oli kiitetty (Hesiodos, Theokritos, Lucretius, Vergilius), mutta lukija ei mene huokeaa. Kuvaus on syrjästäkatsojan hupailua ja pahempaakin – kantotuolista viskeltyjä neuvoja.

Suomen ”suo, kuokka ja Jussi” johtaa vaurauteen. Samoin menee sen edeltäjä, Seitsemän veljestä, jonka sankarit äityvät älyttömyydestä ulos kasvettuaan nykertämään maatöitä. Välissä on ryysyläiskirjallisuutta, useita vuosikymmeniä tarinoita, jotka oikeastaan tähdentävät kovan työn tuloksettomuutta.

Hirvittävä ruumiillisen työn etiikka, joka kulminoituu Kalle Päätaloon, näyttäisi kuitenkin periytyvän kansakoulusta, tyttöjen (ja vastaavasti poikien) suosion tavoittelusta ja epämääräisen sekavista urheiluhaaveista.

Haanpää ei ollut työn eetikko. Hänen työkuvauksissaan ei ole rannattomuutta. Hänellä ei ole petoeläimen sykliä, jona Päätalo kirjoittaa niin usein näkyviin. Nuorena ryskätään, miehuusvuodet pidetään kiinni eturivin työmiehen nimestä, ja sen jälkeen seuraa rappio, joka on aivan sama metsätyömailla ja rakennuksilla.

Päätalo ei toistu tässä vain kirjoittajan lemmikkinä. Sitä voi olla vaikea käsittää todeksi, mutta ”Ihmisiä telineillä” oli Suomen kirjallisuuden ensimmäinen rakennustyömaan kuvaus, ja myöhemmät metsä- ja uittomuistelmat olivat esikuvaa vailla. – Teuvo Pakkalan ”Tukkijoella” oli operetti, jossa uittomiehille oli annettu mustalaisten perinteinen rooli rehvakkaina tulijoina ja menijöinä.

Ruumiillisen työn häpeästä ja saastuttavasta vaikutuksesta on paljon merkintöjä. Englannin 1800-luvun lopulla syntyi ”hobby” (leikkihevonen), jollaisesta kävi puutarhanhoito, varsinkin ruusun viljely. Mutta vaikka herttua näyttäytyi kintaat kädessä leikkaamassa ruusuja, kompostin kärräämiseen tarvittiin apumies.

Keinottelun vanha, oikea nimitys on kiskonta. Sitä pidettiin pahana syntinä, kunnes kirkko keksi itse turvautua siihen. Keinottelu eli havittelu eli spekulaatio on esimerkiksi agio-kauppaa, jossa ostamisen ja myymisen ainoa tarkoitus on hinnanvaihteluista hyötyminen.

Nyt käsillä oleva talouskriisi liittyy innovaatiotoimintaan. Erään selvityksen mukaan etenkin Yhdysvaltain pankit ovat luoneet viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana noin 1 800 sellaista liiketoimintamallia, joiden tarkoitus on rahan kierrättäminen.

Rahan kierrättäminen on hyvä asia. Kauppa ja pankki ovat aloja, joilla kiertonopeus määrää tuoton. Toisaalta selvästi rikolliset kuoriyhtiöjärjestelyt ja luultavasti lainvastainen yhden ja saman rahasumman liikuttaminen edestakaisin eivät edistä taloutta. Ainakin joitakin vuosia sitten niskuroivien maiden valuutta kaadettiin rytkyttämällä suurehkoa summaa edestakaisin.

20. syyskuuta 2008

Kirvesvartta



Joku ei tuntenut sanontaa ”hyvää päivää – kirvesvartta”. Tulija toivottaa ja raskaskuuloinen puhuteltu erehtyy luulemaan toisen kysyneen, että mitäpä siinä askarrellaan.

Olen tavallisesti pitänyt sopivana kirjoittaa näitä sirkemiä niin että puhe on kolmesta asiasta, joista yksi jätetään mainitsematta. Erottaahan sen niiden kahden väliin jäävästä ääriviivasta.

Joskus uutisvirta on siinä määri hyvää päivää kirvesvartta, että iljettää. Tänään sanoi joku Vanhanen – mainitsivatko pääministeriksi – että pitäisi olla puutarhakaupunkeja kuin karviaisia pensaassa. Kohta kerrottiin, että asuntolainat alkavat ajautua kiville. Kolmanneksi tiedettiin, että autoteollisuus on ihmeessä, kun eivät kunnon autot kelpaa ostajille, vaan pitäisi olla pienipäästöistä kalua takapuolen alle.

En suoraan sanoen ymmärrä, miten nämä toiveet voi yhdistää, kun vielä aamulla sama mies kuulosti oleva sitä mieltä, että kiskojen vetäminen se vasta kalliiksi tulee, ellei nyt sitten Klaukkalaan kumminkin askarreltaisi pikajunavuoroa.

Muovikassiini pääsi tiedelehti, jonka kannessa kerrotaan, että kupillinen muroja merkitsee hiilidioksidina samaa kuin seitsemän kilometrin ajo katumaasturilla.

Televisiouutiset oli selvittänyt kyselemällä, että melkein kaikki haluaisivat asua omakotitalossa hyvien yhteyksien päässä. Kun olin lapsi, olisin halunnut asua puumajassa. Pohjanmaalla oli kuitenkin liaanipuoli huono.

Luin jostain Otto-Iivari Meurmanista, joka oli monen arkkitehtipolven ansaitun kunnioituksen kohde – aikoinaan Viipurin kaupunginarkkitehti ja sitten Otaniemen ja Tapiolan kaavoittaja.

Tähän omakotitaloasiaan haluaisin esittää oman kommenttini. Suomessa ei osata eikä ole haluttu opetella rakentamaan edes kohtuullisia kerrostaloja. Kaavoituksesta alkaen kaikki on pielessä. Ne rakennustavat, jotka omaksuttiin 1960- ja 1970-luvulla mahdollisesti Moskovasta, tulevat nyt pahasti omaan nilkkaan.

Olin 60-luvun lopulla juristina perustamassa mm. Myyrmäen asunto-osakeyhtiöitä – aina sata kerralla. Puolimatka, Haka ja Laaturakenne rakensivat.

Tiedän ettei minulla olisi varaa ilkeillä. Asun (teknisessä mielessä) omakotitalossa hyvien naapureiden kanssa keskellä hiljaisuutta, ja marja- ja sienimaat ovat muutaman sadan metrin päässä. Kun nuorempana riitti näköä ja niveliä kävelyn lisäksi hiihtää, latu alkoi omalta kuistilta ja siitä olisi päässyt sivakoimaan esimerkiksi Poriin (tosin Turuntien yli olisi pitänyt päästä). Bussille ja junalla Helsingin keskustaan menee 30 minuuttia, omalla autolla 22 minuuttia.

Olimme nuoria ja hulluja. Ostimme tontin ja suunnittelimme ja teimme tai teetimme talot itse. Nämä ovat nyt kuulemma suosioon palanneita puuelementtitaloja, joiden perusidea on luullakseni lähtöisin Bauhausista. Yleisilme on peittelemättömän rähjäinen eli siis viihtyisä.

Kun muutimme tänne, olin 29-vuotias kahden lapsen isä ja velkainen mies. Hankkeellemme lupailtiin pikaista tuhoa. On tässä ollut välillä tietämistä, mutta sitä tuhoa odotellaan edelleen.

Katselin Stakesin ja muiden speksejä vanhusten tuetuksi palveluasumiseksi. Näissä taloissa ei tarvitsisi muuttaa mitään – korkeintaan ruuvailla hantaakeja seiniin.

Eilen kaadettiin yksi liikaa innostunut koivu – pääsee ambulanssilla ja ruumisarkkuliikkeen autolla ovelle.

Kuva ei ole meidän taloistamme, vaan jonkin rakentajan (YIT tai Skanska) käsitys suomalaisesta ihanneasumisesta Kirkkonummella.

19. syyskuuta 2008

Hätä ei ole tämän näköinen



Kun perustukset järkkyvät, on oikea hetki kiinnittää katseensa vähäisiin asioihin.

Perustusten järkkymisellä tarkoitan finanssikriisiä, josta ei vielä ole sanottu toden sanaa. Kaupankäynti kohdistuu yhä enemmän palveluihin – kaksi kolmannesta, ehkä kolme neljännestä. Tavaran tuotannon osuus vähenee.

Yleisessä sekamelskassa unohtuu, ettei kulutus tuota varallisuutta.

Palveluntuotanto paljastaa huonosti näkyneen puolensa – palveluista voi tinkiä nopeasti. Kysyntä romahtaa.

Nyt heiluvat finanssipalvelut eli pankki- ja vakuutusala. Outoa kyllä, Suomessa on ollut paljon puhetta kahdesta muusta suuresta palvelualasta, kouluista ja terveydenhoidosta, vanhusten hoiva mukaan luettuna.

Televisiossa ja radiossa juoksee asiantuntijoita puhumassa kuin lapsi, jonka kerran tunsin. Hätäännyttyään hän rauhoitti itsensä toistelemalla: ei ole mitään hätää.

”Hätä ei ole tämän näköinen” taas saattoi hyvinkin olla legendaarisen Porsas Urhean lausumia.

En halua kiivetä kivelle ja ruveta profeetaksi. Kunhan vain olen samaa mieltä kuin tähänkin asti: mitä isommaksi he kasvavat, sitä korkeammalta he kaatuvat.

Vähäinen asia ei todellisuudessa ole kovin vähäinen. Juha Mälkin väitöskirjat ”Herrat, jätkät ja sotataito” perustelee eräitä pahimpia pelkojani.

Tämä on paha: kun organisaatio pettää, se luhistuu sisäänpäin.

Juridiikan ydin – vai teille – sääntöjä on aina kahdet, viralliset ja todelliset. Molemmat toimivat ja vaikuttavat ihmisiin ja asioihin mutta myös toisiinsa.

Konsulttien ja everstiluutnanttien keskimäärin huono menestys johtuu jurismista: he selvittelevät sääntökokonaisuutta tajuamatta tavoittelevansa kuun kuvajaista taivaalta . Kuu on ylhäällä taivaalla, kuvajainen on veden pinnalla.

