Väärinkäsitys selvisi. Olin ihmetellyt ohimennen, mitä
eversti ja tohtori Pekka Visuri räyhää saksalaisesta kenraali Erfurthista ja
Mannerheimista. Kirjahan tuli vuosikymmeniä sitten ja tiedossa on, että Erfurth
oli ammattimies ja saksalaiseksi kenraaliksi siivo.
Puhe onkin kenraalin vuoden 1941 päiväkirjoista ja
kysymyksistä, joihin nuo merkinnät antavat aihetta. Kiirehdin kirjakauppaan. E.
oli koulutettu historiantutkija ja se on aina kiinnostava kysymys, miten Saksa
toteutti Barbarossa-suunnitelmansa niin huonosti, että ainakin eräät käsittivät
jo vuoden 1941 lopulla, ettei kaikki ole kohdallaan.
Suomea ajatellen on aina kiinnostavaa, että meillä
parlamentarismi meni pahasti mutkalle. Eduskunnalla ei sotavuosina ollut kovin
paljon sanottavaa, eikä se paljon sanonutkaan.
Erikoisen kiinnostavaa nykyaikaa ajatellen on, etteivät
Mannerheim ja Ryti tunteneet tarvitsevansa sen suurempaa parlamentaarista tukea.
Kummallakaan ei ollut perinnettä kansanvallan kannattamiseen. Mannerheim oli
sotilas ja Ryti pankkimies. Usein hiukan vähätelty parlamentaarikko Kyösti
Kallio oli siinäkin asiassa fiksu että piti Talvisodan aikana näppinsä irti
tärkeistä asioista.
Historiallisiin mielikuviimme on muuten vaikuttanut pitkä
Kekkosen kausi. Sekä Mannerheim että Ryti pitivät itsestään selvänä, ettei
Kekkosta voi ottaa hallitukseen sodan uhatessa ja sodan aikana. Siitä on
tutkimus tekemättä, tiedettiinkö, että sisäministeri Kekkosella oli vilkkaat
suhteet eräisiin venäläisiin, jotka aikanaan osoittautuivat huomattaviksi
tekijöiksi tiedustelupuolella (Rybkina ja muutama muu).
Palaan asiaan erehdyttyäni Visurin käsityksiin. Etukäteen
sanon, että maalle saattoi olla onneksi Mannerheimin hyvin viileä
perussuhtautuminen saksalaisiin sotilaisiin yleensä ja Hitleriin erityisesti.
Televisiossa Visurin mainitsemaan voi joka tapauksessa
yhtyä. Suomi oli neuvostovastainen ja saksalaismielinen ja ties mitä, mutta
ennen kaikkea opportunistinen. Aatteiden tai periaatteiden sijasta yritettiin
välttyä hautautumasta ajan aaltojen alle.
Tuomo Polvinen esitti jo kauan sitten kielikuvan, joka jäi
heti mieleen, varsinkin meille, jotka muistamme hyvin vanhojen
junienvaunusillat eli vaunuja yhdistävän heiluvan ja kolisevan virityksen,
jossa kunnon miehet kävivät ryypyllä, jos veesee oli varattu.
Polvisen mukaan Suomi oli ainakin kaksi kertaa, 1918 ja
1944, suhteessaan Saksaan kuin junassa vaunusillalla hoiperteleva humalainen,
jolle käy arvattavalla tavalla. Putoaa junasta, pää edellä. Ja selviytyy ihmeen
ja ehkä paksun lumen ansiosta hengissä ja ilman hirvittäviä vammoja tai
luunvikoja.
Jälkeenpäin ajatellen, Mannerheimin ja Rytin ansioita
kiistämättä tai vähättelemättä, voi vain ihmetellä, että siitä rytäkästä ja sen
seurauksista selvittiin.
Tiettävästi Mannerheim ja Paasikivi eivät pitäneet sellaista
vaihtoehtoa varsinaisesti todennäköisenä. (Ettei kenenkään tarvitse erikseen
huomauttaa, niin kyllä aikakauden keskeinen suurmies oli myös Tanner, jonka
ansiota ehkä oli jatkosodan henki, tuo kivenkova opportunismi.