Joukko eli työyhteisö, vertaisryhmä tai konekiväärikomppania luhistuu, kun sitä yhdistävät häpeän ja velvollisuuden siteet hajoavat.

Sitten juostaan, Lappeenrantaan asti.

Tällaisia terveisiä Vesa Vainion ennen johtamalle teollisuudelle ja muillekin tutuille: ihmisiä ei voi sijoittaa uudelleen – hyvin itseorganisoituja joukkoja voi.

Siksi tuotannollisten työpaikkojen hävittäminen noin vain on sekä rikos ihmisyyttä vastaan että rikos järkeä vastaan.

18. syyskuuta 2008

Kirjoittamisen alkeet



Innostavia kommentteja tuli eiliseen tekstiin, jossa oli olevinaan puhe käyttöjärjestelmän valinnasta ja versiosta.

Muistin jälleen velvollisuuden edistää kirjoittamista. Muistin sen kyllä siitäkin, kun luin lehdestä harvinaisen huonosti kirjoitetun (Matti Mäkelä) tekstin sangen hyvästä romaanista (Joel Haahtela). Jos Hesari järjestää äänestyksen vuoden huonoimmista kirjoituksista, tätä ei pidä unohtaa, vaikka kilpailu on kova.

Mutta - yllättävän moni ikäiseni ja nuorempikin romaanikirjailija Suomessa ja Amerikassa kirjoittaa teoksensa ensin käsin ja sen jälkeen kirjoituskoneella.

Paatuneena opinnäytetöiden ja eräiden muidenkin käsikirjoitusten lukijana ymmärrän tuon. Tietokoneella kirjoittaminen johtaa toistoisuuteen ja huonoon jäsentelyyn.

Kun kirjoittaminen on fyysisesti riittävän vaikeaa, miettii tarkemmin, mitä panee paperille.

Ennen vanhaan tuomioistuinjuristina eroti viidessä sekunnissa sanellut kirjelmät itse kirjoitetuista. Saneltujen virkerakenne eli tapa yhdistää lauseita oli aivan toinen. Valitettavasti siitä oli tullut aikoinaan myös ylioikeuksien oma tapa. Saneleva oikeusneuvos ei kehtaa kysyä kirjoittajalta, että mihinkäs me jäimmekään. Tämän takia päädyttiin sivujen mittaisiin virkkeisiin ja niiden jäsentämiseen lukemattomilla puolipisteillä ja ihmeellisillä konjunktioilla. ”Sen vuoksi ja kun”, ”sittenkuin” jne.

Olen itse naputellut pitkiä resiittipäätöksiä (tämä ei ole parodia):

Korkein oikeus on esittelyttänyt itselleen jutun kirjat, ja saanut niistä tietää, sikäli kuin vielä on kysymys, että sitten kuin virallinen syyttäjä… oli… raastuvanoikeudessa… vaatinut… (viisi sivua tekstiä)…niin Korkein oikeus edelläesitetyn jälkeen katsoo, ettei ole syytä muuttaa sitä lopputulosta, johon alemmat oikeudet ovat jutussa tulleet, kuitenkin määräten, että asian luonteen johdosta asianosaiset saavat puolin ja toisin pitää niillä asiassa olleet kulut vahinkonaan. T. k. a. n.

Nuo mainitsemani romaanikirjailijat helpottaisivat toimittajien ja kustantajan vaivoja paljon, jos joku – nuori sukulainen tai vastaava – kumminkin ostaisi heille läppärin ja asentaisi sen avaamaan suoraan ascii-editorin eikä mitään muuta. (Ja autosave päälle.)

Silmiini sattui verkosta raivokas ja hyvin perusteltu hyökkäys tekstinkäsittelyohjelmia vastaan – sellaisia kuin tämä Word.

Kyllähän tämä on suuren luokan huijaus. Todellisuudessa pelkkä, suunnilleen oikein kirjoitettu teksti riittää, eikä siihen tarvita mitään ihmeellisiä sihteeritoimintoja.

En siis neuvo etsimään kirjoituskoneita, vaikka muistan oikein hyvin, miten miellyttävän suojakuvun koneen rätinä pystytti kirjoittajan ympärille.

Vähän erikoista ajatella, että perheenjäseneni nukkuivat siinä metelissä kuin ellun kanat.

Tavattoman hyvästä Olivetin sähkökirjoituskoneesta siirryin vielä IBM:n pallokoneeseen, joka oli tarpeettoman iso ja juhlallinen.

Vakinaisen lehtikirjoittelun aloitin 14-vuotiaana en aikakauden mekaanisella matkakirjoituskoneella. Kaikki Windowseja ja Leopardeja rakkaammassa muistossa on konttoritasoinen kirjoituskone Adler, jonka kirjasinvarret ottivat ikään kuin vauhtia. Ei Waltari ollut läheskään ainoa, joka paukutti tuollaiset 40 liuskaa päivässä.

Nuorena jaksaa. Varsinkin jos on lisäksi hiukan hullu.

17. syyskuuta 2008

Tuikeat ongelmat



Hämmästyin kun yksikin Kaitsu näytti, miten kaikki Macin ikkunat saa avatuksi näytölle samanaikaisesti.

Siitä tuli mieleen Windows Vista.

Vistaa ei ole ihan ongelmattomasti saatavissa käyttöön TKK:lta. Lappeenranta ei tunne edes Office 2008:aa.

Sangen usein kysyn viisaammilta neuvoja, ja näistä viisaammista merkittävä osa on nykyisiä tai entisiä oppilaitani. Neuvo on, että ei ole syytä siirtyä XP:stä.

Tilanne olisi toinen, jos asianomainen suorastaan rakastaisi ajurien metsästämistä ja vaikkapa erinomaisesti toimivan Applen näytön sopeuttamista käyttöjärjestelmän oikkuihin.

Visuaalisen hurjastelun tarpeen tyydyttää Mac. Läppärissä on Leopard.

Silti olen altis höpö- ja hupahommille.

Nyt juolahti mieleen kokeilla Google Desktopin uusinta versiota sivupalkissa, ja – bingo!

Kolme suurta olemassaolon ongelmaa ratkesi.

Jokseenkin vaikea ongelma on selvittää, mikä päivä on meneillään. Tiedän – Outlookissa on, Wordissa on, Google näyttää päivän, kun kirjoittaa ”date:” - mutta useimmiten sitä päivää joutuu miettimään puhuessaan puhelimessa tai kirjoittaessaan.

Todella vaikea ongelma on selvittää, mikä viikko on meneillään. Jostain tullut muoti on kysyä, sopiiko tapaaminen ”viikolla 41”. Viimein huomasin, että Commarin kalenterissa on viikkojen numerointi – mutta silti!

Kolmas ongelma on panna tietokoneeseen ääni päälle ja pois (Volume mute). Ponnisteltuakin alapalkissa on erilaista pikkuroinaa, josta on etsittävä kaiuttimen kuva.

Ihan riittävä ratkaisu on siis Google Desktop varustettuna näillä widgeteillä. Mukaan voi ottaa myös muistivihon, johon voi sysätä puhelinnumeron (vastaajasta) tai muuta vastaavaa.

Tämä ei ole tietokoneopetusta. Nämä ovat samanlaisia asioita kuin maailman parhaat kirjanmerkit, PostIt –tarrat, joita kannattaa ostaa tai varastaa aina kun näkee. Tai ne mielenkiintoiset muovitetut rautalangat, jollaisia saa ihan ilmaiseksi muun muassa monien sähköjohtimia sisältävien kojeiden mukana. Niiden keräily kirjoituspöydän laatikkoon siihen tehtävään varattuun rasiaan maksaa vaivan ja pelastaa monesta pulasta.

Muovipussien tarpeen voi hoitaa ostamalla kaupasta suuren määrän, esimerkiksi kerrassaan kaksikymmentä avattavaa ja suljettavaa pakastepussia. Jo muinaiset kiinalaiset olivat sitä mieltä, että erilaisten latureiden, USB-johtojen ja muiden harmillisen tärkeiden tavaroiden säilyttäminen pakastepussissa, jossa on mukana nykyisen tai entisen työpaikan käyntikorttiin raapustettu avainsana, kuten ”puhelin”, säästää tuskaa, verta, hikeä ja kyyneleitä.

Ja jos jostain löytyy sellainen hotelli, jossa on matkustavaiselle ompelutarvikkeet, se pakkaus kannattaa varastaa ja panna kotona talteen.

Ei kukaan löydä marketista lankaa, neulan ja ennen kaikkea sen huikean rautalangasta ja pellistä valmistetun hightech-tuotteen, jota käyttäen langan pujottaminen neulan silmään on suoranainen ilo.

16. syyskuuta 2008

Niitä ei ole olemassa



Tunnen pari kirjailijaa ja tiedän useita, joiden kirjoittamisen motiivi on ”näyttää niille”.

Sama ajatus taitaa olla monella tieteenharjoittajalla.

Pyrkimys on kannatettava, mutta siinä on ongelma: ”niitä” ei ole olemassa.

Joskus – Päätalo – ”niiden” takana on huolestuttavan läheinen suhde äitiin ja pelottavan vaikea suhde isään.

Silti nokittelu ei tuota kirjallisuutta. Ihminen joka yrittää nujertaa ”ne” kokee saman kuin kaikki kummituksia karhaavat. Vaikka koura tuntuu olevan vihollisen kurkulla, tilinteon hetkellä kohde osoittautuu unikuvaksi.

Tunnen ihmisiä, joita kauko-ohjataan hautausmaalta. Kuollut ja kuopattu omainen säätelee toisten elämää, kun nämä toiset kelaavat mielessään, ”mitä isä / äiti tästä ajattelisi”.

Isän tai isän kulttuurin muuntaminen uhkaavaksi ympäristöksi on sitten eri asia. Franz Kafkan isä oli ”isokokoinen, itsekäs päällepäsmäri”, poikansa mukaan vahva, terve, metelöivä, itsevarma, puhelias niskan päälle pyrkijä”. Hän myös eli poikansa jälkeen mutta ei ehtinyt tuhoamisleireihin, joihin Franzin sisarukset menehtyivät.

Aikuinen taiteilija, joka haluaa todistaa jollekulle jotakin, on väärässä ammatissa.
Itselleen hän tietenkin yrittää todistaa, ja jos se on kerran onnistunut, hän siirtyy seuraavaan vaiheeseen eli todistamaan, että pystyy edelleen tekemään jotain, ja sen jälkeen kolmanteen vaiheeseen, että hän pystyy vieläkin tekemään jotain, ja sitten hän kuolee.
Kirjoittaja kadehtii helposti käsityöläistä. Nikkari tai timpuri saattaa ihan sanoa, että kai sitä on huonompaakin työtä nähty, ja usein tämä on ihan kohdalleen sanottu.
Kirjailija kyllä saattaa sanoa tällaista eräässä humalan vaiheessa, mutta parin lasi jälkeen hän onkin sitä mieltä, että todellisuudessa hän ei osaa mitään ja ennemmin tai myöhemmin ”ne” huomaavat sen.
En onnekseni ole koskaan tuntenut lähemmin ketään nobelistia, mutta sen olen nähnyt ja kuullut lukuisia kertoja, ettei mikään maallinen kiitos riitä hyvälle kirjailijalle.

Tämä – ja soveltuvin osin tarkoitan tässä myös todella vaikeaa tiedettä – johtuu kukaties siitä, että valmis teos on incubus tai succubus, hirviö, tekijän huonomman minä aikaansaannos, luonnonvastaisen haureuden tulos.

Nämä eivät ole aivan uusia ajatuksia. Nuo eroottiset insestipaholaiset mainitaan jo n. 2 400 e.Kr.s. Mesopotamian kirjallisuudessa.

Kaksoisolennosta – der Doppelgänger – on ainakin Markku Envall kirjoittanut etevästi (”Toinen minä”).

Etevän teorian mukaan se, joka kirjoittaa, en ole minä, vaan ”toinen”, joka kirjoittaa minun kauttani. I.B. Singer nimitti sitä pikku paholaiseksi (dybbuk).

= = =

Mitä isiin tulee, näin Uudenmaankadulla pienen gallerian (Taidesalonki Piirto) ikkunassa Sture Gripenbergin hitusen jäykkää mutta ihan laatuunkäypää ilmailutaidetta. Ison Junkersin kuvassa yksi henkilöistä – litografian allekirjoittaneista – on K. Kemppinen.



Hassu tunne kesken asiallisen päivän. Verkosta kävi ilmi, että toisessa kuvassa on

Kyösti Karhilan Messerschmitt Viipurin yläpuolella.

15. syyskuuta 2008

Se pieni ero



En viittaa vitsiin, joka oli jo minun nuoruudessani eltaantunut.

Hatuista, kirjoista, kapineista ja yleisestä hienostelusta kirjoitti 1979 Pierre Bourdieu, joka on jo siirtynyt autuaammille metsästysmaille, suuren tutkimuksen La Distinction - ero.

Vanhentunut sosiologia kiinnosta yleensä vain amerikkalaisia.

Saatan silmätä jotain Adornoa – joka oli mielestäni jo 1930-luvulla kaheli – lähinnä varmistaakseni, mistä jokin viilutettu ajatusrakennelma on kotoisin. Adornohan oli kovasti sitä mieltä, että viihde ja massakulttuuri ja etenkin jazz ja Sibelius ovat porvareiden metkuja. Niiden tarkoitus oli sumuttaa sorrettuja luokkia niin pahasti etteivät riistetyt huomaa vaatia ihmisoikeuksiaan.

Tämä kriittinen tyhmentämisteoria ei ole millään muotoa kuollut, vaikka onkin tyhmä.
Bourdieun distinktioista luennoin 80-luvulla, kun asia oli uusi.

En edelleenkään pidä suurista selityksistä. Saksalaisen Ulrich Beckin riskiyhteiskunta, Risikogesellschaft, on näppärä oivallus – että pääoma tuottaa tavaran ja palvelun lisäksi onnettomuuksia. Niukkuuden aiheuttamien tulonjako-ongelmien lisäksi joudumme pohtimaan riskinjako-ongelmia.

Beckin maine nousi pilviin, kun kammottavan yhteensattuman vuoksi Tshernobyul otti ja paukahti juuri kun hänen kirjansa oli ilmestynyt.

Jopa Luhmannin yhteiskuntayhteiskunta, Gesellschaft der Gesellschaft, on hyvä ajatus, varsinkin jos on lyötävä kuulijat ällikällä.

Mutta Bourdieu siis väittää, että kulttuurinen pääoma enimmäkseen peritään. ”Olemme kaikki snobeja.”

Näytä minulle, mitä lehteä tilaat (ja kenen blogia luet), niin minä kerron vanhempiesi veroäyrit syntymäsi aikaan kahden desimaalin tarkkuudella…

Suomen Kuvalehti – everstin leski. Tekniikan maailma – insinööri. Helsingin Sanomat – tärkeilevä surkimus.

Ei kaikin kohdin osu. Pitäisikö liittää mukaan irtonumerot? Iltapäivälehtiä kauhistukseksi asti. Kulttuurilehtiä, jos näyttää olevan kiinnostavia juttuja. Valokuvausta. Tietokoneita.

Tuntuu että tämä testi ei enää toimi.

Merkittävimmät ja mieluisimmat lehdet eivät maksa rahaa. Aku Ankkakin tulee tutkimuslaitokselle. (Ei julkisen varoin.)

Entä ruuat eli syöminen sosiaalisena erotteluperusteena? Sunnuntaina oli paistia ja viikolla vaimon laittamaa makaronilaatikkoa ja kaalipataa. Luvassa on silakoita, ehkä myös paistettua maksaa. Jälkiruokia, puolukkakiisseliä, omenasössöä, kotona laitettua. Erikoisherkku – nahkiaisia Kauppatorilta.

Tärppi! Arvaisin että niin sanottujen tavallisten ja suhteellisen terveellisten kotiruokien syöminen on harvinaista ja heittää minut johonkin Bourdieun koordinaatiston nurkkaan. Keski-ikäiset varakkaat kokkaavat itse ihmeellisyyksiä. Kotiruoka ja nahkiaisten syöminen ilman viinaa osoittaa, että tutkittava on kummallinen henkilö. Mutta entä se periytyminen?

Vaatteet? Nyt päällä olevat hankittu K-kaupasta (Pirkka). Lidlistä ja Prismasta (tarjouksesta). Jos on tapaaminen kaupungilla – Stockmann, paita New Yorkista (double egyptian), skraga Pariisista, kengät Anttilasta.

Dosentti Jekyll ja Mr. Hyde.

Alkaa tuntua että ehkä näissä distinktioissa on sittenkin ideaa. Esimerkiksi auto – lähipiirissäni hintaluokka 20 kiloeuroa on tavallisin. Julkiset kulkuneuvot – kyllä ja mielellään. Salkku? – Kirjakaupan kangaskassi tai sen puuttuessa Verkkokaupan muovikassi.

14. syyskuuta 2008

Ulkoministerille asian tynkää



Wikipedia on täynnä vaalimainoksia

- ”This article is a Stubb”.

Taitavaa!

Vaikka ulkoministeri Stubbilla on ominaisuuksia, jotka herättävät minussa vastenmielisyyttä, kuten älykkyys, urheilullisuus ja ainakin ajoittain ilmenevää taipumusta rehellisyyteen, en voi olla pitkin hampain myöntämättä, että hän tuntuu olevan lupaava nuorukainen.

Kuinkahan Kanerva olisi käynyt elokuussa, kun oli kireä tilanne ja monenkielisiä ronkelisti puhuteltavia herroja?

Etenkin kun Halonen ja Tuomioja menivät jollain vaikeasti selitettävällä tavalla muodista joskus alkuvuodesta, ja monista muistakin merkkihenkilöistä on sanottava samaa kuin Aino Kassinen ennen Hymy-lehdessä kadonneista arvoesineistä:

- ”Ei tule takaisin”.

Tapanani on kiirehtiä antamaan neuvoja etenkin silloin kun niitä ei pyydetä.
Venäjän hallitsijoilla oli useita vuosisatoja tapana heitättää neuvottelemaan tulleet vieraiden valtojen edustajat eli lähettiläät tyrmään, joskus vuosikausiksi. (Jos Saagasvili kutsutaan Moskovaan, ajatus voi olla, että mielellään valmiiksi varttikilon palasina.)

Myös omat emissaarit saivat Moskovassa sitovia ohjeita.

Muuan sai muinoin tehtävän neuvotella liettualaisten Jagellojen ja puolalaisten Lubomirskien kanssa. Moskoviitteja otti raskaasti päähän kuningas, jonka päätökset voitiin noin vain kumota aatelismiehen päähänpistosta (liberum veto). Niinpä emissaaria kiellettiin ehdottomasti paljastamasta päätään mokoman kuninkaan tai kenen muunkaan liettualaisen puolipakanan tai puolalaisen pellen edessä.

Tehtävän saanut älykäs ja urheilullinen henkilö käsitti, että diplomaattiset tehtävät menisivät reisille, jos hän hiippailisi lätsä päässä paanien parissa. Maailma on sellainen paikka, jos ihmiseltä helposti putoaa hattu tai pää.

Hän keksi ratkaisun, johon Ulkoministeri viittasi tänään televisiossa, taatusti lähdettä tuntematta. Hän sanoi, että on eri asia, puhuuko hän ETYJ-hattu päässä, vai Suomi-hatussa.

Oivallinen kielikuva on ymmärretty vanhastaan väärin. Se on kielikuvien kohtalo valitettavan usein.

Tarkoittamani muinainen moskovalainen diplomaatti pani tehtävänsä suorittaakseen kaksi hattua päällekkäin. Kohottamalla päällimmäistä hattuaan hän pysyi puheväleissä isäntien kanssa. Pitämällä sisemmän hatun – arvattavasti kotiseudullaan suositun soopelilla päärmätyn patalakin kutreillaan - hän toimi silti kotona annettujen ohjeiden mukaisesti.

Ja niinpä edelleen puhutaan ”jokin lakki päässä”. Esimerkkimme tähdentää, ettei hatun vaihtaminen ole tolkun miehelle tarpeen.

Mielestäni tämä kahden päähineen politiikka on mielenkiintoisempi kysymys kuin esimerkiksi EY:n ”kahden lautasen” ongelma, jolla tiedotusvälineemme vaivaavat itseään ja lukijoitaan.

13. syyskuuta 2008

Venäjän häpeämättömyys



Hiukan tunteellisesti: Saksan ja Ranskan tuhatvuotisen sodan päättyminen on yksi elinaikani uskomattomia käänteitä – Euroopan hiili- ja teräsunioni, myöhempi EEC ja nykyinen EY.

Willy Brandtin ”Warschauer Kniefall” eli polvistuminen Varsovan muistomerkillä 1970 oli joidenkin mielestä turhaa teatraalisuutta, joidenkin mielestä käännekohta kansallisen häpeän yksiselitteisenä tunnustuksena.


DDR ei tuntenut aihetta häpeään; väitetään että sieltä tullut diplomaatti olisi puhunut Suomen Lapissa olevista länsisaksalaisten kaatuneiden hautausmaista.
Olen etsinyt silmä kourassa suomalaisten juristien häpeän osoituksia vuoden 1918 tuomioista, joita oli langettamassa melkein koko suomalainen lakimieskunta. Voin vakuuttaa, ettei löydy vähällä.
Kuuntelin muutamia vuosikymmeniä, esittäisikö edes seuraava sukupolvi pahoittelunsa 1930-luvun oikeistoliikkeiden ylilyönneistä. Yleensä ei kuule muuta kuin älyllisesti ala-arvoisia jupinoita ”sellaisista ajoista”.
Niinpä tuli puheeksi – radio-ohjelmassa – miksi Venäjä ja venäläiset eivät häpeä. Totta: jotkut sanovat olleensa itsekin stalinismin uhreja, ja on siinä perää.

Pääsyy, sanoi Juhani Forsberg toistaen tunnetun lauseen: Neuvostoliitto ja neuvostokansa kärsivät niin kuvaamattomat tappiot kukistaessaan fasismin, että he ja heidän jälkeläisensä ovat pysyvästi saamamiehiä ihmiskunnan tai ainakin Euroopan historiassa. Heillä ei ole syytä hävetä. Eikä katua.

Laski sen miten laski, tappiot olivat valtavat, pohjattomat.

Silti en pidä siitä, että läntiset valtiomiehet ja –naiset osallistuvat uudelleen aloitettuihin voitonjuhliin.

Suuhun nousee karvas maku, johon ei ole lääkettä. Kuulun niihin, jotka uskovat Leninin + Stalinin ja Hitlerin samanlaisuuteen. Ilman Leninin ja Stalinin maailmanvallankumoushanketta, jota pidän totena, Hitlerillä ja hänen puolueellaan ei olisi ollut kasvualustaa eikä menestymisen mahdollisuutta.


Sisällissota, Stalinin toimet 1930-luvulla ja Itä-Euroopan sorto 1945-1989 vertautuvat Hitlerin hallintoon kaasukammioita lukuun ottamatta.
Silti Stalinin leireillä koki ennenaikaisen kuoleman kaksi – kymmenen kertaa enemmän ihmisiä kuin Hitlerin leireillä. Pari miljoonaa sotilasta kaatui tai kuoli järjettömän sodanjohdon seurauksena.
Kanadalaissyntyinen professori Robert Gellately julkaisi uusimman tiiviisti asiakirjoihin perustuvan tutkimuksen kauan kadoksissa olleista kaksoisveljistä, Hitleristä ja Stalinista, ja sijoitti Leninin samaan kuvaan kovan luokan terroristina.

Osmo Jussila, jolla on ollut aikaisemmin muitakin painotuksia, kirjoitti Kanavassa saksalaiseen tutkimukseen ja GRU-loikkarin ”Viktor Suvorovin” kirjoituksiin perustuvan artikkelin, jonka ydinsisältö on ingressissä:” Itse asiassahan se oli Stalin, joka yhdessä Hitlerin kanssa päästi toisen maailmansodan valloilleen. Stalinin aikomuksenahan oli sodan avulla sovjetisoida niin koko Eurooppa kuin maailmakin. Mutta kun Hitler ehti ensin.”

Tätä tulkintaa ei pidä huiskia syrjään propagandana. Suomalaiset tietävät asiasta jotain omakohtaisestikin, ja virolaiset enemmän.

Postneuvostolainen trauma taitaa olla tosiasia monella suunnalla. Yksi niistä suunnista on Suomi. Yhteisymmärrys ei synny ystävyyttä vakuuttelemalla; sitä kokeiltiin Neuvostoliiton kanssa puoli vuosisataa ja keisarikunnan kanssa vielä kauemmin.

Yhteisymmärrys voi syntyä – niin kuin Etelä-Afrikassa apartheidin jälkeen – hakemalla totuus esiin ja jättämällä syyllisyys vähemmälle.

Viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen, sanoi entinen poika. Yksi tosiasia on, että venäläinen uhri-ajattelu, jota ilmensivät niinkin erilaiset ihmiset kuin Tarkovski ja Solzhenitsyn, ei perustu tosiasioihin.

12. syyskuuta 2008

Mitä Bellow sanoi Päätalosta



Muuan viittasi Bellowiin, jolloin ajattelin, aivan totta – Bellow. Luin 23 vuotta sitten suomentamani Paris Review’n haastattelun, joka osoittautui suhteellisen kehnosti käännetyksi mutta lisäksi omituiseksi. Otin esiin alkutekstin, mutta en saanut siitä juuri enempää selvää.

Myönnän nöyrästi valmistelleeni ahkerasti muutamia radio-ohjelmia ja eräitä kirjoituksia. Valtakunnansyyttäjälle ilmoitan täten olevani virkavapaana professuuristani nämä syksyn kuukaudet.

Tulin puhuneeksi läpiä päähäni radiossa, kun sanoin että häpeä on Päätalon Iijoki-sarjan yksi keskeinen teema.
Forsberg iski kiinni, ja tänään perjantaina jatkamme samasta aiheesta eli häpeästä, ja keskustelun tason huomioon ottaen olemme varanneet paikalle lääkärin (Leif Lindberg).
Forsberg lähetti pari paperia, joista toisessa sanotaan: ” Sellainen hengellinen elämä, joka syrjäyttää osan ihmisen elämäntodellisuudesta, ei edusta aikuisen ihmisen tapa hahmottaa elämää”, ja toisessa, että syyllisyyttä kirkko hoitaa anteeksiannolla mutta häpeä on jäänyt kirkon käytännössä liian vähälle huomiolle.
Häpeä tarkoittaa diakonia-paperin mukaan, että ihminen tuntee olevansa pohjimmaltaan arvoton ja maailmassa hämmentynyt.
Bellow sanoo haastattelijalle:” Minulle eräs ’Herzogin’ merkittävä teema on yksilön lukittuminen yksityisyyden häpeälliseen voimattomuuteen.”

Samassa yhteydessä hän puhuu aatteista ja niiden karisemisesta.

Haastattelun alussa hän sanoo ettei Hemingway ollut ihmeen hyvä romaanikirjailija, mikä on kiistattomasti totta, ja kiittää Dreiseriä (1871-1945) niin että ensin luulin hänen lukeneen Päätaloa:

” Hän oli kömpelö, työlästyttävä ja parissa suhteessa ajattelijana heikko. Mutta hänellä oli runsain määrin sitä tunnetta, jonka monet nykykirjailijat ovat sivuuttaneet – sitä jonka jokainen ihminen käsittää vaistomaisesti perustunteeksi. Jotenkin hänestä välittyy aika hiomattomana tunteen syvyys, jonka me yleensä liitämme Balzaciin tai Shakespeareen.”

Primary feeling…

Bellowin olisi kannattanut lukea Päätaloa. Sen sijaan hän kuoli, kuten Päätalokin.
Bellow huomauttaa asiallisesti eurooppalaisista romaanikirjailijoista, jotka ovat liiaksi intellektuelleja (kuten Bellow itse – vaikka siitä hän hienotunteisesti vaikenee).

Eurooppalaisilla on tapana taistella syyllisyyden ja angstin kanssa – amerikkalaisilla häpeän (joka on mykkäkomedioiden ja westernin perusteemoja, mitä Bellow ei mainitse).

Eurooppalaiset ajautuvat apokalyptisiin eli maailmanlopun teemoihin, kuten Mann, Hesse ja Camus.

Päätalon outo ajatus kirjoittaa omaelämäkerran muodossa on vahinkovakuutus siltä ongelmalta, jota vastaan mm. Linna taisteli. Waltari oli sen käsittänyt. Kun kertoja on ”minä”, maailmanloppua ja jumalten tuhoa ei voi käsitellä, koska kertojan henkilökohtainen maailmanloppu eli kuolema on itsestään selvä (ja muille triviaali) asia.

Jää tilaa ensimmäisille tunteille, ja kuten Bellow edellä sitaatissaan toteaa, ihmiset tunnistavat sen.

En vieläkään osaa kääntää, mutta kysymyksessä on intellektualismin ja kulttuurisen tai poliittisen ajatusrakennelman kosketukselta välttynyt ”välitön tunne”, kuten häpeä tai äkillinen koti-ikävä tai odottamaton havainto.

Jos joku haluaa vielä lisää vakuuttelua, miettiköön John Updiken uraa. Oikeastaan hänellä on vain kolme hyvää romaania, Rabbit Redux, Rabbit is Rich, Rabbit at Rest. Sarjan ensimmäinen (Rabbit run) on harrastelijamaisella tavalla taidokas. Vuonna 2001 ilmestynyt kertomus Rabbit Remembered on tyypillistä Updiken jälkipoukkoilua.

Noiden kolmen romaanin nimeksi sopisi ”Amerikkalainen murhenäytelmä” ja niissä päähenkilö livahtelee sisältä ja ulkoa uhkaavan häpeän tähtäimistä kuin kani. (”Juokse, jänis” on väärin käännetty; päähenkilön yksi häpeän aihe on nenä ja suu, jotka tuovat mieleen kanin.)

11. syyskuuta 2008

Elämä 2:0



Google Chromesta löytyy hyvin syvähenkinen ominaisuus. Ajattelin katsoa, mistä alkaen olen toistellut, että metsäteollisuuden vaikeudet ovat vasta alkua. Kirjoitan blogin hakuruutuun ’metsäteollisuus’, jolloin saan esiin kaikki ne kirjoitukset, joissa tuo sana esiintyy. Ctrl + F avaa selaimen oman haun, kuten muissakin vastaavissa, mutta hakuruutu kertoo, montako esiintymää se löysi, ja sivupalkki näyttää ujosti niiden paikat kokonaisuudessa.

Sana ”blog” esiintyy 62 kertaa. Sanan osa ’se’ esiintyy 674 kertaa. Olisikohan tässä nyt keino kiertää Googlen vika, wildcardin (jokerimerkki) puute? Tai uskoohan Google asteriskia. Haku ”we are the * men” tuottaa tuloksen ’hollow’. Haku ”In the room women * ” tuottaa saman kirjailijan säkeen – yhden kauneimmista:

”In the room women come and go / talking of Michelangelo.”

Joku näyttää kysyvän tänään kommenteissa, miksi blogiini kommentoidaan niin pitkälti ja paljon.

Siinä on asian ydin.

Olen joitakin aikoja kirjoittanut oppikirjaa informaatio-oikeudesta ja sen kylkiäisenä kaiketi Kanavaan päätyvää esseetä, jossa väitän muun muassa, että romantiikka kulttuurisena ja etenkin kirjallis-taiteellisena liikkeenä johtui yleisön eli yläluokan silmittömästä juopottelusta – erilaiset känniläisten aiheet ja esitystavat tulivat yllättäen muotiin. Todistelen virheelliseksi sitä käsitystä, että kulttuurin muutoksen takana oli keskiluokka tai keskiluokkaiset naiset. He nousivat kehiin vasta kun Romantiikka 2:0 oli jo vauhdissa eli vuoden 1830 vallankumousten jälkeen.

Nimittäin kommenteissa ystävällisesti mainitun Michael Weschin edistämä Internetin kulttuuriantropologia sisältää suurisuuntaisen ajatuksen, johon väittäisin nöyrimmiten itsekin päätyneeni joitakin vuosia takaperin. Kun se minun kohdallani johti blogiin, on oikein mieluisaa lukea arvostetun kollegan ottavan esimerkiksi toisenlaiseksi tulleesta kulttuurista juuri blogit.

Ajatus on suunnilleen tämä: artikkelin ja kirjan kirjoittamista ei verrata suotta sotaan. Kirjoittajan odotetaan argumentoivan niin vahvasti, että hänen – tai jonkun toisen – kannattaa maksaa kalliit painokulut ja jakelukustannukset.

Näin tehdään – ja on tehtävä – väitöskirjoja. Esitetään jotain ja perustellaan lujasti.

Blogi on yhteistoimintaa.

Jos olisin nuorempi, tekisin sen itse, mutta kun olen vanhempi, käsken poikien kokeilla. Yliopistoluentojen sijasta esimerkiksi informaatio-oikeutta voisi opettaa rakentamalla kunkin lukuvuoden opiskelijoiden kanssa ja heitä tukien Face Book ja klippejä YouTubeen ja multimediablogin.

Tunnustan etteivät nykyiset blogityökalut oikein salli tätä, mutta pian ne tulevat.
Luulen että opiskelijat oppisivat ihan toista tahtia, jos näkisivät toistensa ”tenttivastaukset” (kommentit) ja saisivat itse arvostella ne ja määrätä arvosanat. Jonkun – professorin – olisi moderoitava, nähdäkseni ehdottomalla veto-oikeudella, koska jonkun on oltava hommasta vastuussa.

Ei tämä ole villitystä. Tietysti minä katsoisin, että porukka lukisi tapauksen KKO 2008:49 ja tietäisi siten enemmän sananvapaudesta joukkoviestinnässä ja kirpputorista, mutta parempi että lukisivat kotona tai kirjastossa eikä minun tarvitsisi selittää sitä suullisesti.

Minua miellyttää suuresti Weschin tarina tutkimuskentiltään Uudesta Guineasta. Kun kukaan ei osaa lukea eikä kirjoittaa, useimmista kasvaa taitavia ihmistuntijoita, ja heimon riidat ratkaistaan etsimällä sovinto eli parannus säröytyneisiin suhteisiin.
Lakijuristit lukevat ratkaisut kirjoista – ja sekoittavat kaiken.

Pitää muistaa kysyä Leifiltä tämän viikon radio-ohjelmassa, eikö olekin yleislääketieteellisesti mielenkiintoinen ajatus, että lääkäri (”poppamies”) selvittää jonkun sairastuttua kuumetautiin, kenen kanssa potilas on joutunut huonoihin väleihin.

Primitiivinen kulttuuri ajaa yleislääketieteen ja psykiatrian eron umpeen.
Short Finnish summary: blogi on kirjoittajan ja kommentoijien yhteistyötä ja luonteeltaan oikullista. Kaikkien asiat ja mielipiteet ovat kokeellisia eli pakotie on aina auki. Kenenkään, varsinkaan blogin pitäjän, ei ole syytä suhtautua itseensä erikoisen juhlallisesti.

Kirja ei ole parempi kuin weblogi – se on vain erilaisempi.

”Ei lyhyt ole kenkään ihminen, vaan toinen on pidempi toista…”

10. syyskuuta 2008

Tiedon puu



Ilmoituksia niille, jotka ehkä elävät.

Posti toi Neil Gablerin Walt Disney –elämäkerran suomeksi. Saa nähdä tuleeko lasku perässä. Gabler kannattaa ottaa vakavasti. Hän opettaa USC:n kommunikaatiokoulussa. Nautin suuresti hänen kirjastaan, jonka nimi on suomeksi – oma valtakunta – miten juutalaiset keksivät Hollywoodin; samoin elämä elokuvaversiona – miten viihde valloitti todellisuuden.

Posti toi Alex Weismanin kirjan ”Maailma ilman meitä”. Kirjoitin tässä blogissa hyvin innostuneesti, kun alkuteos ilmestyi.

Jos teillä on toiskielisiä tätejä tai seniilejä setiä, tässäpä lahjavihjeitä!

Kaverini Kaitsu mainitsi kirjoituksessaan ylenkatseellisesti ”Juoppohullun päiväkirjan”, mikä on vaivoin anteeksi annettava harhaisku ylikirjastonhoitajalta. Tosin Vuorisen saagan jatko-osat ovat vielä parempia.

Varsinainen aihe ja keskustelu, johon en osallistu, oli kirjastoille ja niin monille muille keskeinen painatteen ja verkkotuotteen asettelu vastakkain.

Siitä asiasta ei ole paljon uutta sanottavissa.

Mutta vanhaa on!

Siitä on jo aikaa, kun muuan nuori oppilaani, joka ei halua nimeään julkisuuteen, oli löytänyt kirpputorilta Alvin Tofflerin kirjan, jota hän piti mielenkiintoisena.
Ei kai kukaan ole lukenut vakavissaan Toffleria 25 vuoteen. Hän julkaisi toissa vuonna vaimonsa kanssa kirjan, joka ei kuulemma (The Economist) ole järin kiinnostava.

Toffler aloitti lyyrikkona ja mietti viestintäteknologiaa sivullisena, joka ei siitä kauhean paljon ymmärtänyt.

Siksi hän kirjoitti 1980: maanviljelyn ja teollisuuden jälkeen tulee kolmas aalto, informaatiotalous, ja silloin mikään yritys ei toimi puolta minuuttia ilman tietokoneita.

Lyyrikkona hän osasi kiinnostua toisesta derivaatasta, joka on insinööreille liian tuttu – muutoksen nopeus.

Minulla on jossain myös McLuhanin ”The Gutenberg Galaxy” (1962), jossa hän inttää, että viestintäteknologia muuttaa ihmisen kognitiivisia kykyjä ja valmiuksia. Tästä on tavallaan puhe, kun puhutaan näyttöpäätteestä ja paperista.

Jouduin miettimään, miten selittäisin ankaruuteni elokuvia kohtaan. En halua katsoa huonoja elokuvia enkä usein hyviäkään. Sitä vastoin rakastan huonoja kirjoja, jotka ovat mielestäni usein parempia kuin hyvät kirjat.

Elokuva on niin vaikea laji! Ei siitä yleensä tahdo tulla mitään.

Sekä Tofflerin että nimenmaan McLuhanin takana on suuri nimi – lähes kaikille jo tuntematon: Harold Innis (1894-1952), McLuhanin tukija ja kollega Toronton yliopistosta.

Innis kirjoitti sotien jälkeen, että median, etenkin sanoma- ja aikakauslehtien vimma tosiaikaisuuteen (present-mindedness) tuhoaa ihmisten mielestä menneen ja tulevan ja siten ihmisen.

Innisin hurja oivallus oli jakaa viestintävälineet aikaa syöviin ja tilaa syöviin. Aikaa syövät radio, elokuva ja Internet. Tilaa syövät kirjoitukset ja painotuotteet.
Nurjamielisyyteni etenkin televisio-ohjelmia kohtaan johtuu siitä, että ne alistavat minut koululaiseksi. Istun ja odottelen, että tapahtuisi jotain. Olen alakoululainen, eikä opettajaa voisi vähempää kiinnostaa, kuunteleeko tai oppiiko kukaan.
Teksti ja etenkin se, mitä sanon kirjallisuudeksi, on dialogia. Lukiessani keskustelen lukemani kanssa eli se vertautuu kokemuksiini, muistoihini ja toiveisiini. Kuva lukitsee mielikuvitusta, teksti avaa.

Innisin mielestä Platonin jutut olivat maailman hienoimpia – esimerkiksi Symposion, jossa keskustelu keskustelee älykkäästi lukijoiden kanssa vuosituhansien takaa.
Ajan kulutus ja paikan kulutus ovat täydellisessä tasapainossa keskenään.

Olen samaa mieltä.

9. syyskuuta 2008

Setämies



Kaduttaa kun en ole opettanut ajoissa nuorisolle soveliaita puhuttelutapoja ja käytöskaavoja. Ainakin Auran ja Pian, jotka ovat tohtoreita, kuuluisi käyttää minusta puhuttelua ”setä”.

Tämä oli vakiintunut käytäntö Svean hovioikeudessa. Puheenjohtajalle sanottiin ”teidän korkeajalosukuisuutenne”, välijäsenelle ”herra hovioikeudenasessori” ja nuorimmalle jäsenelle – jos lupa oli saatu, ja olihan se, koska kaikki olivat keskenään sukua tai ainakin samasta koulusta – ”setä”.

Tuleva appeni teki 1966 kanssani sinunkaupat ilmoitettuani kihlautumisaikeestani hänen hyvämaineisen tyttärensä kanssa sanoen: ”Ehdotan lähempää tuttavuutta. Sinä saat sanoa minua sedäksi.”

Ällistyin sanattomaksi.

Itävallassa kiellettiin lailla aatelisliite ”von” vuonna 1919. Silloin esimerkiksi Robert von Musilista tuli vain Robet Musil. Lähteissä sanotaan että säveltäjä Anton von Webern luopui käyttämästä aatelisliitettä, mutta rohkenen otaksua, että kysymys oli tuosta laista. Wittgensteinin juutalaiselle harvinainen aateluus oli Ludwigin miehuuden aikana kyseenalainen kunnia.

Olen haaveillut pääseväni vanhoilla päivilläni ruhtinasarkkipiispaksi, vaikka näkymät eivät vaikuta lupaavilta. Silloin olisin kenties ”teidän autuutenne”. Vain paavi on ”teidän pyhyytenne”.

Bolshevismi kielsi ”herran” ja ”rouvan” ja samoin teitittelyn. Sosialidemokratia omaksui saman hyvin tuloksin Ruotsissa, jossa rivien kuitenkin ilmoitetaan rakoilevan. Tarjoilija saattaa kysyä paukauttaa pukuherralta ”haluatteko ikkunapöydän”.

Sana ”luokka” tuli yhteiskuntatieteisiin luonnonhistoriasta – kuten Linnén luokka kasveissa. Siitä tuli poliittinen termi ja nyt se aiheuttaa ongelmia, koska ainakaan minä en ole nähnyt, miten ihmiset luokiteltaisiin maailmassa, jossa naiset ansaitsevat, näkyvät ja kuuluvat ja perhe ja suku ovat lakanneet määrittämästä ihmistä.

Ongelma on etenkin keskiluokka.

Nähtävästi välttävä yksimielisyys vallitsee siitä, että eräät akateemisen loppututkinnon suorittaneet viran- tai toimenhaltijat ja ammatinharjoittajat ovat ylempää keskiluokkaa – lääkärit, lakimiehet, vieläpä insinööritkin ja samoin menestyneet kauppiaat ja liikemiehet.

Ylimpiin virkoihin nimitetyt ovat yläluokkaa, johon luetaan ehkä 1 % väestöstä. Korkeimman oikeuden jäsen on siinä ja siinä – arvioisin että ei – mutta esimerkiksi oikeuskansleri ja poliisiylijohtaja ovat. Toimeenpanovallan käyttäminen antaa potkua. Kimi Räikkönen on yläluokkaa näkyvyytensä vuoksi. Joku kirjailija voi olla yläluokkaa mielipidejohtajana. Jörn Donner on yläluokkaa, monellakin mittarilla.

Alempi keskiluokka on vaikein, koska luokka ”työläiset” / ”työväenluokka” hupenee niin nopeasti. Vielä hiljan nimike ”työläinen” peitti äkkinäisten näkyvistä sen tiedon, että asianomainen – esimerkiksi metallimies – saattoi olla sangen vakavarainen ja työssään turvattu.

Asiaan saisi selvyyden helposti, nyt kun kiistellään kovasti verotuskohtelusta. Englannissa määrättiin perintöveroksi 5 £, jos vainaja oli ollut ”esquire” omasta mielestään tai oikeasti, ja 1 punta, jos edesmennyt oli ollut herrasmies, gentleman.
Jos nyt esimerkiksi perintöverohelpotus suotaisiin vain maanviljelijöille, maatalousyrittäjät saattaisivat kadota tilastoista tuossa tuokiossa.

Entä alaluokka? Meillä on 10 – 15 % todella köyhiä ihmisiä, joiden elämää juridisoidaan väkisin, tai sitten medikalisoidaan. Mutta apua ei oikein anneta. Aito ”rikollinen luokka” on 0,1 – 0,15 % väestöstä, ja heistäkin 90 % on päihderiippuvaisia ja toisille ihmisille jokseenkin vaarattomia.

Tilastot ja ajoittain myös uutiset sekoittavat pakkaa lukemalla varattomat opiskelijat köyhiksi. Se voi olla näennäistä, koska opintovelkojen runtelema tonnikalansyöjä saattaa olla jo ensi vuonna hyvätuloinen asuntovelallinen. Eläkeikäisten leimaaminen ryhmänä vähätuloisiksi on sekin mielivaltaista.

Varallisuusjakauma ei poikkea mahdottomasti koko kansan jakaumasta. Ja eihän sylivauvojakaan luokitella varattomiksi.

Köyhä on ihminen, jolla ei ole varaa kuulua edes mihinkään yhteiskuntaluokkaan.

8. syyskuuta 2008

Rehtori on koulukiusaaja



Suomen historian pahin koulu- ja työpaikkakiusaaja oli Urho Kekkonen. Kuuluisin koulukiusattu oli Mannerheim.

Tätä ei ole koskaan ilmaistu näin: tulkinta on omani. Mannerheim istui Haminan kadettikoulussa jatkuvasti karsserissa ja esiintyi kurinpitorangaistusten kirjassa näkyvällä paikalla. Lopuksi hän karkasi koulusta – äiditön poika, jonka isä oli lähtenyt konkurssin tehtyään huitelemaan toisen naisen kanssa.

Voi olla että hän oli kiusaaja eikä kiusattu. Valitettavasti näillä kahdella ei kuitenkaan ole aina eroa.

Vaikka toista puhutaan, vakavaakin kiusaamista pidetään laajoissa piireissä hyväksyttävänä.

Tuo hyväksyvä asenne, josta en ole itsekään vapaa, on häpeällinen. Meillä odottaa sairaalaan pääsyä suuri määrä lapsia ja nuoria, joiden oireet ovat rampauttavan vakavia.

Suomen kirjallisuuden varmasti ensimmäinen ja luultavasti paras kuvaus paniikkihäiriöstä on Kalle Päätalon (Pohjalta ponnistaen, 1983). Sanaa ei ollut keksitty eikä ilmiötä tunnistettu 80-luvun alussa. Kalle ei suostu lähtemään työväentalolle tansseihin mutta taipuu pakon eli vaimon edessä. Paniikkihäiriö on kuvattu todella etevästi. Näytelmäkappaleen jälkeen mennään ovet kolisten pakoon ja vaimolle ei kerrota, mistä tanssikauhu johtuu. Lukijalle kerrotaan. Alle rippikouluikäisenä Kalle oli kotikylän tanssikalliolla uppoutunut korttiringissä pelivoiton tavoitteluun niin hurmioituneesti että ympäristön unohtaen otti ja kusaisi päin tanssijoita.

Sen jälkeen hän ei käynyt nuorten riennoissa – ei ollut aihettakaan.
Tarina on melkein saman sukupolven miehen lukemana uskottava ja tapaus paljon kaameampi kuin junan alle jääminen.

Epäileville lukijoille: olen ollut pari kertaa itse näkemässä keskenkasvuisen pojan juuri tuossa unissakävijämäisessä tilanteessa. Pojillahan tuo yökastelu ainakin oli merkittävä, luonnetta rusentava ongelma, eikä se välttämättä parantunut murrosiän alkaessa.

Mutta se on murheellista, että koulukiusaajista tulee rehtoreita. Meidän luokalla oli eräs harvinaisen brutaali tapaus, joka antoi toisille sellaisia lempinimiä kuin ”anus” tai ”visvaneiti”. Merkittävään rehtorinvirkaan päätyi eräs toinenkin hyvin tuntemani henkilö, joka sai jo nuorena mainetta harvinaislaatuisesta sosiaalisen pelisilmän puutteesta. Oppikoulussa rehtori mielestäni rohkaisi ”joukkokuria” ja oli itse kiusaaja. Kun hän tarttui johonkin oppilaaseen ja päätteli, että asianomainen oli ”hullu”, se oli asianomaiselle menoa.

Se oli sellaista aikaa, että esimerkiksi kitahalkio oli riittävä syy koulusta erottamiseen.

Haluaisin syyllistää vielä äidit ja isoäidit. Vanha kaunis tapa sovitella asioita on nähteni johtanut joihinkin kauhistuttaviin tuloksiin. ”Se tyttö on vain turhan herkkä”, ”kyllä se siitä…”

En totisesti ole lääkäri (vaikka olen kyllä opettanut psykiatreja). Silti väittäisin, että nuori ihminen, joka lehahtaa tulipunaiseksi ja menee mykäksi tutunkin puhuttelusta, on vaikeuksissa ja tarvitsee osaavaa apua.

Kirjoitan nyt kerrankin vakavissani, koska olen ajoittain hälyttynyt epämieluisien tunteiden herättämisen (muun muassa jotkut ahdisteluksi leimatut tapaukset) ja vakavan henkisen väkivallan sekoittamisesta toisiinsa.

Ja tämän takia seuraan ”Salkkareita”. Luulen että nuorten ongelmissa on aitoja ongelmia, vaikka vastaukset eli tarinat ovat kuinka kömpelöitä ja epäuskottavia. Ongelman olemassaolon käsittäminen on jo askel.

Ja tiedän muuten myös koulukiusattuja rehtoreita ja – professoreita.

(Kuva tekijänoikeuslain 22 §:n mukaisesti siteerattu Karttapaikan verkkosivulta.)

7. syyskuuta 2008

Räkäjarrut II



Luultavasti partamuodin muutti ja Gilletten jättiläisomaisuuden toi ensimmäinen maailmansota ja Yhdysvaltain armeijan tilaus – jokainen rekryytti sai asepuvun mukana Gilletten partakoneen ja paketin teriä. Menekki oli kymmeniä miljoonia pakkauksia, eikä hinnasta varmaan tingitty. Niinpä mielikuvissamme doughboy eli amerikkalainen I maailmansodan sotilas on sileäksi ajeltu, toisin kuin useimmat esimiehensä.

Hiusten ajelu oli ollut tapana vuosisatoja. Sekä kasarmialueen ympärillä että taistelukentällä sotilaskurin kohteet oli mahdollisimman helppo tunnistaa hiuksettomina ja parrattomina. Jo turkin janitsaarien sanottiin ajelleen päänsä kaljuksi osoittaakseen, ettei heillä ole – vastoin ajan tapaa – mahdollisuutta vaihtaa puolta kesken taistelun; lisäksi he käyttivät kaljussa päässään pitkäksi jätettyä hiustöyhtöä, jottei vihollisen tarvitsisi puhkoa korvia ripustaessaan kohtalon kovettua päitä sopivaan paikkaan, kuten ratsun kaulaan.

Ensimmäinen maailmansota toi markkinoille Kimberly-Clarkin kehittämän välttämättömyyshyödykkeen ”sellupuuvillan” joka oli selluloosatuote. Sitä valmistettiin sotilaille kaasunaamarin sisällä pidettäväksi ja ensisiteisiin. Suomessa puhuttiin selstoffista. Sana on saksaa ja merkitsee oikeastaan selluloosaa.

Kun puhutaan teko- ja korvikeaineista, talouspaperi unohtuu. Paperissa kai ei ole sinänsä mitään erikoisen keinotekoista, mutta markkinoiden kutsu kävi puuvillapulan takia. Osa nyt elävistä muistaa vielä paperinarun, jolla korvattiin tuontituote, ja paperista valmistetun ”kankaan”.
Puuvillakankaan korviketuotteesta kehittyi kumminkin 1920-luvulla USA:ssa todellinen räkäjarru, paperinenäliina.

Maailmanmarkkinat jakautuivat pian amerikkalaisen Kleenexin (Kimberley-Clark) ja saksalaisen Tempon kesken. Suomessa G.A. Serlachiuksen toiminimestä johdettu ”serla” on muuttumaisillaan pehmopaperin geneeriseksi nimitykseksi. Sotien jälkeen Serlachiuksen paperinenäliinat eivät olleet häävejä, mutta tekniikka kehittyi, ja nyt viemärissä hajoava vessapaperi ja muut pehmopaperit, joita siis ei saa tunkea vessaan, ovat niin tavallisia, että niitä tuskin huomaa ihmetellä, nokko ihastella.

Amerikkalaisilla mainosmiehillä on jännittävä ajatus käyttää kielenvastaisia nimiä – sellaisia kuin Exxon. Merkillisesti K-kirjaimella alkavia tavaramerkkejä oli alkanut esiintyä, kun Kodak tuli markkinoille. Sana ei tiettävsti tarkoita yhtään mitään. Perässä tulivat Kleenex ja Kotex ennen toista maailmansotaa Tampax.

Patentoituja tuotteita kaikki.

Ehkä tämä on riittävä esimerkki teollisten, taloudellisten ja ympäristöongelmien mutkikkuudesta. En oikein usko, että kukaan meistä, jotka ovat edes nähneet räkäisiä nenäliinoja keitettävän muurinpadassa lipeäkiviliuoksessa, kaipailisi vakavissaan kankaasta valmistettuja liinoja takaisin varsinaiseen käyttöön.

Itse olen kumminkin sillä kannalla, että valkea liina saa mielellään asua Otto Mannisen runoudessa. Tumman puvun rintataskustakin se tahtoo nykyisin unohtua.

Joissakin taitavien ihmisten kirjoittamissa jännäreissä esiintyy hihaan työnnetty liina. Jos siinä on kohtuullisesti pituutta ja päässä paino, taitava henkilö kuristaa sellaisella ihmisen yhdellä reippaalla liikkeellä. Alan uranuurtaja oli merkillinen intialainen kuristajalahko thuggee.
Solmioista puhuttaessa tulee joskus mieleen, että sulttaaneilla sanotaan olleen tapana lähettää epäonnistuneille tai epäsuosioon joutuneille henkilöille silkkihuivin. Voi vain ihailla, miten viestin sisältö ja väline olivat yhtä!

Ja siitä tulee mieleen, että kun japanilaiset ovat jo kehittäneet paperittoman vessan (pesu ja kuivaus), digitaalista nenänkuivaajaa ei ole toistaiseksi näkynyt markkinoilla.
Nämä vähemmän mieltä ylentävät ajatukset jäivät pyörimään mieleen, kun viime perjantain radio-ohjelmassa keskustelukumppaneiden kanssa sivusimme aika lyhyesti sitä kysymystä, miksi eräät oikeastaan ongelmattomat asiat muuttuvat joissakin yhteiskuntamuodoissa vallankäytön välineiksi ja suurenkin häpeän aiheiksi.

On kuulemma korkeakulttuureja, joissa niistäminen on sopimatonta, mutta rään kirnuaminen nenässä ei. Radiossa emme malttaneet olla mainitsematta, että Erasmus Rotterdamilainen tuli kuuluisaksi myös käytösoppaastaan (De civilitate…, - suomeksi Cullainen kirja), jossa hän monen muun visun neuvon ohella arveli, että vatsan puhallus olisi peitettävä ruokapöydässä esimerkiksi kovasti yskäisemällä. Erasmuksella olikin perukirjan mukaan kymmeniä nenäliinoja. Erikoinen kaveri.
Arvaan että pelkällä partahöylällä kurissa pidettävät viikset liittyvät todella parranajokoneeseen (safety-razor). Todella isot herrat (Mannerheim; Al Capone) kävivät joka aamu parturissa.
Talvisodan aikana ”sotaparta” tuli muotiin ja sallittiin, koska vaihtoehtoja eli lämmintä vettä ei ollut. Toisaalta sotaparta on sitten pysynytkin miehuuskokeiden tunnuksena. Tällä hetkellä kai puhutaan turnausparrasta suurten kilpailujen aikana. Entiseen verrattuna poskien ja huulen pitäminen puhtaana on käsittämättömän helppoa.

Esitän arvauksen pikkuviiksistä.

Voivat olla sama asia kuin brittienglannin ”stiff upper lip” (tyyppiä Jeeves). Ylähuulen jäykistely oli tarpeen, kun viiksistä oli luovuttu (tyyppiä Jeeves). Viiksiä alettiin pitää maailmansodan jälkeen nuorelle herrasmiehelle aivan sopimattomina (tyyppiä Jeeves).
Ohuilla ja olemattomilla viiksillä pyrittiin luomaan jämäkän asiallinen virne ja vaikutelma, että rahaa on turha pyytää, vallankaan velaksi.

Samat kynänviivaviikset koristivat ennen erilaisten huijareiden ja naistennaurattajien ylähuulta. Sama syy: semmoiset viiksikarvat eivät sopineet miehelle, joka välitti vähästä. Vielä viiksettömänä aikana santsarit opettivat aliupseerikoulussa, että naaman kuuluu olla ”kuin petolinnun perse”.

Sen opin mukaan tässä on yritetty elää, vaikka muu isänmaallisuus on hiukan karissut.

= = =

(Kokeillaan paneeko Google Chrome tähän omiaan sekaan...)

6. syyskuuta 2008

Räkäjarrut I



Viiksistä en ole päässyt selvyyteen. Suomen armeijassa ne oli kielletty; kielto ei tainnut koskea Mannerheimia. Tsaarin aikana ne olivat olleet aliupseereille pakolliset ja poliiseille suotavat.
Hitler näkyy nuoruuden kuvissaan tavallisilla viiksillä varustettuna. Hitler-viiksien salaisuus on kaasunaamari. Hitlerhän jopa sai taistelukaasua ensimmäisessä maailmansodassa, ei kuitenkaan tarpeeksi.
Suomen presidenteistä Kallion näävelit jäivät alansa viimeisiksi, mutta muistammehan, että Ryti käytti viiksentapaisia ja Paasikivi pitkään samanlaisia kuin Clark Gable.
Siitä olisi hyvä saada selvä, mikä merkitys sillä viirulla ylähuulessa mahtoi olla.
Joku oppinut lukija voisi kertoa, löytyykö kirkkoisien kirjoituksista tai Raamatusta selitys siihen, miksi juutalaisuus ja suurin osa idän kirkkoa on pitänyt partaa pakollisena, kun taas ainakin viimeksi kuluneet 500 vuotta tai kenties tuhat vuotta sekä protestanttinen että katolinen papisto ja paavi tietysti ovat esiintyneet parrattomina.
Ja miksi Jeesus esitetään aina Kolmen muskettisoturin d’Artagnanin näköisenä?
Tunnen ortodoksijuutalaisten tulkinnan, joka liittyy partaan ja ohimokiharoihin ja olen kuullut, että Kiinassa pujoparran kasvattaminen oli muun ohella yleisölle osoitettu ilmoitus sukupuolisten himojen lakkaamisesta tai ainakin siirtymisestä toisarvoisiksi.
Miksi hiusten leikkaaminen on häpäisemistä? Ennen sotia vangit ja alokkaat kerittiin aika kovaotteisesti mulipäiksi. Se selitys, että näin päästiin syöpäläisistä, ei tunnu oikein vakuuttavalta, koska jopa ”veripää mokkeri” –termi sisältää viittauksen pennalismin orgioihin. Hiukset ajettiin kasarmilla varusmieskouluttajien toimesta ja ainakin joskus menetelmin, jossa ei vältytty avohaavoilta.
Sotien jälkeen sama tehtiin etenkin Ranskassa naisille, jotka olivat seurustelleet nyt yllättäen huonoon huutoon joutuneiden saksalaisten kanssa. Noidilta tai noituudesta epäillyiltä ei tiettävästi ajeltu aina hiuksia, mutta kyllä tämä vivahtaa noitien ja prostituoitujen käsittelyyn.
Miksi kainalokarvoihin suhtaudutaan niin eri tavoin Euroopassa ja Amerikassa? Ei siitä ole pitkä aika kun naisen kainalokarvoja pidettiin mahdottoman ruokottomana näkynä ja siksi niitä ei koskaan näytetty esimerkiksi elokuvissa. Luis Bunuel tuntuu käsittäneen tämän asian etevästi, koska ihokarvoilla on niin keskeinen rooli ”Andalusialaisessa koirassa” – 20-luvun puolella.
Miksi nekin, joiden mielestä karvojen katkominen on yhdentekevää, aika varmasti miettisivät toisenkin kerran ennen suomalaisen uimahallin saunaan menemistä, jos olisivat ajelleet haarovälinsä posliiniksi lääketieteellisestä tai muusta syystä?
Olen niin kesääntynyt, että mitä viisaampi selitys, sitä enemmän se minua epäilyttää. Erilaisiin karvoihin liittyy uskomuksia yhtä paljon tai enemmän kuin muihin ruumiinosiin ja ulokkeisiin.
Riittäisikö perustason sosiaalipsykologia?
Ihmiset haluavat olla periaatteessa saman näköisiä kuin muutkin, mutta käytännössä hiukan paremman näköisiä kuin muut.
Tekniikan merkitys ei ole tässä asiassa sitä luokkaa kuin väitetään. King C. Gillette keksi markkinointikeinon tunnistettuaan tarpeen – parran ajamisen etenkin viiksiä varoen. Oivalluksen nimeksi tuli ”freebie”. Partahöylä – jonka parannettuun versioon Gillette sai patentin – oli pikku juttu verrattuna partakoneen terään, joka sopi vain tuohon partahöylään ja jollaisia piti ostaa uusia elämän kaikiksi päiviksi.
Stanssatun eli lyömällä valmistetun terävän lamellin tuottaminen osoittautui käytännössä erittäin vaikeaksi, ja Gillette sai odottaa menestystään kauan. Itse asiassa partakoneen terät olivatkin monia vuosikymmeniä laadultaan varsin huonoja.
Tekniikkaa ajatellen on sinänsä kiinnostavaa, että partakoneen kaltainen vaihtoteräveitsi tuli kirurgiaan vasta parikymmentä vuotta sitten, ja kauan kesti ennen kuin rehellisessä työssä vaihtoterä (Stanley-veitsi) syrjäytti teroitettavan veitsen.
Tämä antaisi aihetta synkille ajatuksille ja maailmanlopun ennustuksille. En nyt tunne kumpaankaan kutsumusta. Sotien jälkeen metsätyömies sai viilata sahansa joka ilta ja teroittaa kirvestä kumminkin kivellä monta kertaa viikossa. Ja kun hiomakivi ei riitä, sitten on tahkottava. Nykyisiä sahanteriä ei pysty viilaamaan.
Odotan kiinnostuneena, milloin kertakäyttöveitset tulevat keittiöönkin. Todellisuudessa niitä on ollut kauan – halpoja ja teollisesti teroittamiskelvottomia välineitä, jotka ajavat mainiosti asiansa. Silti erikoispuodeissa myydään tavallisia leikkuuveitsiä sadalla eurolla ja kahdella, ja kaupaksi käyvät erilaisine keraamisine teroituspuikkoineen.
Tällä kohdin en tiedä, mitä mieltä olla. Pidän kertakäyttökulttuurista yhä vähemmän ja ihailen vuosikymmeniä taidolla käytettyjä välineitä, kuten työkaluja. En ole varma, onko se vain nostalgiaa. Sen luulen tietäväni, että pokasaha ja kirves ovat yhtä mahdottomia ajatuksia kuin nurmikon ylläpito viikatteella – noiden työkalujen käytön oppiminen kestää ainakin kymmenen vuotta.
(jatkuu…)

5. syyskuuta 2008

Laurilain työt



Olen istunut Seinäjoella salissa, johon eversti Laurila sitten saapui. Tuhat ihmistä kohahti ja nousi seisomaan ja ”Kytösavun aukeilla mailla” kajahti kuin pyssyn suusta. Laulun sanojen kohta ”Laurilain työt sekä Vilppulan vaihe – lastenlapsilla laulujen aihe” piti siis paikkansa. Kokemukseni on 50-luvun lopulta tai 60-luvun alusta, jolloin tuota laulua ei juuri muualla laulettu.

Eversti Matti Laurilasta (1895-1983), kenraali Hannukselasta ja pahasta C.O. Liliuksesta on jaksettu kirjoittaa ja tähdentää, että JR 16:n komentajana olleen Laurilan talvisodan maine haluttiin hänen omien esimiestensä toimesta murentaa jatkosodassa.

Matti Laurilaa koskeva Wikipedian artikkelikin on sävytykseltään jokseenkin poikkeuksellinen. En sormeile sitä. Eräät keskeiset asiat menivät hautaan jo sodan aikana. Eikä se ole salaisuus, että jatkosodan tapahtumissa on pohjalaisilla montakin arkaa asiaa. Sensaatioita ei ole – paitsi ehkä juuri Laurilan kohtelu.

Laurila menetti rykmenttinsä, JR 16:n. Jopa Heinrichs tuki jossain määrin Laurilan arvostelua liiallisesta miesten säästämisestä, liian neuvottelevasta asenteesta alaisiinsa johtajiin ja ”passiivisuudesta”.

Saksan jääkärien keskinäisistä väännöistä ei ole kovin paljon kirjoiteltu. Heinrichs kumminkin kuului ruotsinkieliseen herrasväkeen ja Laurila suomenkielisiin, koulutuksensa keskenjättäneisiin. Sangen vähälle huomiolle ovat jääneet seinästä reväistyt renkipojat, puhumattakaan Altonan kurikomppaniaan toimitetuista jääkäreistä.

Sotien ajan upseeriarvosteluissa ei koskaan moitittu sellaisia henkilöitä kuin esimerkiksi nuori Yrjö Keinonen, jonka polkupyöräkomppanian tappiot syksyllä 1941 olivat haavoittuneina ja kaatuneina 96 prosenttia vahvuudesta.

Muuan sotahistorian harrastaja, Veikko Jurama, julkaisi kirjasen ”Hannuksela vastaan Laurila”. Sain sen melkein sattumalta käsiini ja lukaisin. Se on omakustanne, jonka löytäminen voi olla vaikeaa. Kirja ei ole huono ja siinä on liitteinä asiaan kuuluvat kirjelmät ja käskyt.

Nyt tiedän lisää aiheesta mutta en uskalla kirjoittaa tähän, ketkä kaikki tunnetuista rintamakomentajista olivat niin juoppoja että se haittasi heidän toimintaansa. Laurila ei ollut.

Vainajista ei mitään hyvää – Armas Kempin vaikeasti käsitettävä matkailu Viipurin menetyksen jälkeen 1944 saattaisi liittyä nestepitoiseen dieettiin, ja sama saattoi vaikuttaa Kempin pataljoonankomentaja K. Bäckmanin käyttäytymiseen. Hänkin joutui sotaylioikeuteen ja teki itsemurhan. Hänet oli ennen sotia ainakin kerran erotettu armeijasta ja ratsuväestä liian hevostelun takia.

Tämä samainen Bäckman oli mukana heinä-elokuussa 1941 Särkisyrjän ja Kumurin onnettomien tapahtumien aikana vaatimassa ratsuväen tyyppistä rintamahyökkäystä vahvasti varustautuneen vihollisen asemiin. Maininnat humalassa heilumisesta saattoivat osittain johtua miehen pahasta puheviasta.

Minullakin on ylimääräistä tietoa noista asioista. Muuan mukana olleista päätyi aikoinaan kihlakunnantuomariksi ja oli mm. isäni hyvä tuttava. Hän lienee edelleen ainoa henkilö Suomessa, joka on istunut käräjiä etsintäkuulutettuna. Punaisen Valpon etsintäkuuluttamana jatkosodan jälkeen Lapuan tuomiokunnassa.

Teille jotka ette sitä tiedä - Kumuri on vanhoille pohjalaisille iso sana, ja vaikka se on myös pesäpallotermi, se tarkoittaa tässä Ruskealassa olevaa kylää, johon eversti Laurila jätti hyökkäämättä, mahdollisesti vastoin käskyä.

Käskyt olivat joskus vaikeaselkoisia. Edellä mainittu Lilius, jota on mainittu jopa ”Tuntemattoman” Karjulan esikuvaksi, kumminkin antoi 1944 samaisessa ”Tuntemattomassa” kuvatuissa Tuuloksen maihinnousutaisteluissa (joissa mm. Sarastie kaatuu) käskyn: ensimmäisenä hyökkää komentaja, toisena esikunta ja perässä joukot.

Laurila jätti hyökkäämättä mm. siksi, että Kumuri oli hyvin vahvasti linnoitettu ja kokonaistilanteesta arvasi, mitä tapahtuisi – venäläiset vetäytyivät sieltä muutamien päivien kuluttua kokonaistilanteen takia vapaaehtoisesti.

Se historia on kirjoittamatta, jossa kerrottaisiin lähemmin ylempien upseerien ammattitaidottomuudesta. Ei sitä koskaan kirjoiteta. Pataljoona- ja rykmenttitason taitamattomuus maksoi niin monen tuhannen ihmisen hengen.

Laurila ei kukaties ollut sotilaana ihmeellinen älyniekka, ei siis mikään Nihtilä, mutta kun hän sai 1941 johdettavakseen toisen rykmentin, niin mahdottomuudestaan maankuulu esimies, kenraali Talvela, oli hänen toimintaansa sangen tyytyväinen, ja ilmaisi sen kirjallisesti vielä sodan jälkeen. Kenraali Karhu oli samaa mieltä. Ja Päämaja palkitsi VR 1:llä tammenlehvien kera.

Sotasankareiden (talvisodan Kemppi ja Laurila) olisi viisainta kaatua. Muutoin kollegat ja muut ”ystävät” kaluavat heidät hengiltä.

Tämä koskee pienempiäkin kihoja. Tunnettu ”vaskisti” Paavo Susitaival sai karvaasti maksaa jatkosodassa suurenmoisen toimintansa talvisodan Suomussalmella (ryhmä Susi). Samoin Turtola Kiestingissä. Viikla teki johtopäätöksen ja ampui itsensä heti saatuaan Mannerheim-ristin.

”Laurilain työt” viittaa Länkipohjan taisteluun 1918. Matti Laurilan isä ja veli kaatuivat mielettömässä hyökkäyksessä, joka muistuttaa epämiellyttävästi näitä syyskesän 1941 hyökkäystehtäviä – aukean yli, ilman valmistelua.

Laurilan ja Hannukselan välien selvittely jäi, koska Hannuksela sattui kuolemaan aivan tappamatta 1942 sydänkohtaukseen.

Sotahistoriafriikit varmaan tuntevat teoksen Ahto-Pirilä, Etelä-pohjalaiset taisteluissa II. Siinä on paljon sellaista tietoa, jonka voi uskoa todeksi. Ilmari Turjan jutut Hannukselan sotapetoksesta taitavat olla liioittelua. Ei kai kukaan usko, että suomalainen upseeri panisi alaisensa pääsemättömän paikaan tapattamaan nuoria miehiä edistääkseen omaa uraansa ja painaakseen alaistaan?

Eihän?